Matti Luostarinen

Kuninkaat, keisarit, presidentit II

2012-01-26T12:46:00.001+02:00

Birger Jaarlista Pohjoismaiseen unioniin

Samaan aikaan kun Ruotsin valta vakiintui 1200-luvulla Suomessa ja syntyi ensimmäisen kaupunkimme, Turku, maailma eli omaa meille vierasta elämäänsä. Näistä kiihkeimpiä olivat Tsingis-kaanin valloitukset ja mongolien suurvallan syntyminen, lukuisat ristiretket islamia vastaan sekä kerjäläisveljestöjen sikiäminen.
Kaikille liikkeille ja ristiretkille tyypilliseen tapaan niitä luonnehti psykopaattien nouseminen valtaan Robert Linderiä lainaten.

Aggression siemen kylvetään

Kuningassuvuissa tätä ruokki siniveristen sisäsiittoisuus ja myös monet muut kuin mielensairaudet. Aika antoi mahdollisuuden kohdistaa aggressio myös omiin jälkeläisiin, vanhempiin ja etenkin sisariin. Näin sisarkateus ja veriteot yhdistettiin vallan tavoitteluun ja se oli hyväksyttyä, jopa kunniakasta. Aristokraatin tavat ja elämä normeineen siirtyi mahtisukujen kautta talonpoikien elämään. Eniten tätä vastustettiin raja-alueilla Savossa, joka alkoi muuttua jatkuvan sodan temmellyskentäksi.

Kun samalla sotilaita ja sotaveteraaneja nimiteltiin sankareiksi, syntyi väkivallan perinne ja ihannointi. Mitalit ja tilukset olisi tullut jakaa pelkuruudesta, ei tunnevamman tuomasta rohkeudesta, jossa joukkorikollisuus ja alituiset ryöstöretket raiskauksineen ei tehnyt yksilöstä rikollista. Erityisesti Hämeessä talonpojat joutuivat yhtenään mukaan retkille, joiden kohteena oli vuoroin itä ja etelä mutta myös pohjoinen. Tämä raaisti ja johti myöhemmin 1900-luvulla veljessurmiin Suomessa.

Logiikka, metafysiikka, semantiikka

Elettiin skolastiikan kulta-aikaa. Euroopassa vaikuttivat sellaiset filosofit ja teologit kuten saksalainen Albertus Magnus ja italialainen Tuomas Akvinolainen. Ajattelussa yhdistettiin logiikkaa, metafysiikka ja semantiikka. Se oli yleistä roomalaisen kirkon ohella niin juutalaisilla kuin islamilaisilla opeilla.

Kiinassa Kublai-kaani perusti Yan-dynastian ja Njalsin saaga kirjoitettiin. Merkittäviä aikalaisia olivat vaikkapa Roger Bacon, Johannes Bonaventura, Petrus Peregrinus Ranskan Ludvig IX ja Rooman keisari Fredrik II sekä jo mainittu Aleksanteri Nevski, Novgorodin ja Vladimirin suuriruhtinas, Birger Jaarlin nöyryyttäjä. Syntyi orastava oppi, jossa tieteellinen mahti syrjäytti Euroopassa myöhemmin henkisen mahdin. Syntyi tarkkaan ohjattuja ohjuksia ja harhan johdettuja ihmisiä Martin Luther Kingiä siteeraten.

Valdemar Bisgerinpoika - ensimmäinen “Folkunga”

Birger Jaarlin jälkeen Suomen hallitsijana vaikutti ensimmäinen “Folkunga” Valdemar Birgerinpoika. Hän tuli kuuluisaksi massahurmaajana, hän rakasti naisia. Valdemar eli suuren isänsä varjossa, mutta nautti siitä ja elämästään. Isä tasoitti poikansa tietä ja teki Bjälbo-suvusta todellisen kuningassuvun. Koskaan kuninkaan valta ei ole ollut suurempi kuin juuri tuolloin.

Birger Jaarlin vanhimman pojan valinta kuninkaaksi oli taktinen liike maakuntaylimystöltä, pelin politiikkaa. Talonpojat oppivat yhteiskunnallisen toiminnan, sen vilpillisen vehkeilevän politiikan aikansa aristokraateilta. Pelin politiikan sotki vain sinänsä ajalle tyypillinen kuninkaitten ja ylimystön tapa pitää rakastajattaria. Näiden kuului kuitenkin olla alhaisempaa sukua kuninkaan kanssa, ei toki kuningattaren sisaria, kuten Vlademarin tapauksessa. Joitakin normeja kuningassuvuillakin oli joita kuului noudattaa.

Normeja rikkova kuningas joutui mittaamaan välejään myöhemmin sisartensa kanssa ja menetti lopulta kruununsa pyhiinvaellusmatkallaan Roomassa. Monen nöyryytyksen canossanmatkansa jälkeen Valdemar jatkoi maanpaossa taistelua kruunustaan, mutta kuoli lopulta rakastajattariensa ympäröimänä Nyköpingissä.

Ihmisten ajatuksia ei muuteta retoriikalla, puhetaidolla, vaan saamalla nämä ajattelemaan uudella tavalla. Tähän kuninkaat eivät saaneet koulutusta sen enempää kuin aristokraatti yleensäkään. Sotia ei voi lopettaa niin kauan kun ne olivat liian komeita, koristeellisia. Tätä onnettomuutta jatkui vielä vuosisadat ja sen hinnan maksoi suomalainen talonpoika harvaan asutussa maassaan.

Maunu Birgerinpoika Ladonlukko - yhteiskunnan organisoija

Maunu Birgerinpoika Ladonlukko syrjäytti veljensä ja vakiinnutti lopulta kuninkuutensa Moran kivillä. Samalla hän kykeni rikkomaan veljensä liiton Rooman kirkon kanssa suostumalla Pyhän Isän moniin myönnytyksiin. Syntyi hengellinen verovapaa rälssi ja katolisesta kirkosta tuli valtio valtiossa. Vastaavasti myöhemmin järjestettiin maallisen rälssin verovapaus koskien ylimystöä, ritareita ja asemiehiä. Tämä säilyi kauan, korruptio osana uskollisuudesta.

Se siirtyi Suomeen rakenteellisena korruptiona ja näkyy vielä tänäänkin mandaattiviroissamme, mutta myös talonpoikien omaksumassa liki kuninkaallisessa nepotismissa, sukulaisten suosimisessa.

Talonpoikia kosiskeltiin oikeudenhoidossa kieltämällä mahtimiehiä käyttämästä valtaansa väärin pysähdyspaikoillaan vaatimalla itselleen kestityksiä. Tästä hän sai samalla lisänimen “ladonlukko” lukitsemalla herroilta talonpoikien ladot. Se oli samalla alku kestikievareiden synnylle. Syntyi käsite, jonka mukaan sotilaan pakkaus ei ole niin raskas kannettava kuin vangin kahleet.

Maunu Ladonlukko jäi historiaamme yhteiskunnan järjestäjänä, perintökuninkuuden pohtijana ja etenkin kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen hoitajana myös Suomessa. Draaman kaari syntyi kuitenkin hänen kolmen poikansa hamletmaisesta seikkailusta ja vahoista dynastisista ristiriidoista. Sisarusten välisessä sodassa ei oltu turhan nirsoja, riitti kun kansa uskoi heidän olevan oikeassa ja itse vallan tavoittelijat saivat siitä rohkaisunsa.

Tyrglis Kuutinpoika - Viipurin perustaja

Tyrglis Knuutinpoika nousi kuninkaaksi yllättävien kuolemantapausten jälkeen. Viikatemies sotki tullessaan odottamatta, ei kilpailijan miekasta. Tyrglis tuli ikään kuin puun takaa, edusti maallista rälssiä mutta oli asemaltaan mahtimiehiä vähäisempi. Hänen syntymäaika ja paikka sekä vanhemmat ovat jopa tuntemattomat.
Hän halusi säilyttää maassa rauhan taistellen sen puolesta Karjalassa, Itämaassa.

Suomen historiaan Tyrglis jäi pysyvästi ristiretkestään juuri Karjalaan. Retki onnistui ja siitä kirjoitettiin seuraavaa: ”Sitten he menivät pakanamaahan ja aiheuttivat siellä paljon hävitystä ja pelkoa. Ja he rakensivat linnan siihen maanääreen, missä kristitty maa päättyy ja pakanamaa alkaa” (Seppo Aalto 2000. Suomen hallitsijat). Näin syntyi Ruotsin valtion itärajan lukko, Viipurin Linna ja myöhemmin Ville Vallgrenin sen edustalle veistämä Tyrglis Knuutinpojan patsas. Se toki katosi toisessa maailmansodassa. Tuolloin itsenäisyyttä varjeltiin jo ydinasein.

Tyrglis Knuutinpoika joutui myöhemmin tyypillisen juonittelun kohteeksi sisartensa kautta saman aikaan kun hänen poikansa taistelivat jo vallasta. Piispojen viha ja veljesten toiminta vei marskin lopulta maanpetturuudesta mestauslavalle. Mestauslavalla Knuutinpojan korvissa soi tuon ajan ihmiskunnan kaunein ääni, sotarumpujen pärinä. Ei se ole vieras vieläkään.

Birger Maununpoika - Velisurmaaja

Birger Maununpoika jatkoi hallitsijoittemme ikään kuin Shakespearen kirjoittamaa kuningastragediaa. Birgerin herttuaveljekset, joista Valdemar toimi Suomen herttuana, vehkeilivät yhdessä Norja tukemana ja surmasivat samalla “Håtunanleikissä” Tyrglis Knuutinpojan. Lopulta valtakunta jaettiin veljesten kesken kolmeen osaan. Karjala ja Viipuri linnoineen jäi Birgerille.

Birger järjesti myöhemmin pidot, jossa hän kosti Håtunanleikin sulkemalla sisarensa Nyköpingissä linnan torniin. Tarinan mukaan herttuat nääntyivät nälkään “Nyköpingin pidoissa”. Tällaisia pitoja tapaa nykyisinkin. Harvoin tapaa ihmisiä, jotka eivät olisi aggressiota ja etenkin sotaa vastaan. Etenkin Hitler ja Mussolini olivat, lukien heidän kirjoituksiaan ja puheitaan.

Birgerin tarina päättyi kuninkaana maanpaossa hänen veljiään tukeneitten ylimysten noustessa kapinaan ja surmatessa Birgerin pojan, siniverisen kruunun tavoittelijan. Samalla Eerikinpojasta Maunusta tuli seuraava kuningas tuuliselle paikalle. Sota vapautti hänetkin jokapäiväisen elämän rutiineista. Siniveristen kohdalla se selittikin pääosan sodan psyykkisistä syistä ja arvostuksista. Elämä oli kosteassa ja suljetussa linnassa todella tylsää.

Valtakunta oli köyhtynyt, kadot olivat lisänneet lohdutonta talonpoikien asemaa, kuninkaan ja herttuoiden taistelu heijastui kaikkialle, myös Suomeen, jossa hyökkäykset ja vastahyökkäykset seurasivat toisiaan. Vain voittajat saivat päättää kuka oli rikollinen ja miksi, miten normeja rakenneltiin ja millaista aristokraattia tukien. Suomalainen talonpoika ei ollut tässä jaossa mukana. Nyt siihen oli pieni mahdollisuus, kauan jatkuneet veljessodat.

Karjalaiset käyttivät hyväkseen veljessotia, venäläiset tunkeutuivat ensin Hämeen linnan edustalle vuonna 1311 ja karjalaiset joukot Turkuun vuonna 1318. Linna kesti, mutta venäläiset polttivat kaupungin, tuomikirkon ja Kuusiston piispankartanon. Ruotsi oli lopullisesti hajoamassa ja haki nyt rauhaa. Se alkoi aidosti pelätä kansan vihaa kaukana idässä.

Maunu Eerikinpoika - lainlaatija

Maunu Eerikinpoika syntyi Eerikin (kuningas Maunu Ladonlukon pojan) ja Norjan kuninkaan Haakonin tyttären Ingeborgin poikana. Hän on ensimmäinen Ruotsin kuningas, jonka tiedetään varmasti käyneen Suomessa.

Maunu Eerikinpoika valittiin kuninkaaksi kolmivuotiaana Moran kivillä. Samalla hänet kruunattiin myös Norjan hallitsijaksi, perimysjärjestyksen mukaisesti. Tätä olivat edeltäneet lukuista surmatyöt ja viimeisenä “Nyköpingin pidot”. Poliittiset murhat jatkuivat ja Tanska ajautui interregnumin tilaan Birgerin langon ja suurimman tukijan, Tanskan kuningas Erik Menvedevin, kuollessa vuosi sen jälkeen kun Turku oli poltettu vuonna 1319. Turun paloon syyskuussa 1827 oli kuitenkin vielä aikaa. Nyt ei ollut vielä oikein mitään mitä polttaa.

Suomessa asui vain kourallinen väkeä ja hajallaan. Näin oli toki vielä 1800-luvun alussakin ja kaupungit olivat olemattomia vielä 1900-luvulle tultaessa. Ihmiset asuivat maalla ja saivat toimeentulonsa maataloudesta, 1300-luvulla myös keräilytaloudesta ja metsästyksestä, vaatimattomasta kaupankäynnistä.

Seurasi liki demokraattinen vaihe, jossa ylimystö otti vallan itselleen vapautuskirjeellä tehden samalla sovinnon peläten uusia verisiä riitoja. Kirkollinen ja maallinen rälssi takasivat toisilleen erillisoikeuksia, mutta samalla laittomat verot kiellettiin ja niistä tuli sopia erikseen kussakin laamannikunnassa kokouksissa, jossa kansa oli edustajiensa välityksellä läsnä. Tämä oli uutta ja vallankumouksellista eikä jatkunut kauan. Samalla perinnöllinen kuninkuus kiellettiin.

Lapsikuninkaan aikana toimeenpanovaltaa käytti ylimystö ja piispoista koostuva valtakunnanneuvosto. Syntyi poikkeustilanne, ikään kuin virkamieshallitus tänään.

Ruotsi tarvitsi aselepoa ja Pähkinäsaaressa solmittu rauha toi Suomelle 25 rauhan vuotta. Myöhemmin tuo raja oli jatkuvan vihanpidon kohde. Se kohdistui etenkin savolaisten ja karjalaisten heimojen asuma-alueille. Kuolleet miehet siellä eivät tienneet voitoista yhtään mitään.

Maunu Eerikinpojan aikana tärkeitä oli saada aikaan maanlaki, joka oli ensimmäinen muihin Euroopan valtioihin verrattuna ja sitä uudistettiin seuraavan kerran vasta vuonna 1608 Kaarle IX aikana. Maanlailla kuningas kykeni rikkomaan ylimystörintamaa, hajotti opposition. Oikeuselämässä keskusvaltio näytteli entistä näkyvämpää osaa. Maanlaista unohtui “vapautuskirje” ja kuninkaan valta pyrittiin saamaan jälleen perityksi. Rauha oli siten uusi keino jatkaa sotaa kuninkaan ja maakuntien ylimystön välillä. Rauha oli poikkeusoloista kertova ilmiö.

Maunu Eerikinpojan aikana Suomi “Itämaana” sai virallisen nimen ja kuningas vieraili maassa suunnitellessaan sotaretkeä Nevalle. Itämaan asema vahvistui ja sen johto siirtyi suoraan kuninkaasta riippuvalle Dan Niilonpojalle. Suomen linnaherrat eivät olleet enää kuninkaan uskollisia ylimyksiä, vaan oman hallintonsa kautta ja yhtenä rajattuna kokonaisuutena. Itämaan talonpojat aseistettiin jopa virolaisten talonpokien kapinan tukijoiksi ja Itämerellä Ruotsin asema valtapolitiikassa vahvistui Pähkinälinnan hetkellisen valtauksen myötä. Tanska oli sekin tunnustamassa Ruotsin kasvavan mahdin. Tarton rauha vakiinnutti tilannetta Karjalassa pitkäksi aikaa.

Vaikeudet ylimystön suuntaan kuitenkin kasautuivat ja lisääntyivät Maunun sijaishallisijoina toimineiden poikien aikana. Mukaan tulivat avioliittosopimukset ja ylimystöopposition katseet suuntautuivat Saksaan. Saksamaalla kasvoi nuorukaisia joissa virtasi äidin puolelta Folkungin kuninkaallinen veri ja jolla oli oikeus Ruotsin kruunuun. Sotalaitos oli Saksassa hyvin järjestetty, se oli jo kauan kiskonut miehistä irti sielun ja pannut sen tilalle perinteen. Hansa osasi asiansa.

Albrekt Mecklenburgilainen - saksalainen

Ylimystö erotti virstaan Maunu Eerikinpojan ja Haakonin sekä huudatti Mooran kivillä Albrekt Mecklenburgilaisen kuninkaaksi. Todellinen hallitsija tuli kuitenkin olemaan Suomen lujittajana tunnettu Bo Joninpoika Grip.

Albrekt oli aluksi onnekas sodissaan, mutta myöhemmin etenkin Norjan Haakon aiheutti hänelle mahdottoman tilanteen, jossa hänestä tuli ruohojuuritasolla vihattu Suomea myöten raskaan verotuksen ja linnoitustyön seurauksena. Albrekt eli kuten hansakauppias eikä tuntenut uutta itäistä maataan ensinkään saati sen naapureita. Rauha olisi saattanut käydä tuolloin kaupaksi, mutta ostajia ei lopulta ollut saksalaiselle myyjälle.

Todelliseksi hallitsijaksi nousi Bo Joninpoika Grip, jonka aikana Suomen pitäjänhallinto alkoi muotoutua. Samoin pohjoinen raja haki paikkaansa lähellä Kemijokea ja Kaakamojokea Oulujoen sijasta. Hämeeseen syntyivät ensimmäiset maallisen hallinnon vero- ja käräjäpiirit. Suomessa oltiin valmiita voittamaan rauha ja häviämään jatkuvat sodat.

Linnapäälliköt, voudit, asemiehet rekrytoitiin aiempaa enemmän kotimaasta. Maallinen rälssi alkoi vahvistua Itämaassa. Oikeudenkäyttö vakiintui sekin Mauno Eerikinpojan maanlain perustalle. Kuningas Albrektin aikeet myydä huomattava osa Itämaasta saksalaiselle ritarikunnalle torjuttiin. Näin Pohjoinen yhteiskuntajärjestys säilyi ja alkoi vakiintua Suomessa 1300-luvun loppupuolella.

Albrekt joutui lopulta riitoihin valtakunnan “drotsin” Bo Joninpojan kanssa ja lopullinen isku tuli saksalaisille joukoille Haakonin lesken avustamana. Margareeta kohosi “Ruotsin rouvaksi ja todelliseksi isännäksi”. Albrekt palasi hansan maksaman lunnassuman jälkeen taksin Mecklenburgiin ja valtaan nousi Unionia hakeva Margareeta Valdemaritytär. Naisena hän piti väkivallan mielessä, minne se kuuluikin, ei ottanut sitä ensimmäisenä aseekseen.

Margareeta Valdemarintytär - pohjolan unionin luoja

Margareeta Valdemarintyttären aika oli vakaan vallan vuosia. Vallan keskitys jatkui ja ylimystön tyytymättömyys kyti vahaan malliin. Pääunelma yhteisestä kolmen valtion unionista toteutui ja unionin saumat umpeutuivat nekin. Feodaaliajalle tyypilliset läänitykset, niiden jako, lopetettiin ja asetettiin sulku mannereurooppalaisen feodalismin leviämiselle Ruotsiin.

Suomen yhtenäistyminen jatkui ja samalla maa siirtyi yhä vahvemmin roomalaiskatolisen kirkon ja läntisen kulttuurin piiriin. Tavoite, jossa kolmen valtakunnan “valtiot” eivät enää sotisi keskenään, oli saavutettu ainakin hetkeksi.

Nyt haettiin perustaa yhteispohjoismaiselle kuninkuudelle, jonka piiriin myös Suomi Itämaana kuului. Eerik Pommerilainen tuli kruunata tämän kolmen valtion liiton kuninkaaksi Mooran kivillä. Vanhat jännitteet kuninkaan, ylimystön ja kirkon välille jäivät ja vain Margareetan taito hajottaa ja hallita piti ne kurissa niin kauan kun hän eli. Kun ihmiset eivät olleet oppineet elämään kuten ihmiset, he kuolivat tuohon aikaan kuten eläimet, eikä yhden kuningattaren aika riittänyt tätä muuksi muuttamaan.
Suomen leijona makasi nyt lampaan vieressä - lammas oli sen vatsassa.

Kuninkaat, keisarit ja presidentit

2012-01-25T15:44:00.002+02:00

Osa I. Varhainen keskiaika

Toinen kierros presidentinvaalejamme on käynnissä. Vihreiden Pekka Haavisto ja Kokoomuksen Sauli Niinistö kiertävät maata. Ensimmäisellä kierroksella Niinistö ja Haavisto keräsivät runsaan kolmanneksen suomalaisten äänioikeutettujen luottamuksesta, vajaa kolmannes ei vaaleihin osallistunut lainkaan ja loput kolmannes meni sitten kuudelle muulle pudonneelle ehdokkaalle.

Kahtia jakautuva maa

Maa on jakautunut kahtia, kaksi kilpailevaa ehdokasta ovat etelän ja Helsingin ehdokkaita, kertovat aikamme mediat. Pelkästään Keskustan Paavo Väyrynen keräsi suurimman äänimäärän yli 130 kunnassa ja käytännössä kaikissa kunnissa entisen Oulun ja Lapin läänin alueilla. Pekka Haavisto ei saanut enemmistöä yhdessäkään kunnassa, ja monessa hän jäi kauas taakse suurimpien puolueittemme ehdokkaiden ääniosuuksista. Helsingin äänillä pääsee kyllä toiselle kierrokselle.

Tämäkö oli tarkoituskin vaalilakia uudistettaessa? Tämä taito osattiin toki jo 1100-luvun Ruotsissa ja Suomi oli se joka hävisi, koko ajan.

Toiselle kierrokselle ylsi nyt mukaan runsaalla 10:llä prosentilla kaikkien vaalikelpoisten kansalaisten tuesta. Jos Niinistö saa omat ensimmäisen kierroksen äänensä ja äänestysaktiivisuus laskee olemattomiin, hän ylittää 50 %:n rajan helposti tekemättä yhtään mitään.

Presidentillä on nyt niin vähän valtaoikeuksia, ettei nykyinen äänestystapa ja sen kahden kierroksen myös puolueuskollisuutta kysyvä trauma ole perusteltua, pohti myös presidentti Mauno Koivisto.

Samalla hän katuu tekojaan, jossa tavoite oli lisätä parlamentarismia, ei vähentää, saati vaarantaa koko demokratiaamme ja puolueiden institutionaalista asemaa, arvovaltaa. Tässä pohdinnassa on nyt paljon sellaista, johon olisi pian palattava. Pitkä presidentti Kekkosen valtakausi oli pääsyy tähän koivistolaiseen toimintaan. Samoin on syytä pohtia, onko 12 vuotta liian pitkä aika yhdelle henkilölle. Yksi kausi riittää. Tai kaksi kautta, joiden pituus on neljä vuotta, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa.

Tuhatvuotinen historia taustalla

On aika tehdä katsaus millainen historiallinen tausta tällä tulevalla uudella hallitsijalla on hoidettavanaan Suomessa. Käyn katsauksessani läpi kaikki Suomen nyt valittavaa hallitsijaa edeltäneet henkilöt kuninkaista keisareihin ja presidentteihimme. Jaan katsauksen viiteen eri ajanjaksoon, alkaen varhaiselta keskiajalta noin vuodesta 1150 ja edeten usean artikkelin kautta tähän päivään, noin tuhat vuotta myöhemmin.

Tähän aikaan mahtuu 57 hallitsijaamme, 41 kuningasta, viisi keisaria ja yksitoista presidenttiämme. Kiitän jo nyt käyttämästäni aineistosta Päiviö Tommilan kokoamaa upeaa “Suomen Hallitsijat” kirjaa. Aivan kaikessa en seuraa sen jaotusta vaan otan vapauden muutella etenkin maantieteellisiä käsitteitä ja niiden tulkintaa. Tuhat vuotta on sopiva aika ymmärtää, mistä saattaisi olla kyse myös oman aikamme poliittisissa pohdinnoissamme.

Käytin tätä samaa tuhannen vuoden mittaista ajanlaskua myös aiemmin kirjoittaessani romaania Arctic Babylon ja sen päättymistä mayakansan kalenterin viimeiseen vuoteen 2012. Moni on sen jo lukenut ja ymmärtää miksi globaali tarkastelu on rakennettu juuri tälle tuhatvuotisen ihmisen elämänkokemukselle. Kirja oli perusta seuraavan kirjasarjani synnylle ja sen avautumiselle lukijoilleni.

Tuhatvuotisen ihmisen kokemuksella on helpompi elää vajaan satavuotiaan ihmisen elämää myös internetin sisällä kulttuurien törmäystä tulkittaessa. Reaaliaikainen prosessi on tässä tuhatvuotisten kulttuurien ymmärtämistä, usein jopa antropologien työtä.

Emämaan valitsemat hallitsijat

Suomi on historiansa aikana ollut aluksi läntisen, sitten itäisen naapurin alaisena ja lopulta itsenäisenä, nyt osana Eurooppaa ja globaalia maailmankyläämme. Keskiajalla Suomi tuli vähitellen Ruotsin valtapiiriin, kunne se Suomen sodan 1808-09 jälkeen liitettiin Venäjän osaksi autonomisena suuriruhtinaskuntana. Tämän kaiken me muistamme. Samoin vuoden 1917 mullistukset, mahdollisuuden julistautua itsenäiseksi sekä sisällissodan, talvi- ja jatkosodan.

Oleellista on, että maamme on ollut, toisin kuin monet muut Euroopan valtiot, alusmaana ja emämaa on valinnut hallitsijamme. Tämä koskee myös hallintoamme, alueellisia rajojamme, sosiaalisia ja kulttuurisia tapojamme sekä tähän päivään saakka havaittavaa jakautumista kahteen Suomeen, eteläiseen ja pohjoiseen: Vanhaan Suomeen ja paljon myöhemmin muotoutuneeseen kansakuntaan, jonka historia sellaisena on oleellisesti lyhyempi. Tämän Vanhan Suomen historia rajautuu lähelle Pähikinäsaaren rajaa, jossa on paljon myös muita kulttuuri- ja luonnonmaantieteellisiä jakolinjojamme kuin vain miekalla piirrettyjä.

Aiemmissa blogeissani olen käyttänyt tuolle rajalinjalle aikaamme paremmin sopivia käsitteitä (keihäänheittäjien vyöhyke, rallikansan raja-alue jne.) ja sen ylittämien on ollut ikään kuin satavuotiaaksi enintään elävän ihmisen lyhyestä historiasta, ei tuhatvuotiaan kokemuksena. Matka Forssasta Iisalmeen tuon rajan yli on yhtä pitkä kuin silkkitietä edeten Afganistanin pääkaupungista Kabulista Pakistanin rajalle “talibantietä” kulkien. Molemmilla teillä on yhtä rikas, mutta myös verinen tuhatvuotinen historia.

Keskusalue ja hierarkia

Tuhatluvun alussa Ruotsin valtakunta alkoi yhdistyä maakuntien liitoista yhteisen kuninkaan alaisuuteen. Vastakkain olivat ylimyssuvut ja keskitetty hallinto, kuningasvalta. Myöhäiskeskiajalla kolme Pohjoismaata muodostivat personaaliunionin, joka kuten nykyinen Eurooppa euroineen alkoi jo varhain natista liitoksistaan. Oleellista oli keskusvalta ja hierarkiset alemmat rakenteet. Niin hallinnossa, linjaorganisaatiossa, kuin alueiden kokemisessa. Suuri oli siinä pientä arvokkaampi ja käytti myös valtaa. Valta oli aggressiivista, veristä.

Suomen tuleminen mukaan tähän unioniin oli osa mahti- ja päällikkösukujen itsellisten johtajien historiaa, jonka tausta on 1000-luvun alussa heikosti tunnettua. Näin tuon ajan historia on Suomessa usein keskusvallan liikkeiden kuvaamista, jossa mukana on kuninkaan ja kristinuskon liitto sekä varhain myös vaalikuninkuus. Sopimuksia sinetöitiin valalla, ei viisaudella saati humanitaarisesti tai yhteisöllisesti pohtien. Kaikki olisikin kuin komediaa, ellei meillä olisi tässä pakollista omaa roolia. Se tekee draamasta tragedian.

Tärkein käsite on valta

Tuolta ajalta ovat käsitteet valta-alueen ydin, kartanot, keskuskartanot, kuninkaankartanot sekä hierarkinen ajattelu. Kuningas ja hänen lähin virkamiehensä, jaarli, näkyy toki vielä nykyisinkin monen virkamiehen, mutta myös yrittäjän tavassa hakeutua lähimmän “oikean kätensä” suojiin. Valtakunnassa tapana oli, että kuningas joko surmattiin tai karkotettiin valtaistuimelta. Huudahdus “valtakunnassa kaikki hyvin” oli siis poikkeusaikojen kuvausta ja usein valheellinen. “Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas” toistui muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein.

Tässä maailmassa tavallinen ihminen eli niin kuin voi, ei toki niin kuin olisi tahtonut. Hän syntyi keskusvaltaa ja hallitsijoitaan varten, ei päin vastoin. Tätä harhaa näkee ja kokee vielä tänäänkin. Hallinto ei palvele ihmistä vaan ihminen hierarkian kärkeen kohonnutta eliittiä, hallitsijoita, johtajiaan, byrokraattista persoonallisuutta. Sen tausta syntyi tuhat vuotta sitten Euroopassa ja siihen perustuu jopa kansallinen tapamme kiusata toisiamme. Demokratia on siinä vain niskalenkki vähemmistön oikeuksista. Puolueinstituutiot ja niiden eliitti hyödyntää tätä vanhaa sosiaalista muistiamme.

Valta on vain lainassa

Jotta jonkun valta kasvaisi, jonkun on valtaansa menetettävät. Maakuntien valta ja käräjöinti, maakuntakäräjät, vähin erin lakkautettiin ja korvattiin valtakunnan hallinnolla. Keskiajalla kirkko kasvoi valtioksi valtiossa ja yhteenotot kirkkovallan ja maallisen vallan välillä olivat tyypillisiä. Vain runsas vuosi takaperin Suomessa lopetettiin läänit ja maaherrojen virat, nyt hallintoa muutetaan myös kuntahallinnossa.

Kehitys on ollut uskomattoman hidas ja sitä on vauhdittanut EU:n hallinto sekä kansalaisten tapa hankkia palvelunsa ja saada ne toisin kuin keskiajalta syntyneissä rakenteissamme ja pitäjänmäeltä hakien. Häpeäpaalu on sentään sieltä hävitetty.

Itämaan, jolla nimellä Suomi tunnettiin, tuleminen osaksi Ruotsin ja Norjan kuninkaan laamannikuntia tapahtui vähin erin ja virallisesti Kuningas Haakonin kirjeellä 15.2. 1362 kuningasvaaleista Moran kivillä.

Kirjeessä kiitellään itäisen maakunnan uskollisuutta ja rakkautta muita hiippa- ja laamannikuntia kohtaan ja katsotaan kohtuulliseksi että itäinen maakunta on mukana ja tultava laamannin, pappien ja 12 kansan miehen kanssa valitsemaan kuningasta. Kirjeen lukuisten sinettien joukossa on myös Turun piispa Hemmingin sinetti. Näin kuninkaan valta lujittui rinnan kirkkovallan kanssa ja samalla linnoista tuli kruunun hallintokeskuksia.

Kuninkaan ympärille alkoi kehittyä valtioneuvosto, linna korvasi kuninkaankartanot ja vouti hoiti sieltä kuninkaan tehtävät, verotuksen ja sotaväen noston. Samalla oli pidettävä kurissa maakuntien mahtisuvut.

Novgorodin naapuri

Suomi oli osa globaalia maailmaa ja Novgorod sen naapurina. Ruotsi onnistui vakiinnuttamaan itäinen maakunta valtapiiriinsä aina Karjalan länsiosaa myöten. Ensimmäisen kerran raja määriteltiin miekoin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Se jakoi kiistellyn Karjalan kahtia. Sama koski savolaisten asuma-alueita ja tätä ekspansiivista heimoa käytettiin myöhemmin usein asutusta laajennettaessa niin nykyisen Suomen kuin Ruotsinkin pohjoisosissa.

Raja oli kuin veteen piirretty viiva ja sitä väärenneltiin molemmin puoli ja koko Fennoskandian pohjoisosa oli kauan rajoiltaan avoin. Siellä verottivat niin pohjalaiset talonpojat kuin venäläiset ja verotettavina olivat joko savolaiset tai saamelaiset.

Vasta Kustaa Vaasa onnistui vakiinnuttamaan kuningasvallan perinnölliseksi 1540-luvulla. Aristokratian ja kuninkaanvallan välinen liitto loi perustan suurvallalle kuitenkin vasta seuraavalla vuosisadalla Kustaa II Adolfin aikana. Tälläkin on omat merkkinsä omassa ajassamme pohdittaessa mediavallan suhdetta kolmeen muuhun vallankäyttäjään sekä näiden yhteistä suhdetta kansaan ja sen internet -ajan kykyyn käyttää sosiaalisen median tarjoamia valtansa suoria välineitä hyväksymättä vanhaa legitiiminä pidettyä sosiaalista rakennetta, jossa ylimysvalta on korvattu käsitteellä eliitti. Eliitin kohdalla on olemassa menetyksiä, jotka ovat menestyksiä voimakkaampia - tärkeämpiä.

Eerik IX Jervardinpoika Pyhä - “Suomen valloittaja”

Pyhän Eerikin legenda kertoo ensimmäisestä hallitsijastamme. Länsi-Göötanmaalla syntynyt englantilaista sukujuurta oleva Eerik Jervardinpoika, svealaisten kuningas, joka tunnustettiin kuninkaaksi myös Göötanmaalla sen itäosia lukuun ottamatta, teki ristiretken Suomeen yhdessä hyvin muistamamme piispa Henrikin kanssa. Henrik jäi Suomeen ja loppu on sitten historiaa Lallin tappaessa legendassa Henrikin Köyliönjärven jäällä.

Eerikin hallitsijasuvun perusta oli tuon ajan tavan mukaan pyhyydessä ja kirkkovallassa ja sen legenda Suomesta on todennäköisesti tarua ja liittyy ajalle tyypilliseen aikansa poliittiseen ideologiaan, pyhimyskultteihin, tavoitteena vahvistaa kuningasvaltaa. On hyvinkin mahdollista ettei Eerik ollut ensimmäinen hallitsijamme lainkaan.

Ilmiö löytyy myös omasta ajastamme, jossa uutta valtaa tai valtiota pyritään vahvistamaan mm. erotiikalla. Muita ovat veikkapa euro, eurokriisit ja niiden ympärillä käytävä taistelu, homokeskustelut ja vetoaminen toisaalla kansallismielisiin vanhoihin sosiaalisen pääoman myöhempiin 1800-luvun ja 1900-luvun vaiheisiin.

Harvemmin mukana on enää pyhimyskultteja, ristiretkiä, sosialismin pelastavaa autuutta. Sen sijaan hallitsijasuvun nuhteettomuus, pyhät legendat ja marttyyrius ovat tyypillisiä myös omassa ajassamme eläviä legendoja. Presidentin arvomaailma ja perhe kiinnostavat ja niistä luetaan vaikka se ei arkielämäämme vaikuttaisikaan.

Henrik jäi joka tapauksessa “pakanalliseen” Suomeen, joka oli toki jo kristillistä oppia elävä siten kuin tuolloin osasi, tavoitteena luoda Lounais-Suomeen kiinteä hallinnollinen organisaatio. Tuon ajan käsite “ledung” tarkoitti osallistumista maan ulkopuolelle tapahtuville ryöstö- ja valloitusretkille. Näin sotaisa retki Suomeen oli osa valtapolitiikkaa, jossa yhtäällä haluttiin vankistaa omaa kuningasvaltaa ja toisaalla olla osa sitä ryöstelyä, jossa vuorottelivat hämäläisten sotaretket Novgorodin alueelle ja karjalaisten retket länteen.

Tuossa välissä taitelivat hengestään savolaiset heimoalueet ja oppivat kielen, jossa oli oltavat diplomaatti, varottava poikkipuoleista sanaa. Näin syntyi käsite savolainen “piällysmies” tai “vonkamies“” kuten Urho Kekkonen ja Martti Ahtisaari tai vaikkapa Erkki Liikanen ja Olli Rehn. Tälle Suomelle tutuksi tuli ymmärrys, kuinka on aivan eri asia olla vapaaehtoisesti hurskas kristitty ja talonpoika kuin elää nuhteetonta elämää ruotsalaisen kirkon helmassa maksaen sille veronsa ja uhraten sodissa henkensä, lastensa hengen.

Kaarle Sverkerinpoika - sukuvihan surmaama

Toinen hallitsijamme oli vuorostaan Itä-Göötanmaalla syntynyt ja sai surmansa, kuten ensimmäinenkin, kilpailijansa miekasta. Hän seurasi verisen kauden historiassa Maunu Henrikinpoikaa, jota tuskin koskaan kuninkaaksi Moran kivillä tunnustettiin. Göötalaisten ja svealaisten kuningas Kaarle Sverkerinpoika ei juuri suomalaisten oloihin vaikuttanut ja hänet voi sivutta merkinnällä, sukuvihan ja sisarkateuden uhri.

Tuohon aikaan kuninkaalliseen sukuun kuuluneen miehen avoin väkivalta oli kunniallinen tapa voittaa kruunu itselleen. Näkee tätä tapaa vieläkin. Niinpä Knut Eerikinpojasta tui kuningas, häntä ei viety vankeuteen murhasta. Murhat ja massamurhat ovat osa hallitsijoiden henkilöhistoriaa. Siitä ei pitäisi kirjoittaa lainkaan. “Minä en vihaa ketään, paitsi Hitleriä - ja häntäkin vain viran puolesta“, kertoi Winston Churchill.

Eerik Pyhän poika Knuut - vahva kuningas

Knuut Eerikinpoika oli vallassa liki 30 vuotta ja oli 1100-luvun voimakkain kuningasvallan käyttäjämme. Ote Suomesta vahvistui kun Paavi kirjoitti Itämeren alueen “helvetin lapsista”. Maahan hyökättiin niin Novgorodista, juutit etelästä ja tietysti sotaisat kirkkoruhtinaat lännestä. Suomessa kapalliseksi kutsuttua “lähetystyötä” johti Lundin arkkipiispa Eskil ja Linköpingin piispa Kol. Juuri Kolia kutsuttiin Suomen Jaarliksi. Knuut kuoli poikkeuksellisesti luonnollisen kuoleman.

Knuutin kohdalla kriisejä jouduttiin vähentämään pelkän liian täyteen ahdetun aikataulunkin vuoksi.

Sverker II Kaarlenpoika - sodalla erotettu

Sverker tukeutui hallintokaudellaan tanskalaisiin ja kirkkoon, jätti suomalaiset rauhaan. Kruunun hän sai kuninkuussopimuksella mutta menetti sen sitten sukusodan leimahdettua uudelleen ja sai surmansa taistelussa yrittäessään paluuta Tanskasta takaisin Ruotsiin.

Tuolloin Ruotsin rauhaa idässä eivät enää uhanneet vain pakanalliset suomalaiset vaan nyt etenkin ortodoksiset venäläiset. Kirkko vahvisti asemaansa ja katolisen kirkon mystisiin menoihin alkoi sekoittua vanhoja pakanallisia menoja. Tämä kehitys jatkui vuosisatoja. Pohjoisessa keskiössä olivat nyt Ruotsin, Tanskan ja Norjan väliset sisäiset suhteet. Käsite valtiosta oli toki vielä avoin.

Erik X Kuutinpoika - kirkon kruunaama

Oli Knuut Eerikinpojan vuoro nousta valtaan ja nyt anastamalla se kahden veljensä avustamana kapinassa, jossa veljet saivat surmansa ja kruunun haltija Sverker joutui vuorostaan maanpakoon Tanskaan, jossa myös kaatui. Aika oli rauhan aikaa, jossa haettiin sopua avioliiton kautta. Sekin oli hyvin tyypillistä tuolle ajalle. Hyvin arvovaltaisen ja vastuullisen aseman jättäminen on enemmän kuin pieni kuolema.

Sotaisa aika jätti Suomen kuninkailta rauhaan mutta kirkko piti maata edelleen vaarallisena. Suomessa ei ollut vihittyä piispaa edellisen kuoltua ja Paavi kantoi siitä huolta. Nyt tarvittiin Paavin sotilasta ja sanajulistajaa. Paavin kirje oli lähetetty Lundin arkkipiispalle ja tuo aika oli tätä kautta myös tanskalaisten valtaa Suomessa, ei yksin Ruotsin.

Pakanamaa oli kuitenkin edelleen Ruotsin valloittama ja Uppsalan arkkipiispan alaisuudessa. Paavin kirje on muotoiltu tavalla, johon vain Euroopan ytimessä on opittu euromaiden lähettiläiden kirjeitä tänään seuraten. Siinä puhutaan suhteellisesta vakaudesta, annetaan lupa yhteen tai kahteen piispaan käännytetyillä alueilla. Paavilla paksu nahka on Jumalan lahja.

Pyhä Isä otti siten haltuunsa Ruotsin valtakunnan ohella myös Eerikiä edeltäneiden, veristen kuninkaiden valloittamat pakanamaat suojelukseensa. Näin kävi toki myöhemmin myös muualla globaalissa maailmassa ja sanamuodot olivat samoja Etelä-Amerikassa, Väli-Amerikassa Inkojen ja Maykansan ikivanhojen kulttuurien kohdalla konkisdatorien asettuessa sinne asumaan köyhästä Andalusiasta muuttaen Brasiliaan, Argentiinaan, Meksikoon jne.

Syntyy helposti käsitys, ettei suomalaiset juurikaan noista sanamuodoista ymmärtäneet, eikä niitä oltu edes heille tarkoitettu. Samaan aikaan kuitenkin Ranskassa, sen ensimmäisissä yliopistoissa, oli suomensukuisia rehtoreita, jopa kaksin kappalein. Varsin varhaisessa vaiheessa Suomeen levisi myös kirjallisuutta ja painotöitä, joiden taso kertoi muusta kuin takapajulasta.

Juhana Sverkerinpoika, “housuton jaarli” - sukunsa viimeinen

1200-luvun alku oli Suomessa kohtuullisen rauhallista aikaa. Ruotsiin tuli valtaan lapsikuningas, joka kuoli 21 -vuotiaana ja häneen päättyi Sverker -suvun kuningastie miesten puolelta. Kirkko oli hänen tukenaan, mutta Tanskan tuki rakoili ja Viroon tehtiin epäonnistunut sotaretki pelastamaan vanhaa idäntietä sekä Baltian pakanamaita samalla kirkolle käännyttäen. Suomi säästyi kalpaveljesten ritarikunnalta ja ledung -retkeltä. Sen sijaan hallitsijasuku oli jälleen kerran vaihtumassa.

Eerik XI Eerikinpoika “Sammalkieli ja Nilkku”

Eerik XI oli kahden kuningassuvun ainut elossa oleva kuusivuotias kiistaton kuningas. Ylimystöstä koostu holhoojahallitus menetti kuitenkin sekin asemansa Knut Pitkän kapinassa ja pako Tanskaan sekä paluu hallitsijaksi 18 -vuotiaana oli jo myöhäistä. Valtaa käytti Jaarli Ulf sekä Birger Maununpoika riidoissa muiden ylimyssukujen kanssa. Suomi eli tietämättään kahden vaiheilla ja politikoimatta mitenkään.

Mahtisukujen taistelu vallasta jätti Suomen ensin rauhaan. Suomea hallitsi jälleen kirkko ja kirkon edustajana piispa Tuomas. Tuomas käännytti hämäläiset ja hankki samalla itselleen tukea taistelussa novgorodilaisia vastaan. Tuomas tarvitsi apua ja sai sitä kalpaveljiltä, jolloin samalla Suomen siteet Ruotsiin olivat katkeamassa.

Uhkaava tilanne kuitenkin laukesi, kalpaveljet eivät saapuneet ja Suomi jäi ilman tuon ajan feodaalista hallintojärjestelmää. Samalla kun idän uhka väheni hämäläiset kääntyivät takaisin pakanuuteen ja hylkäsivät Tuomaksen kirkkoineen. Se oli hyvin suomalainen ja opportunistinen tapa jo tuolloin ja tyypillistä Hämeessä.

Paavin kirkko kuuli hämäläisten uskottomuudesta ja jälleen kerran tarvittiin ledung -retkeä Hämeen härkätielle. Kahden tällaisen retken jälkeen Birger Maununpoika jatkoi piispa Tuomaan ja hämäläisten joukkojen avustamana ruotsalaisten hyökkäystä Nevalle. Tuloksena oli nöyryyttävä tappio ruhtinas Aleksanterille.

Eerikin ajasta suomalaisille talonpojille jäi hyvä muisto. Hän hallitsi kohtuudella ja oikeudella, se aika oli rauhan aikaa. Valtaa käyttivät Tuomaan johtama “Suomen kirkko” ja Birger jaarli, Bjälbo -suku. Kansan antamat lisänimet, Suomessa niin tyypilliset “nilkka” ja “sammalkieli” kertoivat puheviasta ja ruumiinvammasta. Kansa tunsi toki johtajansa, toisin kuin kuvittelemme, väkiluku oli pieni ja yhteisöt toimivia. Nilkun kuolemaan päättyi Pyhän Eerikin sukuhaara Suomen hallitsijoita.

Birger Jaarli - Suomen ruotsalaistaja

Suomalaiset muistavat Birger Maununpojan, eli Birger Jaarlin, Ruotsin todellisena hallitsijana liki neljännesvuosisadan ajalta. Jaarli oli nimitys, jota Skandinaviassa käytettiin keskiajalla kuninkaan korkeimmista virkamiehistä. Ehkä se vastaisi nykyisin poliittisen hallituksen ministereitä, Birgerin kohdalla pääministeriä ja presidentti olisi juuri valtansa menettänyt Eerik Eerikinpoika “Nilkku”.

Valta tuli Birgerille suuren suvun syntymälahjana, jossa virtasi sverkereiden kuninkaallinen veri, tosin laimeana. Molemmat sedät olivat jaarleja, kaksi veljistä piispoina ja yksi laamannina.

Birger Maunupojan lapset olivatkin jo äitinsä puolesta suoraan Eerik Pyhän verta.

Suomeen Birger Jaarli toi ledung -sotajoukkonsa tarkoituksena edetä Hämeen sydänmaille “yksinoikeudella” tukemaan Tuomas piispaa. Kaksi hyökkäystä olivat onnistuneita ja kolmas suuntautui jo laajana rintamana kohti Karjalaa Nevajoelle, jossa normaalia ledungia suurisuuntaisempaa hyökkäystä Laatokan-Karjalassa otti vastaan Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika lyöden lännen sotajoukot.

Suomessa voittonsa kunniaksi Aleksanteri sai lisänimen Nevski - “Nevalainen” ja idän kirkko kohotti hänet pyhimykseksi. Nevski tunnettiin slaavilaisena miehenä, joka kunnioitti niitä, jotka häntä vastustivat, mutta ei voinut sietää heitä.

Vaikka retkeltä palattiinkin tappiomielialalla, sen merkitys oli Suomelle jatkossa suuri. Tästä eteenpäin Varsinais-Suomi ja Häme olivat sidottuina kiintein sitein Ruotsin kruunuun. Näin Maununpoika oli voittanut liki jo menetetyn Suomen takaisin Ruotsille. Alkoi asutustoiminta, jossa Suomen rannikot Uudellamaalla aina Kymijokisuuhun saakka asutettiin ruotsalaisilla. Näin Venäjä oli menettänyt lopullisesti Suomen Ruotsille.

Hyvät, pahat ja rumat

2012-01-23T12:39:00.001+02:00

Sergio Leone on italialainen elokuvaohjaaja. Maailmanmaineeseen hänet nostivat spagettiwestern -elokuvat “Kourallinen dollareita” (1964), “Vain muutaman dollarin tähden” (1965) sekä “Hyvät, pahat ja rumat” (1966). Moni muistaa myös “Huuliharppukostajan” (1968) ja “Suuren gangsterisodan” (1984). Toki myös sen kuinka Leone kieltäytyi aluksi ohjaamasta Mario Puzon romaania “Kummisetä” ja kun siihen olisi viimein suostunut, tehtävään oli jo nimetty silloin tuntematon italialaisamerikkalainen Mario Puzo. Loppu onkin legendaksi muuttunutta historiaa.
Siinä maa on Jumalan golfpallo ja kiehtovinta siinä on se, että käsittämätöntä voi jopa joskus käsittä.

Huuliharppukostaja

Kourallinen dollareita pelasti jo kuolemassa olleen western -elokuvan. Se oli ensimmäinen spagetti- ja italowestern ja perustui Akira Kurosawan Yojimboon, onnensoturiin (1961). Musiikki oli Leonen entisen koulukaverin Ennio Morriconen ja budjetti olematon. Pääosan sai tuntematon televisionäyttelijä Clint Eastwood. Hiljainen, hyvin käyttäytyvä ja lahjakas, ikääntyessään koko ajan vain ihmisenä kasvava nuorukainen, ohjaajana parhaimmillaan myöhemmin.

Seuraava elokuva “Hyvät, pahat ja rumat” täydensi edellistä. Pääosissa olivat nyt Clint Eastwood, Lee Van Cleef ja Eli Wallach. Musiikista vastasi edelleen Ennio Morricone ja elokuva oli jättimenestys. Eastwood kohosi ykkösluokan tähdeksi ja Sam Peckinpah jatkoi menestystä “Hurjassa joukossa”. Se oli kuin suomalainen poliitikko joka lyö vetoa omista kyvyistään vastaan muu maailma. Siinä viisas veikkaaja ei lähde vaaleihin lainkaan. Tulos kun on odotettu.

Huuliharppukostajissa western-genre oli parhaimmillaan ja mukana oli myös John Fordin klassista kuvaustapaa. Musiikki oli oleellinen ja tasavertainen osa kuvan kanssa, joskus jopa sen ohittaen. Syntyy vaikutelma, ettei ihminen olekaan luonut tätä kaikkea, toista ihmistä. Sitä ei tarvitse sen vuoksi hävetä, ei edes suomalaista poliitikkoa, mainostotoimiston luomusta.

Kummisetä

Francis Ford Coppolan “Kummisetä” trilogiassa mentiin jo seuraavaan vaiheeseen, jossa perhedraama kuvataan osana yhteiskunnallista muutosta, sen historiallista takaumaa ja mafiasuvun elämää. Siinä ihmiset uskoivat itseensä ja olivat siksi uskollisia muille, seuraavaan gangsterisotaan saakka.

Kun nämä suuret elokuvat tehtiin, suomalainen sota-aikana syntynyt suuri ikäluokka, liki miljoona tänään eläkkeellä olevaa “nuorta”, eli murrosikäänsä ja 1960-luvun radikaaleja vuosiaan kohti 1970-luvun yhdyskuntarakenteiden rajua murrosta. Elettiin Kekkosen Suomessa ja presidentit olivat Kekkosia. Vastassa oli piskuinen Veikko Vennamon köyhän kansan rötösherroja jahtaava oppositio ja taustalla vasemmiston yhteinen tuleva valta, vuosikymmeniä jatkuva kolmikanta ja korporatiivisen Suomen poliittiset instituutiot medioineen. Niistä poliittiset maakuntalehdet olivat tärkeimpiä. Höyryradio vaihtui myöhemmin televisioon. Syntyi enemmän ihmisiä kuin tarvittiin. Ihminen kun on intohimon tulos, ei suunnittelutalouden. Se oli kasvottomien kummisetien aikaa Suomessa, eikä porvareilla ollut asiaa presidentiksi sitten Paasikiven. Vihreistä, saati sukupuolineutraaleista, ei voitu silloin vielä uneksia.

Jäniksen vuosi

Kaikki tuon ajan nuoret muistavat kuitenkin Sergio Leonen, Francis Ford Coppolan ja hieman vanhemmat John Fordin elokuvat. Jokainen muistaa ainakin Clint Eastwoodin sekä hyvät, pahat ja rumat, huuliharppukostajan.

Kyllä minä mieleni pahoitin, nyt Antti Litjaa ja hänen Jäniksenvuottaan muistuttavalla tavalla, yksin kaikelta kiusanteolta piiloutuen, kun kuusi maan johtavaa taiteilijaa, puolueittensa nimeämiä presidenttiehdokkaita, joutuivat laulukuoroon.

Taustalla soi koko ajan takaraivossa Ennio Morriconen musiikki ja kuvat viivähtelivät vuoroin huuliharppukostajissa sekä hyvissä, pahoissa ja rumissa, kummisedän kuvauksissa, kun yksi toisensa jälkeen näistä oman aikamme nuorista ritareista, kohta 70 vuotta täyttävistä, joutui luopumaan taistelusta, kaatui maahan muutaman dollarin tähden. Aivan pienestä virheestä, hetken torkahduksesta, huomaamatta viritettyä vihollisen ansaa, toinen toistaan tukien hirttoköyden tapaan.

Joku ymmärsi, tai siltä hetken vaikuttui, kuinka ihminen taitaa tulla ihmiseksi sittenkin vain älyllään ja on ihminen sydämensä kautta. Näin syntyi omituinen vaalitulos. Kiusatut äänestivät kiusaajien maassa toista kiusattua, uskottavaa sellaista. Pelkkä uskoon tulo ei riitä, on oltava myös tekoja, näyttöä siitä, että tietää mistä on kysymys ja pysyy silti herrasmiehenä. Kokopäiväisenä, ei vain hetken sankarina.

Monument Valley

Kun uurnilla oli käynyt noin 72 % suomalaista, voittaja keräsi näistä äänistä 37 % ja toinen, kaukana huuliharppukostajasta, pikemminkin hyvä kuin paha, ruma ei missään tapauksessa, liki 19 %. Kun kaikki äänestysikäiset laskee, myös ne jotka olivat piilossa jossain laskevan auringon John Fordin kuvaamilla jäniksen vuoden maisemissa Monument Valleyssa, molempien toiselle kierrokselle yltäneen yhteinen osuus jäi reilusti alle puoleen kaikista äänioikeutetuista suomalaisista.

Minä niin mieleni pahoitin, kun ajattelin niiden suomalaisten osaa, jotka joutuvat hakemaan toisella kierroksella presidenttiä ikään kuin Leonen “Suuressa gangsterisodassa”, lukemalla sosiaalisen median purkauksia yön pimeinä ja lyhyinä tunteina. Niin oli moni vihainen ja muisti kaiken 1960-luvun, 1970-luvun ja koko onnettoman elämänkaarensa kokemukset ja ahdistuksen huuliharppukostajan raivolla. Jotkut elävät elämää ymmärtäen sitä taaksepäin, vaikka koko ajan olisi elettävä sitä eteenpäin.

Ketä äänestävät nyt vasemmalla vanhan sankarinsa menettäneet, miten Kekkosen ajan kasvatit ja heidän aikalaisensa, entä Vennamon ajan ihmiset ja edustus, kaikki olivat nyt maassa ja jälki kamalaa. Vain hautausurakoitsijalla näytti riittävän töitä tämän mittaillessa poliittisia ruumiita, menneen ajan sankareiden taruhahmoja, illuusiota vanhan paluusta. Kummisedän maisemat kävivät monen mielessä, kaukana eteläisessä Euroopassa, “Olipa kerran Amerikka” (Once Upon a Time in America) Sergio Leonen ohjaamana. Tällaisessa elämässä ja politiikassa elämä on elinkautinen ja syntymä kuolemantuomio.

Pompeijin viimeiset päivät

On valittava liberaalin ja konservatiivin välillä, kertoivat lehtien otsikot aamulla, poissa on vanha vasemmiston ja oikeiston kahtiajako. Ei toimi enää hyvän, pahan ja ruman legenda tämän vaalin kuvajaiseksi, vakuuttelivat kolmannen linjan kolumnistit, joiden maailma oli dualistinen ja keskusta siinä välissä maalaisliittona.

Joku kertoi olevansa poissa kartalta, häpeävänsä koko maata ja kuvaavansa “Suuren gangsterisodan“, “Hyvät, pahta ja rumat” uudelleen Leningradin piirityksenä. Tuosta Leonen suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut aikanaan ikinä mitään vaikka Neuvostoliitto olikin jo antanut sille suostumuksensa. Ohjaaja kun kuoli helmikuussa 1989, juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista. Suomessa sitä ei tahdota aina muistaa.

Ennen kuolemaansa hänen kerrotaan toistelleen kahta elokuvaansa, niiden tunnusmusiikkia hyräilleen. Toinen oli legendan mukaan “Pompeijin viimeiset päivät”, Leonen ensimmäinen elokuva vuodelta 1959, ja toinen “Maahan, senkin hölmö!” vuodelta 1971. Näissä kaikki tapaukset ovat hyvin erilaisia ja muistuttavat jostakin syystä siksi kovasti toisiaan.

Suomalaiseen presidenttitaistoon, sen toiseen osaan, nämä eivät kuitenkaan nyt sovi toki ensinkään. Kukaan ei voi jäädä meillä maahan makaamaan, on mentävä yli niin että heilahtaa, vaikka vaara joutumisesta nahkurin orsille olisikin jo liioiteltua, enää ei tarvitse pelätä, hyvät, pahat ja rumat, huuliharppukostajat ovat vain pahaa unta, menneen talven lumia. Sen ymmärtäminen on nyt hyväksymisen alku ja askel parempaan.

Kyllä minä mieleni pahoitin

2012-01-20T16:12:00.001+02:00

Forssalainen tohtori kirjoitti minulle maakuntansa lehdessä asiansa osaavana historiantutkijana vastauksena 31.8. 2011 kun oletin kirjoituksessani (29.8.2011) “Synkän talven nettivaalit tulossa” ounastellen, että toinen kierros presidentinvaalissa tarvitaan, ja että demarit tai vasemmisto eivät ole välttämättä sillä kierroksella mukana lainkaan.

Forssalainen tohtori oli jyrkästi eri mieltä ja moitti myös tulkintaani sosiaalisen median merkityksestä. Hän kertoi kuinka “ammun yli” ja tapani mukaan “liioittelen sosiaalisen median merkitystä”.

Mielensä pahoittaja

Kylläpä minä silloin mieleni pahoitin, ilman sarvia ja hampaita, näyttelijä Antti Litjan tapaan, kun Forssan tohtori laukoi totuuksia minun taidosta ennustaa netin merkitystä maailmalla ja synkkien aikojen tuloa, taustamaiseman vaikuttavan myös ihmisten tapaan äänestää ja käydä keskustelunsa yhä näkyvämmin sosiaalisen median uusilla turuilla ja toreilla. Surkein osa ihmiselle on joutua kappalaisena toisen kappalaisen pilkan kohteeksi. Yleensä kun korpit eivät noki toistensa silmiä.

Maalla, vanhassa teollisessa jo rapautuneessa työläisyhteisössä, tiedeyhteisö puuttuu ja elämä on ankeaa sellaisella kampusalueella, jossa tieteen tekijöitä pidetään omituisina otuksina. Kirjailijat, maalla asuvat, ovat tästä paljon kirjoitelleet. Maalla on mukavaa niin kauan, kun et poikkea kovin paljoa ammattisi kanssa jo oikeaksi katsotusta tavasta hankkia elantosi.

Sellaisessa työympäristössä rakkaus tahtoo olla uhrin vastausta raiskaajansa intohimoille. Kirjoita ja maalaa ilmaiseksi ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kärsimys kuuluu kirjailijan ja luovan työn tekijän imagoon, se on nerouden lähde, vahvistaa jos ei tapa. Jos tappaa, on saanut vain ansionsa mukaan.

Maalaismediat

Se että perinteisen median, maakuntalehtien, ja sitä valvovien silmien tapa tehdä gallupeja ja valikoida juttunsa ei muutu ennen kuin vaaliyönä, on jo suomalaista kansanperinnettä, eikä siitä kannata mieltään pahoittaa, ainakaan tiedettä tässä maassa ja maalla tekevänä. Kun kertoo, että lopullinen gallup tulee vaali-iltana ja että se poikkeaa järisyttävästi vuoden takaisesta gallupista, on aina oikeassa. Siinä palataan edellisen vaalien asetelmista vanhoihin.

Mikään kun ei saa miestä arvostamaan vanhaa vaimoaan enemmän kuin riittävä annos toista naista. Matka jytkystä toiseen ei kuulu protestanttiseen kulttuuriin ja vierasta se on katolisessakin. Presidentti on suomalaisille kuten mies talolle. Miehetön talo on kuin katoton lato. Katto on hyvä olemassa vaikka se vuotaisikin.

On hyvä, että Forssan tohtori on nyt tullut samoille linjoille kaksi päivää ennen vaaleja. Se kertoo historiantutkimuksen ongelmista silloin, kun tulisi ennustaa tulevaa, visioida vuosia aikaisemmin, ei päivää ennen tapahtumaa. Enää ei voi olla forssalaisenakaan pahasti väärässä kun kertoo kuinka kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia ja jytkykin voisi olla mukana kuvassa. Oppia ikä kaikki.

Manun nuhteet ja katumus

Kyllä minä mieleni pahoitin kun Koivisto oli pahoittanut omansa, saman talon tohtoreita. Koivistoa oli alkanut harmitta kun oli karsinut valtaoikeutensa olemattomiin Kekkosen jälkeen. Sitä pidettiin kansakunnan medioissa merkittävänä tekona parlamentarismille. Nietzsche olisi filosofina tuominnut sen raukkamaisena tekona. Hänelle kun vallan hankinta oli enemmän kuin kaikki muut ihmisen vietit yhteensä. Nietzsche itse ei valtaa käyttänyt. Se on harmi että vain vanhat pojat tietävät kuinka vaimoa tulisi hoitaa.

Niin rohkea en kuitenkaan ollut minäkään kirjoituksissani vuosi sitten, että olisin alkanut veikata vasemmiston yhteisen kannatuksen nyt noin 10-15 % pintaan. Keskustan Väyrysen nousu ei ole yllätys hänet ja suomalaisen maaseudun tuntevalle. Suomalaisen maaseudun ja kaupungin suhde on omituinen. Alan tutkijat eivät näytä tuntevan sitä ollenkaan. Se muistuttaa naimisissa olevan naisen rakkautta. Siis sitä, josta yksikään aviomies ei tiedä mitään. Ja kuitenkin siitä niin moni puhuu ja kirjoittaakin. Pielavedellä sanoivat kuinka miehen näkemisestä arvoo jo akan.

Haavisto vai Väyrynen

Kyllä minä mieleni pahoitin kun näin Suomen Kuvalehden kannen. Siinä kysyttiin punaisen viivan kohdalla Haavistoko vai Väyrynen. Jos vastaus on sitten Soini, kuten lapsetkin näyttävät tietävän ja imeväiset vaaleissaan, tuokin lehti tuli hankittua turhaan. Lapset ovat ainut luonnonvaramme ja heitä on kuultava. Voi puhua, ja nykyisin on muotia, entisestä vaimosta, miehestä, työstä, mutta ei ikinä entisestä lapsestaan.

Ja lapset nyt kuuntelevat mitä muu ympäristö pohtii ja ovat jo maalissa kun vanhan printtimedian toimittajat alkavat vasta sitoa piikkareitaan. Se on tätä uutta mediaa, sosiaalisen median reaaliaikaista taloutta, josta Nokia jäi sivuun, unohti kuunnella mitä kuluttajat koneeltaan tahtovat Yhdysvalloissa. Suomessa sitä tahdotaan joskus myöhemmin, hämäläiset kirjoittavat siitä historiantutkimustaan uutena visiona.

Haavisto kerää juuri ne äänet, jotka koko ajan aatteeton ja ilmansuunnat kadottanut vasemmisto on ollut valmis muille jakamaan vallan sokaisemassa ylimielisyydessään. Suomen Kuvalehden (2/2012) hyvästelemän presidentti Halosen kauden arviointi oli tyrmäävä. Kun presidentti on vallassa liian kauan, siinä silkkimorsiamesta kuoriutuu ajan oloon tyypillinen villavaimo.

Miehet ovat tajunneet lopulta, kuinka avioliiton ongelma ei ole siinä, että se sitoo miehen naiseen vaan se, että se erottaa naisen kaikista muista. Viisas mies lykkää liittoaan niin kauan kunnes on taatusti liian myöhäistä.

Näin Haavisto on tulevaisuuden mies. Häntä voi äänestää silloin kun suurkulttuurit, katoliset ja Paavin kirkko, islamilaiset, hindut, juutalaiset, mitä kaikkia niitä nyt onkaan, pitävät tätä hyvänä asiana, eivät kivitä lesbojaan ja hyväksyvät kauppavaltuuston, jossa elämä on sukupuolineutraali. Siihen taitaa mennä vielä jonkin aikaa. Maailma nyt on tällainen, miehille parempi paikka kuin naisille. Miehet menevät myöhemmin naimisiin ja kuolevat aikaisemmin.

Halosen ensimmäisen kauden uutuuden viehätyksestä päädyttiin pysähtyneisyyden aikaan, jossa leimallista Kuvalehden mukaan oli suurten avausten ja visioinnin puute, ulkoministeriön jääminen vaille järkevää kehitystyötä ja Halosen edustaneen vanhakantaista vasemmistolaista menneen maailman kulttuuria Kallion kaupunginosan tuotteena täyttäen virkoja omilla vasemmistolaisilla ehdokkaillaan, suosikeillaan, naisilla. Mitä pahaa siinä on? Niinhän tekevät miehetkin etsiessään kavereilleen töitä.

Stasi-arkistot

Kyllä minä mieleni pahoitin kun luin Rolf Nevanlinnan Instituutin johtajan ja maailmankuulun professorin jääneen kiinni epäilyksestä vakoilijana. Taas ovat Stasin perintöä hoitavat tahot tarttuneet entisten suomalaisten taistolaisten seikkailuihin ja stipendimatkoihin DDR:n tiedeakatemiaan. Mitä muuta kautta nämä olisivat tuohon maailman aikaan saaneet tietonsa ja olihan joillakin suorat yhteydet Moskovaankin.

Avoimuutta tarvitaan ja suojelupoliisille tutut tohtorit voisi rekrytoida uusiin tehtäviin. Ihminen nyt löytää tahtoessaan vettä kaivoi hän missä tahansa ja lopulta löytää myös käsittämättömän. Vain huono romaani muistuttaa elämää ja vielä huonompi elämä romaania. Suomessa elettiin 1970-luvulla kuten voitiin, ei toki niin kuin olisi tahdottu. Niin se tahtoo olla tänäänkin.

Kun 95 % suomalaisista ei ole minkään puolueen jäsen, mandaattivirkojen täyttö politrukeilla on kahdenkin professorin ja dosentin tulkintana rakenteellista korruptiota medioita menneellä viikolla seuraten. Siinä liki koko kansa on ollut virkakiellossa ja ihmettelee nyt, ketä äänestää ja miksi, mitä maassa oikein puuhataan taidoilla, joita ei ole hankittu muualla kuin politiikan tuulia haistellen oman pienen eliitin sisällä puuhastellen kansalta piilossa. Jos siitä mielensä pahoitta, sitten on jo tosi paha olla Suomessa asuen, jossa nepotismi ja ikivanha feodaaliajan hallinto elää ja voi hyvin kutsui sitä millä nimellä tahansa.

Äärioikeistolainen virtaus

Kyllä minä mieleni pahoitin kun luin Hesarista äärioikeistolaisen maailmankuvan kannatuksen kasvusta maailmalla. Kumpi mahtaisi olla parempi heille, ehkä tämä äärivasemmistolainen. Nuttu nurinpäin käännettynä. Jos Haavisto olisi toisella kierroksella hän saisi Lipposen liberaalit ja Paavo Arhinmäen äänet. Niillä äänillä ei presindentin virka avaudu ja tämän toki kaikki osaavat laskea. Ensimmäisellä kierroksella on siis osattava taktikoida jotta jo nyt alle 30 %:n painunut Niinistön presidenttitielle saataisiin uskottavaa vastatuulta.

Toisaalta ilman presidentti Halosta Pekka Haaviston kaltainen ehdokas ei olisi voinut edes tulla vihreitten ehdokkaaksi ja saada jopa huomattavaa äänimäärää, olettaen että gallupsuosio myös realisoituisi sunnuntaina. Haavistosta tuli harhailevan vihreän liikkeen pelastaja siinä missä saman tempun teki Paavo Väyrynen keskustaliikkeelle. Haaviston työllä voi olla jopa poliittista merkitystä, jos vihreä liike sen nyt oivaltaa ja löytää viimeinkin oman kadonneen ideologiansa, joka loittoni hallituskipeydessä ja hämärtyi metropolipolitiikassa. Äärioikeistolaiseen virtaukseen vihreät eivät voi vastata liian kapean sukupolviehdokkaansa avulla Suomessa, jossa perussuomalaisten äänestäjät ovat tavallisia demareiden kärryiltä pudonneita duunareita. Lipposen kehno menestys on näiden vaalien suurin yllätys niille medioille, jotka elävät unessa, Mikael Jungnerin maailmassa. Siinä maailmassa oman tien kulkeminen on aina väärä tie. Kun yhä useampi on sen jo ymmärtänyt, se on jo hyväksymisen alku myös Suomessa.

Kolme Paavoa

Kyllä minä mieleni pahoitin kun aitrovarsilla kulkeva Väyrynen on jätetty kokonaan ulos Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen citykeplaisuudesta eikä hänellä ole puolueessaan mitään asemaa vieläkään. Yksin kulkee kenttää mukiensa ja vaimonsa kanssa, kertoo emännättömästä linnasta. Jytkyn jälkeinen aika sopii Väyryselle mutta ei citykepulaisille, joita ei kohta erota vihreistä naisista ja vihaisten miesten liike ärhäköityy entisestään. Kun osaisi olla oma itsensä olisi se ainakin askel parempaan kun mitä nyt on.

Paavo puhuu koko ajan kokemuksesta vaikka tarkoittaakin niillä hurjan suuria erehdyksiään. Sekä vanhempi että nuorempi Paavo. Nuorin Paavo ei ole vielä ehtinyt siihen ikään. Hänelle oleminen näyttäisi olevan vielä havaituksi tulemista.

Jos toisella kierroksella vastakkain ovat Niinistö ja Soini tai Niinistö ja Väyrynen, ketä äänestävät vasemmistolaisesti ajattelevat ja Helsingin vihreät naiset? Entä Soinin kohdalla Väyrysen kannattajat? Vasemmiston duunareilla ja Väyrysen EU-vastaisilla äänestäjillä ei ole montaa vaihtoehtoa. Soinin äänestäjät ovat nyt kuninkaan tekijöitä kävi miten kävi. Siellä taktikoidaan nyt eniten ja osataan myös se taito äänestäjinä. Heillä kun on vain yksi menestyksen tie: elää omilla ehdoillaan. Se on melkoisen hieno tapa elää ja hoitaa asiansa, myös muiden asiat. Antaa heille tilaa ja arvo ihmisenä, ei ahdistella.

Epäsoinnun temppeli

Gallupsuosikki presidentti Halosella oli gallupeissa aikanaan hurjia lukuja. Ensimmäisellä kierroksella äänistä tuli komeat 46 %. Toisella kierroksella matka 50 %:n rajan yli oli kuitenkin pitkä ja se ylittyi lopulta vain 1,6 %:lla. Niinistön suosio on laskenut kuin lehmän häntä ja on nyt se ennustamani 25-30 prosenttia. Siitä on toinen puoli vielä matkaa presidentiksi joka samalla vapauttaisi kokoomusväen 30 vuotta jatkuneesta demari-ikeestä.

Sillä on suuri merkitys kokoomuksen kentällä, rivijäsenille. Tätä mediamme ovat pohtineet luvattoman vähän. Heille elämä on iso nippu pikkuasioita ja koko ajan elämä on ollut jossain muualla, tavoittamattomissa. Siinä on elettävä koko ajan toisten erehdyksistä kun haluasi elää omistaan.

Sunnuntain vaaleissa ensimmäisellä kierroksella nukkuvat ovat vaalien tuloksen ratkaisijoina. Heitä tullenee olemaan noin 25-30 % ja kaksi tulista viikkoa ennen toista kierrosta saa heistä monen uurnille. Toisen sijan voittava ehdokas ja hänen kannattajansa ovat kuumana ja lennossa, Niinistön kannattajat pettyneitä. Passiivisten äänestäjien aktivoituminen ei ole koskaan ollut eduksi porvareitten ehdokkaille. Ei ole nytkään. Kokoomuskentällä pelkona on vanha trauma. Elämässä kaikki on jossain muualla. Sellainen on pikkuporvarin keskiluokkaista elämää.

Eivät nämä vaalit suinkaan ole ratkaistu, kuten Forssan tohtori julisti syksyllä 2011 yhdessä sen median kansa, joka pilkkaa Venäjän ja Putinin, mutta tekee itse samaa syntiä omassa maassaan julistaessaan jo vuosia ennen vaaleja, kuinka meillä on vain yksi uskottava ehdokas ja hänellä yksi puolue.

Näin tehtiin myös Kekkosen aikana ja saatiin aikaan ilmiöitä, joita saa myöhemmin hävetä uudessa sähköisten medioittemme yhteiskunnassa, jota kukaan ei nyt voi yliarvioida tai ampua yli, jättää Nokian insinöörit työttömiksi löysillä puheillaan historian vääränä tulkintana uudessa hybridiyhteiskunnassamme, halusimme me sitä tai emme. Nokia ei sitä tunnistanut, ei omia asiakkaitaan Yhdysvalloissa, oli ylimielinen ja hävisi kisat. Valeissa kaikki ovat vastuussa kaikesta siitä mitä tapahtuu. Aino Kailasta lainaten ihmisiä on niin kuin etanoita, kuorellisia ja kuorettomia. Mieti tarkkaan kumpia haluat nyt äänestää, kenelle annat vallan. Kuorellinen kun ei tunnista kuoretonta lainkaan.

Poliitikon identiteetti ja vertaisverkot

2012-01-17T19:04:00.002+02:00

Presidentinvaalien gallupit ovat alkaneet elää. Kun kirjoitin aiemmin kuinka toiselle kierrokselle menevät vaalit ovat ongelmalliset niin vasemmistolle, vihreille, arvoliberaaleille kuin monelle Euroopan integraatioon ja kansainvälistymiseen aidosti kiinnittyneelle ihmiselle, alkoi tapahtua.

Miesten mies

Ensimmäinen vaihe oli sellaisten äänestäjien herääminen, joilla ei todellakaan ollut vihreinä ja usein akateemisina naisina oikein mitä äänestää, Niinistöäkö vai Väyrystä. Alkoi vyöry kohti Pekka Haaviston tarjoamaa vaihtoehtoa. Se oli odotettu siinä missä samaan aikaan tapahtuva luonnollinen Sauli Niinistön kannatuksen sulaminen. Jean Genetiä lainaten: Mies joka nai miestä on miesten mies.

Äänestäjät heräävät nyt vaaleihin myöhään ja ehdokkaastaan epävarmoja on liki kolmannes. Erityisen paljon näitä on odotetusti perussuomalaisten ja perinteisen vasemmiston suunnalla. Tässä täytyy tapahtua vielä ennen sunnuntain varsinaista vaalipäivää paljon. Ei ole uskottavaa että SDP:n Paavo Lipposen kannatus jäisi jonnekin kuuden prosentin tuntumaan. Timo Soini saa toki myös omia äänestäjiään uurnille. Muuten äänestysvilkkaus jäisi ennätyksellisen alas, alle 70 prosentin. Tässä pelissä nainen on nainen kuolemaansa asti, mies vain niin kauan kuin pystyy.

Neitseellinen paikka ilotalolle

Kirjoitin jo syyskesällä kuinka gallupit heittävät nyt paljon ja että lopputulos alkaa näkyä vasta aivan vaalien viime metreillä. Nyt edes vaalien ennakkoäänet eivät kerro kovin hyvin vaalien lopullisen äänestyspäivän tulosta. Syntyy taktikointia, jossa toiselle kierrokselle on saatava uskottavat, selvästi eri ideologiaa ja maailmankuvaa edustavat ehdokkaat. Muuten ilman omaa toisen kierroksen ehdokasta jääviä olisi aivan liian paljon. Kaikki muu on nyt mitattu, paitsi miehen mahtavinta asetta, sanoisi Woody Allen suomalaisten vaaleista.

Paavo Väyrynen on tehnyt loistavan poliittisen paluun itseironisella ja hauskalla strategialla, kertovat mediat, oikeammin mainostoimistot. Koko maan joka pitäjän kiertävä ehdokas on urakoinut tavalla, joka pelastaa samalla keskustapuolueen ainakin toistaiseksi jatkuvalta alamäeltä ja syöksykierteeltä. Sen poliittinen merkitys on paljon pienempi kuin imagollinen ja kohdistuu Väyryseen itseensä. Vaaliyönä Paavo Väyrynen ei nuku kuten pieni lapsi, takavuosien poliittinen taitajamme.

Vihreiden kehno ja väärin oivallettu eduskuntavaalityön strategia sen sijaan oikenee nyt Pekka Haaviston tuella. Siinä kyse on samalla poliittisesti merkittävämmästä teosta. Sen siivellä on mahdollista rakentaa myös uutta ideologista jatkoa. Tällöin se olisi samalla suoraa jatkoa 12 vuotta jatkuneelle Tarja Halosen työlle presidenttinä. Ilman sitä Pekka Haaviston kaltainen poliitikko ei olisi edes voinut kohota Suomessa presidenttiehdokkaaksi, saati menestyä vielä itse vaaleissa. Monelle vaalien seuraaminen on kuin juutalaiselle lukien salaa natsien käsikirjaa. Nyt Venus taipuu hyväilyllä, ei voimalla. Se on uutta Suomessa.

Halosen työn jatkajat

Mediat ovat pohtineet yllättävän vähän presidentti Tarha Halosen jättämää perintöä ja sen jatkajia tästä näkökulmasta. SDP ja Paavo Lipponen Halosen tukijana ei näytä saavan kansan tukea. Halosen toinen kausi ei ollut sellainen johdonmukainen, vakuuttava jatko ensimmäisen kauden uutena ja erikoisena koetulle työläistaustaiselle yksinhuoltajaäidin Helsingin Kallion perinnölle, kuin mitä olisi ehkä moni odottanut.

Alkoivat perinteisemmät oman linjan naisten nimitykset ja uutuudenviehätyksen myötä katosi myös kaupallisen edunvalvojan ja Venäjän suhteita hoitavan “muumimamman” imago, identiteetti ja rooli äitihahmona. Kuka oikaisee jatkossa Yhdysvaltain presidentin solmion, ajaa golfkärryä Venäjän johdon kanssa? Suomen Kuvalehti ( SK 2/2012) kuvaa pääkirjoituksessaan ulkoministeriön olleen lamassa, presidentiltä puuttuneen ajatukset ja avaukset.

Mitä Berlusconin kaltainen suuri valloittaja voisi nyt lohkaista tavattuaan vaikkapa Lipposen? Maailmalla kiima on pahempi tauti kuin viina. Suomessa sen ohittaa vain kateus. Juuri kateus panee suomalaisen epäröimään ja tekee hänestä hitaan, virheet alkavat kumuloitua. Tumpeloiko Suomi itsensä Venäjän etupiiriin, kysyy Kuvalehti.

Halosen loppukaudella alkoi eurooppalainen kriisi, taantuma ja lama, jonka keskiössä oli euroalueen ydin. Halosen aikana tuloerot, köyhyys ja syrjäytyminen kohosi pahimmaksi kansalliseksi uhkaksemme, ei Venäjä eikä muiden aiheuttamat ongelmat. Halonen oli vanhan vasemmistolaisen poliittisen kulttuurin tuote ja lapsi, kirjoittaa lehden pääkirjoittaja hyvästellen presidentti Tarja Halosen.

Tämän politiikan hoito jäi nyt lautasensa menettäneeltä presidentiltä ja uusia ehdokkaita tähän virkaan oli haettava perussuomalaisten jytkyvoiton jälkeen takavuosien valtiomiehistämme. Poliitikon nuoruudessa kaikki oli vielä uutta - paitsi nälkä. Nyt sekään ei ole uutta. Kun sairastaa on vanha - iästä riippumatta, vastaisi viisas poliitikko. Jatkuva iän korostaminen on aikamme ilmiö sekin. Eläkeikä alkoi siirtyä heti suurten ikäluokkien, sodan aikana syntyneiden, jäätyä eläkkeelle.

Kasvuun kykenevä on aina nuori

Syntyi epätietoisuutta, uusia ja innostavia avauksia tuovia nimiä ei enää löytynyt edes puolueitten sisäisiin mittelöihin. Oma mediamme piti huolen siitä, että yksi ehdokas oli ylivertainen. Se muistutti venäläisten tapaa valita omaa presidenttiään, kun muita vaihtoehtoja ei maassa Putinin ohella ole. Kekkosen aikana tämä hoidettiin samalla tavalla ja saman median toimesta.

Vain Martti Ahtisaari toi tähän virkistävän poikkeuksen ja nyt sitä pelättiin. Mark Twainia lainaten ei ole surullisempaa näkyä kuin nuoret pessimistimme, paitsi vanhat optimistit. Nyt lähdettiin vaaleihin surullisilla vetureilla, vanhojen miesten näytellessä kiusallista roolia, uutta imagoa, naurettavaa uutta identiteettiään esitellen.

Suomi on saamassa joka tapauksessa presidentin, joka on porvarillisten arvojen maassa ensimmäinen tätä maailmankatsomusta tunnustava ihminen sitten Kekkosen aikojen. Siihen tarvittiin siis kaksi SDP:n Mauno Koiviston kautta, yksi SDP:n Martti Ahtisaaren kausi sekä jälleen kaksi SDP:n Tarja Halosen kautta.

Sinä aikana 1970-luvulla, sen alussa syntyneet, ehtivät ikääntyä yli 40-vuotiaiksi keski-ikäisiksi duunareiksi. Mauno Koivistoa ensimmäisen kerran äänestämään päässeet yli 50-vuotiaiksi yhdessä Koiviston silloin, vuonna 1982 nuoren 25-vuotiaan Assi tyttären kanssa. Nuoruus on oma itsensä vain arkuudessa ja ujoudessa, ei muussa.
John Barrymoren mukaan hyvät kuolevatkin nuorena. He huomaavat ettei kannata elää vanhaksi, jos pitää olla koko ajan hyvä.

Valta on vai lainassa, demareillakin

Koko tuon ajan, nykyisin työssä vanhenevan sukupolven, valtaa Suomessa käytti SDP:n presidentti ja myös muissa valtion ja kuntien viroissa, julkihallinnossa ja sen tehtävissä, pääministeristä alkaen, vaikutti pääsääntöisesti demarivalta.

Se, että nyt demari ei näyttäisi kohoavan edes neljän tai viiden kärkiehdokkaan joukkoon, on historiaan jäävä tapahtuma. Ei niinkään se, että saamme porvarin presidentiksi 30 vuoden odotuksen jälkeen. Demarivalta ja hyvinvointiyhteiskunta on elämän suuria valheita ja ylimainostettu kausi. Niiden toistelu ei tuo takaisin kerran menetettyä valtaa ilman mittavia uusia avauksia.

Jos vasemmiston yhteinen kannatus on jäämässä noin 10-15 prosentin kohdalle, se kertoo yhden aikakauden päättymisestä. Samalla se kertoo myös mahdollisesti jotain demokratiasta, puolueinstituutiostamme ja presidentin virasta instituutiona. Demokratian kriisi on suomalaisen puolueinstituution aiheuttama, omaa tautiamme. Demokratia ja lumi ovat sama ilmiö, ne katoavat kun vain olemme niistä piittaamatta kyllin kauan. Median vastuu tästä on ollut Suomessa suuri. Sen jääminen omien vaivojensa vangiksi kuvaa suomalaisen marinadin ja mediatalojemme omintakeista tautia.

Rakenteellinen korruptio

Kun puolueet ovat nimenneet virkoihin ehdokkaansa niin ikään vahasta muistista ja vaatien puolueen mandaattivirkoihin ja tehtäviin, apurahoihin ja jopa akatemian virkoihin, jäsenkirjoja, näiden virkojen täyttäjiä on ollut jo vuosikymmenet vain vajaa 5 % kansakunnastamme. Sen työtä tekevästä, hyvän koulutuksen hankkineesta väestöstämme, luovan luokan osaajista, innovaattoreista ja näiden innovaatioiden kuluttajista, palvelujen tarjoajista, yrittäjistämme, pääosa on ollut ulkona virkojen täytössä.

Yliopiston istuva professori, juristi ja dosentti, vakuuttivat tämän ilmiön olevan maan rakenteellista korruptiota. Tämän korruption seurauksena yli 95 % kansakunnasta on ollut virkakiellossa. Suomen lainsäädäntö ei tunne käsitettä lainkaan. Meillä ei siis voi ollakaan korruptiota. Suljettu maa ja sen poliittiset johtajat jakavat maan isänä lapsille lahjoja, joita lapsen isä saattaa toivoa. Diogenes löi isää, kun poika kirosi.

Diogenes ymmärsi ylimielisyydestä syntyvän sairauden ja itsepetoksen. Kansakunnan jakamisen tavalla, jossa julkinen sektori on jäänyt korporaatioineen pääosin ulkopuolelle sen todellisesta kehityksestä, mutta kerää sieltä itselleen irtopisteitä. Se ei poliittisine virkoineen sitä edes aina tunnista ilman avustajiaan. Politiikan ulkopuolella olevat 95 % eivät kykene koko ajan miellyttämään samaan aikaan maailmaa ja sen kärkiosaajia sekä isäänsä, suomalaista poliitikkoa ja sen imitoivia mandaattivirkamiehiä. Imitoiva kulttuuri kärsii kaikista Powellin kuvaamista kiroista ja reaaliaikaisessa hybridien tuomat edut valuvat tätä ymmärtäville kulttuureille .

Isoäidistä isoisään

Jotain uutta, aloitteellista ja missioivaa, olisi vaadittu yhteiskunnallisen kehityksemme luotaamiseen presidentiltä silloin, kun 95 % ei oikein tiedä, miksi olisi mentävä vaaleihin ja äänestettävä miestä, joka kertoo olevansa “mukiin menevä” tai “pöh” jostain menneen maailman pimeyden ytimestä.

Olisiko aika siirtyä vaaleihin, jossa presidentti haetaan jotain muuta kautta kuin poliittisen puolueinstituution avustamana, jota 95 % ei tunnista, eikä kohta ymmärrä kenen etua se valvoo ja miksi, millaisessa ympäristössä. Eläen samaan aikaan vaativassa reaalitaloudessa, alati muuttuvan mediayhteiskukunnan hybriditalouden ja monikulttuuristen ilmiöiden keskellä, jossa vertaisverkot ja uudet luovat luokat eivät ole enää sidoksissa mihinkään noista SDP:n ja sitä ennen Kekkosen rakentamaan omalaatuiseen rakenteelliseen korruptioon, pelon ja uhkailun maailmaan.

Poliitikon vertaisverkosto

Olisiko tuon 95 %:n rakennettava poliittisesti sidotulle pienelle vähemmistöllemme oma vertaisverkosto, jossa nämä voisivat pelata ihan omaa peliään. Tällöin uudessa palvelin-asiakas -mallissa verkon kaikkien jäsenten laskentateho, kaista ja tallennustila on vain heidän yhteisessä käytössä.

Sama data kiertäisi vuosikymmenestä toiseen, moneen kertaan, isältä pojalle tai tyttärelle, mikä lisäisi sen luotettavuutta ja se alkaisi muistuttaa kulttuuritutkimuksen käsitystä identiteetin syntymisestä poliittisena identiteettinä ja sen periytymisenä.

Näin poliittisen isän rooli, pöh -rooli, älä pelkää, isä se tässä, hoituisi median suodattamien ja yksilön suorittamien irrallisten poliittisten tapahtumien kautta.
Siinä pohjoiskorealaiseen tapaan oppisimme, kuinka hän joka pitää isästä pitää myös pojasta.

Poliittisen isän rooliin kuluisi siten yleisesti sellaiseksi hyväksyttyjä piirteitä, jotka yksilö sisäistää sitten osaksi isän identiteettiään ja pukeutuu myös isän näköiseksi. Kuten kuningaskunnassa kuningas pukeutuu vallan merkkeihin ja armeijassa ylempi hierarkiataso opetetaan tuntemaan kauluslaatoista. Se on siellä ihmisen identiteetin merkittävin osa ja edellyttää kantajaltaan tietyntyyppistä käyttäytymistä ja rooliajattelua. Pahinta mitä siinä voi tapahtua, on saada rooliin sopimaton, epätavallinen isä.

Korpille korpin poikaset ovat kauniita

Poliitikon roolien kautta identiteettiin kiinnityvien ominaisuuksien ei tarvitse olla kuitenkaan yksilön persoonallisuutta määrääviä, kuten vaikkapa armeijassa, vaan eri poliitikon roolit ja yhteiskunnan tarjoamat mandaattivirat voidaan nähdä myös erillisinä kokonaisidentiteetistä.

Vaikka yksilön identiteetti, käsitys poliitikon arvosta ja minuudesta, on lopulta hyvin subjektiivinen kokemus, muotoutuu se lopulta niissä sosiaalisissa kehyksissä, jotka poliitikkoa ympäröivät. Etenkin julkisuudella ja mediaympäristöllä on suuri merkitys siihen, millaisena poliitikko kokee ja ymmärtää itsensä. Siinä yksi isä on parempi tausta kuin sata mestaria. Kysykää vaikka Timo Soinilta tai Paavo Väyryseltä, Pohjois-Korean johtajalta.

Poliitikko tekeekin koko ajan havaintoja ympäristöstään, kiertää turuilla ja toreilla, esiintyy pahvinukkena ja näkee äänestäjänsä. Hän vertailee itseään muihin omassa vertaisverkossaan ja oppii siinä poliitikolle tyypillisiä tehtäviä ja maneereja uusien ja kasvavien roolisuoritustensa kautta. Uudet symbolit ja niiden merkitys tulevat hänelle tutuiksi osana roolihahmoa, ei toki sisäistettynä ja opittuna tiedemiehen tutkintona tai ammattikokemuksena, lääkärin tapana leikata potilastaan.

Puolueuskollisuus on outo käsite

Poliitikon puhe muistuttaa teatraalista suoritusta ja on sille läheistä sukua identiteettikokemuksena. Yhdysvalloissa presidentti ja kuvernööri voivatkin olla juuri ammattinäyttelijöitä, Suomessa lisäksi muita julkisia henkilöitä, tuttuja kasvoja, joilla on valmiiksi vakuuttava poliitikon roolihahmo muotoutumassa kilpailuvietin mukana.

Näin Suomessa vaikkapa urheilija on tyypillinen poliittisen uran tavoittelija. Kun kilpaurheilu on vienyt kaiken ajan, muuta työtä ei oikein jää kuin julkisuuden tuoma mahdollisuus poliitikkona. Tamperelaista kansanviisautta lainaten, siinä elämä on kaltevalle pinnalla kuin miniän maine.

Nykyisin poliitikon maailma rakentuu yhä enemmän erialisten sekundaaristen sosialisaatioiden kautta ja muodoilla. Näin poliitikkojen mielipiteet ja habitus alkavat näyttäytyä medioissamme erilaisilta. Poliitikolla on ympärillään niin paljon ihmisiä ettei hän huomaa heitä lainkaan, eikä se ole edes tarpeen. He huomaavat kyllä poliitikon ja tämän suoritteet, arvioivat profiilia. Mediat tekevät profiilin, eivät toki poliitikot. Poliitikon on hyväksyttävä tämä uusi identiteetti ja elettävä sen kanssa.

Kävelylenkillä, tietovisailussa, kotona perheen parissa, julkisessa debatissa, turuilla ja toreilla poliitikkoon voi kiinnittyä helposti myös sellaisia alakulttuurien aineksia, joita on syytä käyttää vain rajatusti ja liikkuessa vain juuri ko. ympäristöissä. Vaalien aikana kulttuurinen identiteetti ja rooli voi muuttua ja korvautua useaankin otteeseen.

Tällöin kulunut termi kertoo poliitikon kääntäneen takkinsa vaikka kyseessä onkin vain väärin ymmärretty roolisuoritus. Kaikki ihmiset ovat lupauksissaan loputa samanlaisia. Ero on lähinnä kyvyssä ottaa työ itselleen, taidossa valita itselleen näyttävä työ, roolisuoritus poliitikon usein tyhjässä elämässä. Mandaattivirkamies ottaa sen hierarkisen organisaationsa kautta ja poliittisen tuen hankkineena, tekemättä välttämättä yhtään mitään.

Kova työ ei ole ketään poliitikkoa tai poliittista virkamiestä tappanut, mutta miksi ottaa se riski. Politiikassa tyyni meri ei tee taitavaa merimiestä ja meren käyntiä haetaan omien keskuudesta.

Isähahmon identiteetti

Näin poliittinen vertaisverkko vahvistaa osaamista myös muuten vieraan kulttuurin piirissä, maalta kaupunkiin muutettaessa, pala palalta kohti merkittävämpiä poliittisia meriittejä.

Poliittisen isän rooli on näin sisäistettävä omaksi identiteetiksi myös kansakunnan johtajana tai pienemmän pitäjän päällikkönä. Kunta, maakunta, valtio ilman rajoja uhkaa tätä suurella vaivalla hankittua identiteettiä, jolloin mandaattiviran haltijan on asetuttava kaikkea muuttuvaa vastaan.

Tämä edellyttää joskus oman identiteetin tilapäistä muuttamista, turvautuen sekundaarisosialisaation kautta saatuihin oppeihin. Jos poliitikkona teet vähän enemmän joka päivä kun mitä sinulta odotetaan - niin pian sinulta odotetaan sitä koko ajan. Poliitikolle työ ei ole tärkeää vaan vaikutelma toimeliaisuudesta.

Suotavaa on kuitenkin pitäytyä viime kädessä poliitikon primaarisosialisaatiossa ja siellä omaksuttuihin merkityksiin, joiden pohjalta muiden elämää vertaisryhmässä peilataan. Äänestäjän elämään sitä ei tule koskaan peilata. Se on liian etäinen ja vertaisryhmänä heterogeeninen ja vieras, koko ajan vaihtuva ja pelottavakin, monella tapaa traumatisoiva ympäristö kauan samassa sosialisaatiossa tehtäväänsä kypsyneen kansakunnan isähahmoksi. Näin poliitikko alkoi vieraantua, syntyi sodan jälkeinen broileripoliitikkojen koulukunta, vertaisryhmä johon samaistua.

Marinadi eliitin osana on kansakunnan isähahmolle ja tämä turhamaisuudelle tyypillinen, eikä kukaan ole siltä suojassa. Presidentin ympäristö on käytännössä laitosympäristö ja laitosympäristössä eläneet sopeutuvat siihen muita helpommin. Iäkkäät johtajat ovat halukkaita, jopa valmiita oppimaan, mutta eivät välttämättä tulla opetetuiksi. Koulutuksemme olisi kohdistettava ja rajoitettava ihmisiin, jotka todella haluavat tietää. Kaikki muu on ajan haaskausta ja turhaa paimentamista.

Guggenheim

2012-01-11T20:23:00.002+02:00

Solomon R. Guggenheim oli kaivosmies. Kaiken muun kertoo hänen etunimensä. Kaivosmiehet ymmärtävät taidetta ja etenkin kiven abstrakteja muotoja geologille tyypilliseen tapaan. Muodot ovat joko kristallin kirkkaita ja geometrisen tarkkoja, hilamaisia, lumihiutaleen oloisia, tai sitten ne alkavat elää kuin vulkaaninen laava tai kristallinkirkas lasi. Samalla valo alkaa taittua ja hajota niissä osikseen, värimaailman kirjoksi, spektriksi. Tällaisen ihmisen maailmakuva on erilainen kuin mineraaleista mitään ymmärtämättömillä ihmisillä, joille materia, kivi, ei ole elävä ja käsissä muotoilta haaste.

Hybridinen haaste

Vain biologi voi ymmärtää geologia. Molemmat hakevat samaa yhdessä, uudelleen muotoiltavaa ja mystistä elämää, ihmisenä olemisen haastetta, luonnontieteitten ymmärtämistä, pakenevaa totuutta, hybridistä elämää ja sen muotoja, niiden yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia, kulttuurisia ratkaisuja, yhteiskunnan sosiaalista hybridiä, hybriditaloutta ja sosiologiaa.

Eläkkeelle jäätyään Guggenheim keräsi itselleen varakkaana miehenä merkittävän taidekokoelman. Vuonna 1937 hän perusti säätiön taidekokoelmansa tueksi. Vuosi oli sama, jolloin Stalin aloitti puhdistuksensa Venäjällä, Hitler kielsi yhtäkään saksalaista ottamasta vastaan minkään alan Nobelin palkintoa ja järjestettiin näyttely “Ikuinen juutalainen” (Der Evige Jude).

Herman Göring nimettiin Saksassa talousministeriksi, Franklin Roosevelt Yhdysvalloissa toiselle kaudelle presidentiksi, Kyösti Kallio Suomessa ensimmäiselle kaudelle, Cajanderin ja koko historiamme ensimmäinen punamultahallitus nimitettiin, miljardööri Howard Hughes lensi Los Angelesista New Yorkiin.

Elettiin sodan tuulten alla Euroopassa. Rauhaa varmisteltiin valmistautumalla sotaan. Sankareista tehtiin nyt pettureita ja uskolliset ystävät vaihdettiin lääkäreihin. Vanha ystävä ei ollut enää paras peili, puhuttiin vihollisista kun olisit tullut puhua ystävistä.

Tuona vuonna syntyi mm. Martti Ahtisaari, Lenita Airisto, Harri Holkeri, Pentti Saarikoski, mutta myös vaikkapa Jack Nicholsson ja Saddam Hussein. Parempi kunnon vihollinen kuin epäluotettava ystävä, sanottiin viisautta hakien vuonna 1937.

Non-objektiivista hakua

Guggenheimin säätiön museosta tuli syntyä etenkin “Non-objektiivisen” maalaustaiteen museo ja tuolloin etenkin sellaisten modernistien ja avantgardetaiteilijoiden töiden esittelypaikka, joita Guggenheim erityisesti arvosti: Rudolf Bauer, Hilla Rebay, Wassily Kandisky ja Piet Mondrian. Kun ystävyyttä oli vähän oli hankittava ystäviä. Kun joku näistä onnistui, jotain hänen ystävänsä sisällä kuoli.

Solomon R. Guggenheim museo viidennellä avenuella (Fifth Avenue), erotuksena bulevardeista, joista olen usein kirjoittanut, erottuu New Yorkissa valkoisista kaarevista muodoistaan. Se on aivan muuta kuin sen vierellä kohoavat rumat lasiset tai betoniset laatikot. Sisällä kävelyrampit ovat spiraalimaisia. Niissä kulkiessaan voi tavat sielunveljen, ystävän, sukulaisen sielun korvikkeen. Se on aivan muuta kuin seikkailu netin sisällä surffaillen. Sielunveli ei koskaan ilmoita itsestään, mieltymyksestään. Vihollinen ilmoittaa aina itsestään. Ystävä on nonobjektiivinen kohde.

Kandiskyn juhlaa

Vuonna 2009 museoissa kävi runsas miljoona vierasta. Tuolloin Wassily Kandisky oli ehkä valovoimaisin vieraita vetänyt kuvataiteilija. Käytin itse tuota samaa nimeä kootessani klusteritaiteen (cluster art) näyttelyä ja nyttemmin vieden sitä lähemmäs oman aikamme hybriditaidetta (hybrid art).

Aika on sille jo otollinen, Suomessa neljäs tasavalta kypsymässä. Se kaipaa omat maamerkkinsä, joita ei tarvitse Helsingissä hävetä käydessään myöhemmin samassa museossa Berliinissä, Bilbaossa, myöhemmin Liettuassa tai Bugarestissa Romaniassa. Se on selvä irtiotto Pietarin ilmeestä ja kokonaan muuta kuin Nato. Joku ymmärtää tämän heti, kaikki eivät koskaan.

Molemmat käsitteet, cluster ja hybrid, liittyvät samalla talouteen ja yhteiskuntaan, sen muutokseen ja suureen murrokseen, klusteritalouteen ja hybriditalouteen sekä neljännen tasavallan alkuun itsenäisenä kansakuntana (cluster economy, hybrid economy, hybrid society).

Sellaisena ne pragmaattisessa päätöksenteossa Suomessa tunnetaankin paremmin kuin kuvataiteena, saati musiikkina. Kuvataide on keskeinen yhteiskunnan muutoksen ja innovaation edeltäjä, kuvaaja ja sen avaaja, ymmärryksemme syvempi kerros myös geneettisesti ennen vaikkapa kirjallisuutta ja sanojen symboleja käyttävää kaunokirjallisuutta tai runoutta. Runoilija ymmärtää tämän säveltäjää paremmin. Antropologi sosiologiaa paremmin ja filosofi heitä kaikkia. Siinä elämä on filosofille pyhiinvaellusmatka tai ylimittainen lapsuus.

Taide on peli, jossa kaikki voittavat

New Yorkin museon ohella Guggenheim säätiö ylläpitää Salomon Guggenheimin veljen tyttären Peggy Guggenheimin taidekokoelmia Venetsiassa. Ehkä parhaiten suomalaiset kuitenkin tuntevat arkkitehti Frank Gehryn suunnitteleman Guggenheim -museon Bilbaossa, jossa se on espanjalaisten ylpeys, eikä varmasti suotta. Se on kuin elämälle vieras kieli. Espanjalaiset ääntävätkin sitä väärin. Se kuuluisi olla Meksikossa ja sinne se seuraavana rantautuukin.

Berliinissä sijaitseva Deutsche Guggenheim on kartuttanut taidettaan Bohen säätiön ja Robert Mapplethorpen lahjoituksen ohella Berliinin kaupungin ja Deutsche Bankin avustuksella ja yhteistyössä Guggenheimin kanssa. Salomon R. Guggenheim säätiö allekirjoitti vuosituhannen alussa yhteistyösopimuksen Pietarin Eremitaasin kanssa ja siihen liittyi myös seuraavana vuonna Wienin Kunsthistorisches Museum. Se oli kaukaa viisas kauppa ja lottovoitto meille suomalaisille. Historian lukemisen taito on juuri elämisen taitoa kansakunnille.

Kansainvälisen liittouman tarkoitus on ollut kohentaa monikansallista yhteistyötä ja kulttuurisuhteita, luoda verkoston rinnalle klusteroituvia rakenteita sekä sellaista synergiaa, joka palvelee myös laajempaa yleisöä ja yhteistä kulttuurien välistä hybridistä, “hybrid society” -ymmärrystä. Meillä Suomessa neljännen tasavallan syntyä, matemaatikolle yhteiskuntaa, jota tulkitaan sen neljättä faktoria avaten ja nyt vuotta 2012. Viisas sosiologi ei näe tässä mitään kummallista, oli ennustaja kuka tahansa, mayakansasta talousoppineisiin ja Olli Rehnin väitöskirjaan korporativismista, sen menneestä ajasta, historiasta.

Kyse on näin hyvin laajasta ohjelmasta, jossa kokoelmien esittelyn ohella pyritään kohentamaan taidekasvatusta ja sen luovaa, innovatiivista ohjelmaa, johon kuuluvat nyt myös Helsinki, Guggenheim Guadaljara Meksikossa sekä ensi vuonna valmistuva Guggenheim Abu Dhapi Yhdistyneissä Arabiemiraateissa. Suunnitteilla on myös The Vilnius Guggenheim Hermitage Museum Vilnaan, Liettuaan. Muita ovat mm. Bukarestiin suunniteltava keskustan Esplanada -projektin Guggenheim-taidekeskus.

Peggy Guggenheim

Solomon R. Guggenheimin non-objektiivisten maalausten ja veistosten idea perustuu uskoon puhtaaseen abstraktioon ja sen henkisiin ulottuvuuksiin. Usein jää mainitsematta, kuinka taustalla oli vahvasti hänen veljensä tyttären Peggy Guggenheimin abstraktit ja osin surrealistiset maalaukset sekä kuvanveiston kokoelma. Surrealismia ei pidä sotkea Salvador Daliin ja hänen surrealistiseen elämään. Hän ei ollut surrealisti, edes omasta mielestään, vaan hän eli surrealistisen elämän, antoi sille kasvonsa.

Guggenheimin työtä laajensi valtavasti Justin K. Thannhauserin omistamat impressionistiset ja jälki-impressionistiset kokoelmat ja varhaismodernistien mestariteokset. Kreivi Giuseppe Panza di Biumon omistuksessa olevat taideteokset taas edustavat eurooppalaista ja amerikkalaista minimalismia, ympäristö- ja käsitetaidetta. Näin mukaan tuli ihmisiä, joiden elämällä oli arvokas kohde, ei vain tapa sijoittaa varojaan turvallisesti.

Edellä jo mainitut Mapplethorpen ja Bohen säätiöiden sekä Deutsche Bankin kokoelmat, jotka ovat ikään kuin ydin, saivat jatkoa, josta sittemmin alkoi erota Bilbaon oma hankintaohjelma ja nyt koko ajan laajeneva, Guggenheimin nimeä kantava yhteiskunnallinen prosessi. Kun ihminen on tarkoitettu paratiisiin, elämästä tahtoo syntyä helvettiä, ellei sille annetta kyllin arvokasta kohdetta. Guggenheim on epäilemättä sellainen Helsingissä. Suomi kaipaa nyt yhteisöllisiä ja arvokkaita, elämällemme uuden suunnan antavia rakennuskohteita.

Pietarin läsnäolo ratkaisi

Tässä Helsingin nimen maininta, nyt vähin erin konkretisoituva todellisuus, liittyy läheisesti siihen kulttuuriseen ympäristöön, jossa mukana on myös Pietarin Eremitaasi ja Helsingistä haettu museon paikka läheltä ydinkeskustaa, Katajanokan sitä ympäristöä, josta Helsinki parhaiten maailmalla opittiin takavuosina tuntemaan sipulikattoineen ja edustaen Pietarin arkkitehtonisia piirteitä.

Se toisi Helsinkiin kokonaan uutta ajattelua ja virtaa, olisi myönteinen shokki, lainaten Helsingin Sanomien pääkirjoitusta (HS 11.1). Päätoimittaja on ymmärtänyt mistä on kysymys.

Kuvataidetta, arkkitehtuuria ja muotoilua esittelevä kansainvälinen suuri verkottaja kertoo maailmalla aina siitä, mikä suuntaus on vallalla, mikä laskussa ja mikä nousussa. Nykyisen reaaliaikaisen ja hybridikulttuuriksi muuttuvan talouden ja yhteiskuntarakenteen kohdalla tällainen solmukohta on Helsingille ja Suomelle kansakuntana lottovoitto.

Kyse ei ole nyt vain kansainvälisestä kuvataiteen tarjonnasta ja sen esittelystä, arkkitehtuurista ja muotoilusta, vaan yhä enemmän kansainvälisen yhteisön läsnäolosta pääkaupungissamme ja myös sen ulkopuolella.

Tässä Kiasma oli kansallinen harjoitustyö, ihan hyvä ja kelvollinen sellaisenaan. Se elää ja vahvistuu nyt Guggenheimin rinnalla. Vai riittäisikö kiekkoilijoillemme yksi areena koko kansalliseen ja suur-Helsingin käyttöön? Kuvataiteessa toivo on koko ajan riski, joka on uskallettava ottaa. Veivikiekkoja joka suuntaan.

Design -pääkaupunki

Helsingin on kyettävä olemaan samalla viivalla Pietarin, Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan kanssa myös ontuvan kuvataiteemme ja aiemmin arvostamamme design osaamisen ja arkkitehtonisen oivalluksen ymmärryksessä. Ilman Pietaria Guggenheim säätiö tuskin olisi ollut Helsingistä edes kiinnostunut.

Kun me investoimme rakentamiseen, on lopulta yhdentekevää, onko kohde kulttuuriltaan viestintään, kommunikointiin, liikenteeseen, uskontoon, byrokratiaan tai puhtaasti kulutukseen, marketteihin ja megamarketteihin tarkoitettua, niistä viestittävää ajan henkeä, vai kilpaileeko sen kanssa myös edelleen taide, musiikki ja arkkitehtoninen, muotoilusta kertova syväosaaminen. Henkinen ja taloudellinen investointi edesauttaa meitä tänään aivan eri tavalla kuin takavuosien byrokraattiset investointimme, kunnantalot ja -virastot, megamarketit kirkkoinamme.

Tukholman Moderna Museet ja Kööpenhaminan Lousiana houkuttelevat vuosittain noin puoli miljoonaan kävijää, kertoo Helsingin Sanomat. Matkailu ja turistien määrä ei ole ratkaiseva siinä, mihin kansakunnat varallisuuttaan tänään sijoittavat uutta investoidessaan. Köyhät meillä ovat aina varmasti keskuudessamme.

Huoli vaaleista ja äänestäjien reaktioista on demokraattisen rakentamisen pelon maantiedettä ja näkyy suomalaisen maaseudun ja sen pienten taajamien, kaupunkikeskusten ja kirkonkylien rakennuskulttuurissamme. Sitä joko on tai sitä ei ole. Toivo on riski, joka on otettava myös kunnanvaltuustossa. Aika kyllä parantaa sen mihin poliitikon järki ei nyt pysty. Se kiittää museosta vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Nurkkakuntainen henki voitettava

Suurin huoli on nyt siinä kuinka Helsingin Guggenheim kartuttaa kokoelmiaan ja miten sen esittelytoiminta tullaan järjestämään. Tässä oma kulttuurimme on ollut nurkkakuntaista ja nytkin riitaisaa, Suomelle tyypillistä. Silloin kun on aika panostaa ja siihen tarjoutuu tilaisuus, panostettakoon kunnolla. Vaaleja tulee ja menee, kaikkia ei voi kuunnella ja miellyttää.

Olisi onnetonta jos lottovoitto, joka näkyisi Katajaniemellä vielä vuosisatojen jälkeen, jätettäisiin nyt käyttämättä. Demareiden epäröinti asiassa on yhtä surullista kuin heidän menestyksensä vaaleista vaaleihin. Jotain puuttuu nyt puolueen sisältä, sen sydämestä, jonka kuului olla vasemmalla.

Kokoomus on sentään hankeen takana empimättä. Siitä heille täydet pisteet. Kun valtaa on annettu, sitä on nyt myös käytettävä. Eläminen on myös poliitikolle elämisen tarkoitus. Todellisuus ei ole vain illuusioita vaan rakennettua kaupunkikulttuuria. Se maistuu leivälle kenen tahansa duunarin suussa.

Vuosisadan diili

Toimittaja Jarkko Lyytistä lainaten Guggengheim on Helsingille vuosisadan diili, joka sattui samaan aikaan olemaan sitä myös itse säätiölle. Sille tarvitaan lisää keulahahmoja jotka hoitavat, ei vain kotimaisia, vaan globaalit avaintahot hankkeen tukijoiksi myös pitkällä aikavälillä. Hankkeen puuhamiehelle, Janne Gallen Kallela-Sirenille, on annettava nyt kaikki tuki ja kiitettävä häntä jo tehdystä työstä.

Guggenheim ei ole toki Helsingissä uusi ilmiö. Säätiön kokoelmien töitä oli Ateneumissa esillä jo vuonna 1957. Vuoden 1994 modernien klassikoiden esittely oli sekin Guggenheimin kokoelmista ja viidennen avenuen museosta New Yorkista.

Vuonna 2008 Kouri-näyttely ja Full House oli sekin täydennetty Guggenheim-museosta lainatuilla töillä. Suomesta Olli Lyytikäinen ja Paul Osipow ovat olleet esillä Guggenheim-museossa “Skaninavia Today” -näyttelyssä vuonna 1982. Nyt olisi aika ottaa koko potti ja rakentaa Helsingin kaupunkiin Salomon R. Guggenheimin säätiön taidemuseo yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa.

Mikään ei ole lopulta niin hyvää kuin mitä se näyttää etukäteen. Miltä mahtaisi näyttää rakentamaton Guggenheim? Tässäkään hankkeessa poliitikot eivät kompastu vuoriin vaan kiviin. On siis varottava pieniä kiviä, pienten ihmisten tapaa kompastella, ei suuri vuoria.

Ei kukaan siksi onnu, että toiseen sattuu

Kun aamulla katsoin eilisen päivän sivulleni tulleita lukijoita, klusteritaiteen selaajia, mukana oli yli 50 kansakuntaa ja näistä 90 % käytti suoraa kotisivuni “cluster art” käsitettä.

Tuo käsite avaa jo Googlessa puolen yön jälkeen lähes 100 miljoonaa latausta ja “Hybrid art” liki neljännesmiljardin. “Social media economy” avaa lähes miljardin, tuhat miljoonaa, latausta ja “Arctic Babylon” sekin lähes kymmenen miljoonaa.

Ateneum avaa noin miljoonan, Kimi Räikkönen 12 miljoonaa. Kimi Räikkönen on suomalasista poikkeus, oma lukunsa. Jean Sibelius, ja liki 3 miljoonaa latausta, toinen tällainen kansallinen instituutio, maailmalla jatkuvasti esillä oleva kuolemattoman tuotantonsa kanssa. Tässä Kimi Räikkönen katoaa aikanaan Mika Häkkisen tasolle. Siinä Sibelius ja hänen taiteensa jatkaa ja voi hyvin. Kansakunnan on panostettava pysyvään silloin kun investoidaan tulevaisuuteen. Maailman korkein rakennus on vallan muuta kuin Guggenheim museo.

Katettu silta johtaa valosta valoon

Kun omat tuotteemme ovat kärjessä suurten megalukujen, tuhansien miljoonien joukossa, taiteeseen ja tieteeseen, sosiaaliseen mediaan, on syytä ymmärtää panostaa myös kansakunnan, sen poliittisen eliitin, talouden osaajien ja yrittäjien, tutkimuslaitosten ja taiteen tekijöiden, urheilijoiden, yliopistojemme ja lopulta peruskoulutuksemme, oman ajattelumme perusteiden ydinosaajien, opettajien ja vanhempien. On uskottava itseensä, omaan tekemiseen. Toimittava silloin, kun on toiminnan aika.

Omilla nimillämme, Väyrysillä, Soineilla ja Lipposilla, pääsemme noin miljoonan tuntumaan parhaimmillaan, etunimi sinne vielä lisäten. Nyt olivat presidenttiehdokkaamme jääneet alle puolen miljoonan aamuyön tunteina. Koko ajan luvut ovat olleet laskussa, mitä lähemmäs vaaleja tulemme. Me emme menesty yksin, kansakuntana, omine omituisine niminemme ja kielemme kanssa.

Meitä ei tunneta niminä maailmalla, ei tulla koskaan tuntemaan muuten kuin käsitteinä, suurilla kansainvälisillä brädinimillä ja taiteilijanimillämme, kirjan tai taiteen käsitteen nimellä ja yhteydessä, symboli-innovaation kautta ja se vielä itse avaten, ensimmäisenä tai ensimmäisten joukossa.

Jälkiomaksujista kukaan ei ole kiinnostunut ja vain amatöörit imitoivat, matkivat, ammattilaiset varastavat koko ajan reaaliaikaisessa taloudessa.

Guggenheim saa noin 20 miljoonaa mainintaa ja “Guggenheim Helsinki” nyt runsaan miljoonan. Tulevaisuudessa tavoite on oltava paljon suurempi kuin Ateneumin, joka sekin saa noin miljoona mainintaa, Googlen antamaa latausta.

Helsinki ja Guggenheim liitetään siis jo nyt yhteen ja käsite tunnetaan, siitä käydään keskustelua, se on suuri mediailmiö. Se ei saa jäädä pelkäksi kuplaksi. Sen kuplan puhjettua eivät kohoa myöskään Ateneumin ja muiden kulttuuritarjoajiemme kävijäluvut. Alkaa tuttu suomalainen kamppailu supistuvan kehityksen negatiivisista ilmiöistä, itse itseään ruokkivassa kateuden noidankehässä.

Aitoja vaihtoehtoja etsimässä

2012-01-09T12:42:00.002+02:00

Toimittaja Yrjö Rautio kirjoittaa Apu Lehdessä kuinka äänestäjät ovat vailla vaihtoehtoja. Toisella kierroksella Sauli Niinistö voi saada vastaansa joko Timo Soinin tai Paavo Väyrysen. Se on mahdoton paikka monelle äänestäjälle, kirjoittaa Rautio. Näin etenkin naisille, jotka ovat jo kauan tienneet sen, mitä miehet ovat nyt joukolla hakemassa.

Mediavaalit

Suomessa saattaa syntyä presidentinvaaleissamme ensi kertaa tilanne, jossa toisella kierroksella liki puolet äänestäjistä ei tiedä ketä äänestää. Ilman omaa ehdokasta ovat koko vasemmisto, vihreät ja arvoliberaalit, mutta myös he, jotka ajavat syvän periaatteellista eurooppalaista integraatiota, pohdiskelee Apu Lehden heittolaukauksien yleensä osuva ampuja. Perhelehdessä tapahtuva politikointi on ainut toimittajalle siellä tarjoutuva seikkailu, avioliiton ohella.

Erityisen tarkka Rautio on laukauksissaan alkaessaan osua vihdoin myös edustamaansa mediaan. Suomalainen media on pilkannut vuosikausia Venäjää ja Putinia. Samaan aikaan samainen media on hehkuttanut omien vaaliemme selvyyttä ja pitänyt huolen siitä, jotta vaalit todella olisivat ennalta selvät. Vallattoman kuningasparin valinta muistuttaa siinä sopupeliä tai lottoa ilman voittoa.

Suomen Kuvalehti näkee asian hieman toisesta valosta. Kovan maineen saaneen raskaan sarjan Paavo Lipposen putoamista toiselta kierrokselta pidetään ihmeenä. Toimittaja Pekka Ervastin kirjoituksessa häntä luonnehditaan tuulella käyväksi johtajaksi, jonka ansiot luetellaan näkyvästi, mutta ei oikein nähdä tunteiden ilmaisun ja yrmyilyn hallinnan taustalla olevia syviä vesiä.

Kun Lipponen ei toimittajan mukaan osaa ottaa vastaan palautetta, sen taustalla saattaa olla paljon enemmän kuin johdonmukainen ja määrätietoinen, asiansa osaava Paavo Lipponen. Mitä suuremmaksi Lipponen kasvoi, sitä yksinäisempi hän näytti puolueessaan olevan ja muistutti Urho Kekkosta.

Hu Jintaon opit

Eurooppa on jo kauan ollut avoin kenttä uusille tuulille. Toki tämä sama koskee myös vaikkapa Kiinaa, jossa Kiinan presidentti Hu Jintao pelkää Lady Gagaa ja Avatarta hajottamassa ja tuhoamassa Kiinaa. Länsimaat ovat rakentaneet strategisen juonen murtaakseen kiinalaisten ideologian ja kulttuurin, kirjoittaa Hu Jintao. Kun on jo presidenttinä Kiinassa, toivo ei ole enää heräävä unelma ja jokainen uloskäynti on sisäänkäynti johonkin uuteen ja tuntemattomaan.

Kiinalainen kulttuurinen voima ei ole oikeassa suhteessa sen taloudelliseen kansainväliseen asemaan, arvio Kiinan presidentti. Epäilemättä hän on siinä oikeassa. Churchillia lainaten vihassa pidetty puhe on paras puhe, jota koskaan on katunut.

Suomalaisen presidenttiehdokkaat eivät näyttäisi tunnistavan kiinalaisia ja Aasialaisia päättäjiä juuri lainkaan. Toki joillakin on ongelmia myös naapureittemme päämiesten tunnistamisessa. Se, että on ajautunut ehdokkaaksi politiikan teon tärkeimpään virkaan, ei vielä tarkoita sitä, että kiinnostus kansainväliseen politiikkaan olisi erityisen korkea. Monet kansainvälistymistä vaativat eivät itse harrasta sitä juuri lainkaan. Usein puhe käy juuri siitä mistä on suurin puute. Toisaalta universaalisti puhuviin ihmisiin vihaa ei mahdu, ja nyt moni on sen havainnut etenkin Pekka Haavistossa.

Aasialaisia tuulia olisi syytä seurata politiikan teon kärjessä, siinä missä kansalaiset tekevät niin kaiken aikaa ja omaksuvat uusia kulttuurisia vaikutteita. Ne eivät ole aina niin egoistisia, itsekkäitä ja ihmissovinistisia kuin mihin pragmaatikkona olemme oppineet ja ikääntyneet suuret ikäluokat meitä ohjaavat oman edun valvonnassa unohtaen samalla vapaan yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden vaatimukset.

Nukkuva vasemmisto

Uusliberalismin kanssa kilpaillut vasemmisto ei ole esittänyt mitään uutta sitten sosialismin romahduksen ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen, kirjoittaa Vasemmistofoorumin toiminnan johtaja Ruurik Holm Helsingin Sanomissa (HS 9.1). Vasemmistopuolueista on tullut osa korporativistista poliittista järjestelmää vailla kykyä uudistua ideologisesti ympäri Eurooppaa. Tauti on ollut tuttu jo vuosikymmeniä ja sitä kohtaan tunnetaan suurta epäluottamusta. Suomessa tälle kehitykselle lainasi kasvonsa juuri Paavo Lipponen, tahtoi hän sitä tai ei. On oikein vihata syntiä, mutta ei syntisiä, sopisi Lipposen kohdalle hyvin sloganiksi.

Holmin mukaan Euroopan oikeistopopulistiset liikkeet vetoavat emotionaalisiin tunteisiin, nationalismiin ja kansallisromantiikkaan. Heiltäkin puuttuu uskottava poliittinen ohjelma, jolloin mikä tahansa ajatussuunta voisi nousta tulevaisuudessa johtavaksi ideologiaksi.

Talouspolitiikan johtajuuden hoitaa alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden eliitti, ei poliittinen liike tai ideologia. Suurten linjojen vetäminen juuri tällä sektorilla on jäänyt asiantuntijoille, pohtii Holm kirjoituksessaan ja kiroaa hierarkiat 1990-luvun malliin peräänkuuluttaen perinteisiä yhteisöjämme. Näin kirjoittajan uni näyttäisi jatkuvan eikä uutta löydy. Jos löytyisi, se olisi jo Lipposen ja Arhinmäen käytössä. Vasemmalla pahat tekevät sellaista, josta oikealla hyvät vain uneksivat.

Hallitseva ajattelutapa ratkaisee sen, miten päätöksenteko ohjautuu demokraattisesti valituissa elimissä. Tässä Kiinan presidentin huolet ovat aivan samoja kuin Vasemmisto foorumin toiminnanjohtajan. Kiinan presidentti pelkää länsimaiden viihteen ja medioitten muokkaavaan yleistä asennetta ja ajattelusuuntaa perinteiselle kiinalaiselle päätöksenteolle vieraaseen kulttuuriin, sananvapauteen. Internet ja sosiaaliset mediat vapauttivat sanan. Kiinalaiselle helvetti ei ole paikka vaan mielentila.

Punaisen viivan tragedia

Puolue ei voi ryhtyä tieteelliseksi asiantuntijaksi eikä vallata sosiaalisen median foorumeja itselleen, tukita suita ja kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Edustuksellinen järjestelmä voi olla internetin sisällä puolueita edustuksellisempi, toisin kuin Holm tulkitsee. Perinteinen media, kansalaismedian edeltäjänä ja neljäntenä valtiomahtina, kuvasi prosessia sisältä käsin ja pohtien omaa mahdollisuuttaan menestyä kilpailussa. Tämä käytäntö ei puolueita ja poliittista instituutiota auttanut rahtuakaan. Korporatiivinen media esitti vain itse valitsemansa vaihtoehdot ja haki niistä itselleen sopivimman. Liberaali lehdistö ymmärsi kaikkia muita paitsi ei heitä arvostelleita.

Kun punaisen viivan vetäjän on ymmärrettävä, missä mennään, ja kaikkien on suoriuduttava tuosta tehtävät demokratiassa, sähköisen median kärki alkoi kulkea yhä kauempana edustuksellisen demokratian kyvystä vastata muuttuvan teknologian ja sen uusien sosiaalisten ja kulttuuristen, symboli-innovaatioiden haasteisiin. Ne kaikki oli mitattu ja punnittu kärki-innovaattoreiden tulisen keskustelun, haasteiden ja kiistelyn aikana.

Tällainen ilmiö ei ollut enää vain tuhansien kulttuurien välinen synerginen verkosto, vaan ennen kaikkea suuria linjoja vetävä ja vanhan korporativismin jälkeensä jättävä hybridinen ilmiö. Tähän herääminen vain tapahtui Suomessa ja puolueiden sisällä hitaasti, jos lainkaan. Ennakkoluuloista oli tullut tietämättömyyden lapsia.

Nämä käsitteet ovat medioillemme vieraita edelleenkin eikä poliittinen eliittimme puhu niistä lainkaan. Kun yhteiskunnalliset ja sosiaaliset hybridit alkoivat yleistyä teknisten ja biologisten rinnalla, poliittinen koneistomme oli niiden vastaanotolle vieras. Vielä 1990-luvun verkostotalouden kohdalla se kykeni oivaltamaan innovaatioaallon suunnan ja ohjasi meidät ulos lamasta kuilun partaalla käyden.

Pragmaattista edunvalvontaa

Julkinen valta ja markkinat seuraavat nyt lähinnä vain politiikan teon puhetapaa. Se korostaa globaalissa keskustelussa kansallisia etuja ja on siinä pragmaattisen valvova Timo Soinin, Paavo Väyrysen, Paavo Lipposen tai Sauli Niinistön tapaan. Tässä keskustelussa ei voi syntyä uutta ideologiaa, irtiottoa. Tällaisessa keskustelussa puhutaan helposti laista kun tarkoitetaan valtaa, ylistetään hyveitä, joita harvat harrastavat.

Erot ovat vain vivahteissa ja muutamassa yksityiskohdassa, ei itse pragmaatikon edunvalvonnassa. Vielä 1800-luvulla kansanvälisyys oli vasemmistossa näkyvämmin esillä eikä vastakkain asetettu kansakuntia vaan yksityinen kansalainen, työläinen, ja ylikansallinen pääoma, pohtii Ruurik Holm vasemmiston kriisiä. Hyvänä ihmisenä Holm kärsii tästä eniten.

Holm kirjoittaa aidosta demokratiasta ja ihmisten tarpeista. Se on ajalle tyypillinen tapa kuvata, kuinka kertomus on loppunut, narratiivinen tarina on ohi ja tulisi löytää tapa kuvata jotain uutta ja merkittävää löydöstä, aitoa.

Sellainen on ihmisten tarpeiden mukainen aito demokratia erotuksena muusta demokratiasta, vähemmän aidosta. Toinen aito on yhteisöllisyys, aitovarsilla aikanaan tehty. Tämän käsitteen aidot poliittiset edunvalvojat ovat löytäneet ja toistavat sitä mantranaan. Yhteisö valvoi pahaa, jonka tekeminen kävi kalliimmaksi kuin hyvän.

Tässä Kiinan presidentti on rehellisempi ja tunnustaa, kuinka vaalit lähestyvät ja tulosta olisi synnyttävä. Se millaista tulosta syntyy, jää Kiinan presidentiltä liki yhtä avoimeksi kuin aikanaan Neuvostoliiton johdolta perestroikan ja glasnostin avoimmuuden aikana. Gorbatshov ei suinkaan ollut aikaansa edellä. Muut olivat vain siitä jäljessä, myös meillä Suomessa. Ei vähiten Paavo Väyrynen.

Kukaan ei lännessä näitä käsitteitä määritellyt ja tuloksena oli nykyinen Venäjä ja sen tapa hakea toiminnalleen suuntaa aidosta demokratiasta, jossa tavoitteena on aito elintason kasvu, aito tapa vaikuttaa luonnonvarojen kestävään käyttöön luonnonvarojen kasvun kiihtyessä sosiaalivaltiollisessa kapitalismissa. Siinä poliitikko voi toki valehdella, mutta ei toki politiikka.

Äänestäjät ilman vaihtoehtoa

Yrjö Rautiota lainaten olisi syytä perustaa yhteinen vaihtoehto, kansainvälinen järjestö, “Äänestäjät ilman vaihtoehtoa” siinä missä lääkäreillä on “Lääkärit ilman rajoja” -järjestönsä. Samalla hän ehdottaa Yle-veron tapaista myös muillekin elämänalueille, kuten viinan jakeluun. Erityinen Alko-vero voisi olla sopiva. Tällöin ne, jotka eivät omista televisiota tai ovat raittiita, pääsisivät mukaan maksaman omasta kulutuksestaan tasapuolisesti suurkuluttajien kanssa.

Oikeammin näin toki tapahtuukin sosiaali- ja terveydenhuollon kasvavissa menoissamme, joiden osuus alkaa olla reilusti yli puolet kuntien ja valtion taloudesta velanmaksun rinnalla, seuraten Helsingin Sanomien ansiokkaita valtion budjetin avaavia graafisia nuolia (HS 6.1). Niistä pääosan lehden sivua peittävät juuri nämä monen lankkuaidan vahvuiset nuolet, kuntien tuet sekä sosiaali- ja terveydenhuollon menot. Niiden rinnalla poliitikkojen esille ottamat supistukset ja vähennykset ovat tussikynän kärjellä vedettyjä hentoja hipaisuja printtimedian kuvaamassa grafiikassa.

Kun näitä millin mittaisia viivoja poistetaan, poistuu samalla joku keskeinen osa koko yhteiskuntakoneiston verenkierrosta. Sen sijaan suuret menot kasvavat omalla painollaan ja kertovat perimmäisen syyn politiikan teon ja yhteiskunnallisen keskustelumme ongelmiin. Suuret luvut ja suhteellisuuden taju eivät istu pienen ihmisen tajuntaan. Ne ovat kuin varpaankynnet. Kun ne leikataan, ne kasvavat aina uudelleen.

Kun potillaan koko raaja on kuoliossa, ei tulisi keskustella varpaan kynsien hoidosta vaan koko potilaan tilasta ja raajan amputoinnista, niin ikävää kun sellainen poliitikolle ja potilaalle onkin. Näin silloinkin, kun oman keskustelumme taustalla on kiinalaista pohdintaa 1200 miljoonan joukossa. Ei omassa vaatimattomammassa yhteiskunnallisessa keskustelussamme ilman universaalin talouden tajua.

Kun maaseutu jää viikoiksi vaille sähköä, kyseessä on kauan jatkunut rakenteellinen ongelma, jonka korjaaminen vie vuosikymmeniä, sikäli kun sen korjaaminen joskus käynnistyy. Siinä jokin poliittinen suunta, kansallisen yhteisöllisyyden ajaja, aitovarsien hoitaja, on kadottanut jotain aidosta ihmisten ja yhteisöjen etujen puolustamisesta ja muuttanut viran sekä optioiden toivossa pääkaupunkiseudulle, aitona puolueensa mandaattivirkamiehenä vanhentuen.

Loppiaisen sanomaa

2012-01-06T17:57:00.001+02:00

Kulttuurin perusta on siinä, että ihmiset tuntevat menneisyyden ja ovat siitä kiinnostuneita. Ihmisillä on oltava yhteistä ja jaettua tietoa, jotta keskustelu olisi mahdollista. Globalisaation oletettiin johtavan yhtenäiskulttuuriin ja tapaan ajatella samoin, oman yhtenäiskulttuurimme tapaan. Oikeammin tapahtui päinvastoin. Syntyi tuhansia toisiaan heikosti tuntevia leirejä tai oikeammin nämä aiemmin tuntemattomat kulttuurit alkoivat tulla meille tutuiksi ja aloimme kiinnostua niistä.

Teofania

Loppiainen on läntisissä kirkkokunnissa itämaan tietäjien ja kolmen kuninkaan juhla. Se on omistettu lähetystyölle. Kasallisessa kulttuurissamme loppiainen viitaa jouluajan loppumiseen, mutta oikeammin tämä aika päättyi vasta Nuutin päivänä.

Ortodoksisessa kirkossa loppiainen, teofania, viittaa Vapahtajan kasteen juhlaan. Tähän kuuluu suuri vedenpyhitys muistutuksena Jeesuksen kasteesta ja kolmiyhteisestä Jumalasta. Teofania on pääsiäisen ja joulun ohelle vanhin ortodoksisen kirkon juhlista ja sen kastautumis-seremonioihin osallistuu Venäjällä miljoonia ihmisiä.

Ristin muotoiseen avantoon, Jordaniin, ihmiset kastautuvat päätä myöten kolme kertaa keskiyön aikaan, isän, pojan ja pyhän hengen nimeen. Veden uskotaan parantavan ja ehkäisevän sairauksia koko vuoden ja siihen osallistuvat myös lapset.

Kirjan loppuko?

Keravan kirjaston johtaja Jari Paavonheimo pohtii loppiaisen lehdessä ansiokkaasti Jean-Claude Carrieren ja Umberto Econ ajatuksia kirjasta “This is not the end of the book” (HS 6.1). Internetissä, toisin kuin kirjassa, pienet ja suuret asiat voidaan kuvata hyvin tarkasti. Tällöin lukijan varaan jää se, miten hän hahmottaa niiden merkityksen. Mitkä asiat ovat kulttuurille tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä.

Onko siis teofania tärkeä vai vähemmän tärkeä ja tulisiko presidenttiehdokkaittemme se tuntea paremmin kuin vaikkapa “Angdy birds” linnut ja kirjainyhdistelmä EVVK.

Paavonheimo kuvaa kuinka juuri kulttuurin tehtävänä on suodattaa suuret asiat pienistä, ja että kulttuuri on kadonneiden kirjojen ja esineiden hautausmaa. Hieman samaa pohti kohdallaan television henkilöhaastattelussa kirjailija Hannu Mäkelä, joka epäili suuresta tuotannostaan merkittävän osan olevan ehkä makulatuuria, hylky- ja jätepaperia.

Vastaavasti Jari Tervo pelästyi siitä, että hänet muistettaisiin lopulta vain muutamasta historiateoksestaan ja kaikki muu katoaisi historian armahtavaan hautaan. Kun luen parhaillaan Laylaa, sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta tuskin todennäköinen. Tervo muistetaan televisiohahmona, hauskana nokkelasanaisena viihdyttäjänä. Sama kohtalo odottaa monessa mukana ollutta ja televisioajan alkuun nuoruuttaan elänyttä kulttuurivaikuttaja Jörn Donneria.

Kun on monessa mukana, ei ole mukana lopulta oikein missään. Pitkän elämänkaaren aikana jokin asia on osattava hyvin, muita paremmin ja 7000 miljoonan ihmisen joukossa, jos tarkoitus on saada globaalia tunnustusta ja jäädä kansojen mieliin. Tai sitten on kuoltava nuorena, oikeaan aikaan ja dramaattisesti, oltava messiaaninen ihmisenä tai Jumalan poikana. Oletan ettei oman aikamme vaikuttajilta sellaista sanomaa löydy.

Saman radan kiertäjät

Kirjailijoiden pelko ja ahdistus jäädä pois suurten kulttuurivaikuttajien joukosta on turha. Kirja toki elää myös jatkossa, se vaan saa uuden sähköisen muodon ja aina on ihmisiä, joille typeryyden luonteen pohdinta antaa toimeentulon. Eco määrittelee Paavonheimon kirjoituksessa typeryyden ihmisen tavaksi toteuttaa idioottimaisuuttaan peräänantamattomasti ja ylpeästi. Se muistuttaa presidentinvaalikampanjaa, joka tulisi olla kuninkaan muodollista valtaa käyttävälle instituutiolle mahdoton tehtävä joka kuudes vuosi järjestettäväksi viihteeksi kansakunnalleen.

Hannu Mäkelä kuvasi ilmiön henkilöhaastattelussaan tavaksi laatia kirja kiertäen samaa rataa, jossa on myös nuorempia ja komeampia, korskeampia hevosia. Nämä vain väsyvät matkalla, katoavat jonnekin, kun vanhat konit jatkavat juoksuaan, hakevat piikkipaikkaa tai kuolemanpaikkaa, joku juoksee hieman viisaammin taustalla ja odottaa kahden kärkijuoksijan kangistumista. Siinä tarinan kerronta on aivojen luontainen tapa välittää tietoa, mikä on ollut keskeistä yhteiskuntien ja kulttuurien kehityksessä, tai sitten ei.

Tuossa tehtävässä vain sellainen ihminen, joka kykenee olemaan uskollinen itselleen, kykenee olemaan uskollinen muille, Eric Frommia lainaten. Sellaista viisautta ei voi periä eikä testamentata ja jokainen soutaa siinä lopulta omilla airoillaan, tahtoi tai ei.

Kirja on hybridinen väline

Biologisena käden jatkeena kirja ja printtimedia ovat yhteydessä ihmisen kehoon. Ihminen kokee kirjan osana kehoaan ja synnyttää kirjassa lapsen. Lapsen matka maailmalla on nykyisin lyhyt, vain keväästä syksyyn. Sellainen kirja on viihdettä, ei jää eloon, vaan muuttuu jo vuoden lopussa muutaman sentin pokkariksi, matulatuuriksi. Kirja ei elä, saati pidä lukijaansa ja kulttuuria elossa, kannata sitä.

Kirja kommunikaatiovälineenä on kehnossa kilpailutilanteessa ja hakee väärää tapaa tulla havaituksi silloin, kun elämä on eri kulttuureissa reaaliaikaista ja luovuus osa innovaatiota, kykyä säilyä hengissä myös taloudellisesti ja sosiaalisesti uutta koko ajan tuottaen, symbolirakenteita muuttaen. Siinä säilyttävän tehtävän itselleen hankkiva väline on kuin kallioon hakattua, eikä sellaista enää suvaita. Kirjailijan tapa kertoa, mikä on oikein, älyllinen tapa ajatella, ei ole muodikasta kaikissa tuhansissa kulttuureissamme. Monelle kaljukin pää on parempi kuin ei päätä lainkaan.

Kirja on taulun tapaan esineenä läpeensä testattu ja jatkaa elämäänsä kirjaformaattina. Näin kirja on Econ mukaan kuten lusikka tai vasara. On vaikea kehittää tuohon tarkoitukseen parempaa lusikkaa tai vasaraa, suksia tai pyörää. Se minkä Eco jättää huomaamatta, ehkä tarkoituksella, on varoa vertaamasta kirjaa tuleen tai sähköön, tapaan luoda uutta energiaa ydinvoimasta. Kirjan elämästä on tehty yksisuuntainen katu kaksisuuntaisessa liikenteessä.

Väärä formaatti

On toinenkin näkökulma, jonka kirjan kirjoittajat jättävät tarkoituksella huomaamatta. Kun kaikki on jo sanottu, mutta ei vielä kaikkien toimesta, syntyy vaikutelma, jossa internet antaisi siihen viimeinkin mahdollisuuden.

Toisaalta on mahdollista, ettei kaikkea olekaan vielä sanottu, ja että juuri pienet asiat ovat yhtä merkittäviä kuin aiemmin kokemamme suuret, ja että suuret massat, Econ kuvaamat idiootit, ovatkin usein oikeassa. Tässä tietämättömyys on todellakin usein ylimielistä, jopa julistuksellista ja dogmaattista, taulun kehyksiin naulattua tai kirjan formaattiin kirjoitettua. Ehkä formaatti onkin koko ajan väärä?

Kirjoitin edellisessä artikkelissani “Pisteillä kirjoittaja”, kuinka sokeat, kuurosokeat, eivät hahmota kirjan formaattia, taulun kangasta. Kulttuurit eri puolilla maailmaa toimivat kuurosokeilla vailla sidosta lähiympäristön antamaan viestintään, sosiaaliseen ja kulttuuriseen “miltä maailma näyttää” pienen luolaklaanin julistukseen omasta totuudestaan.

Tämän asian oivaltaminen kuului pistekirjoituksen kehittäjän Louis Braillen nerokkaaseen havaintoon. Se ei olisi ollut näkevälle ja kuulevalle mahdollista, jolloin myös siirto kulttuurista toiseen, Euroopasta Aasiaan, ei olisi ikinä onnistunut muutamatta samalla koko kerronnan sisältö uudeksi, näkevän tapaan asiaa hoitaen. Sen minkä sokea Reettakin näkee, sitä näkevä ei voinut havaita. Myös melodian sydän voidaan pannan paperille ja kiinalaiset saivat omat pistekirjoituksen sävelkorkeudet.

Ihmisruumis ei koskaan valehtele

Ylimielinen tietämättömyys ja julistuksellinen typeryys ovat monen kulttuurin kiroja. Monikulttuurinen maailma tulee Suomeen luonnollisesti eri tavalla kuin tuhansien kiinalaisten kulttuurien sisälle. Sama koskee vaikkapa tapaa itkeä Pohjois-Koreassa.

Sen osoittaminen sormella paljastaa osoittajansa rasismin, etusormi kuvaa itkeviä kansalaisia, kolme muuta tälle naurajaa. Hän kyllä ymmärtää itkun, joka syntyy vaikkapa hänen omalla haudallaan. Ei toki sille naurajia.

Me itkemme ja nauramme eri asioille jopa oman kulttuurimme sisällä. Me viestitämme eri tavalla myös tunteitamme. Me välitämme eri symbolein kokonaan eri viestejä ja koemme ne eri tavalla, olemme geneettisesti ja symbolirakenteiltamme hyvin kaukana tosistamme.

Vain sokeat ja kuurot ympäri maailmaa ovat kaikki samassa fyysisessä ympäristössä ja kulttuurissa eivätkä pahoittele, jos heitä kosketaan, ortodoksipappi hyväilee heidän ihoaan. Se on heidän ainut tapa kokea tämä fyysinen ja psyykkinen maailmamme. Jos sitä paheksuttaisiin, miten miljoonat kuurosokeat voisivat kokea ympäröivän maailmansa? Pitäisikö se heiltä ehkä kieltää, jos heidät valitaan europarlamenttiin? Jotta valhe olisi täydellinen, olisiko jopa kehon kielemme opetettava sanojen ohella valehtelevaksi?

Tunteellinen töksäyttelijä

Toimittaja Teija Sutinen kuvaa Helsingin Sanomissa, loppiaisen lehdessä, kuinka Paavo Lipponen on tunteellinen töksäyttelijä. Kuvaus on hyvä ja kertoo, miten taitavasti nainen kykenee toimittajana ottamaan esille oleellisen. Toki jokainen meistä on jo havainnut, kuinka Lipponen saattaa olla ajattelematon ja paljastaa itsensä paikoissa, jossa nahkurin orret odottavat samalla koko poliittista liikettä.

Herkkä perheen isä on provosoitavissa ja hän nauttii asemansa tuoneesta vallan tunteen VIP -ilmapiiristä. Sellainen etäännyttää kansasta, sähköisen median armoton viesti on muuta kuin minkä printtimedia haluaisi kertoa tai kirja välittää takavuosien vasemmistolaisena propagandana. Yksi kuva valehteli siinä enemmän kuin tuhat sanaa.

Sen mitä sokea Reetta ei nyt näe, näkevä näkee ja kokee. Kun presidentin virkaa hakevat pannaan kävelytestiin, Haaviston “löntysteleväksi” kuvattu kävelytyyli paljastuu katsojalle. Samoin tuntematta jääneet lähinaapuriemme valtion päämiehet ja Lipposelta Stephen Elop, Nokian pääjohtaja.

Eihän tämä tärkeää ole, mutta paljastaahan sekin jotain, kun viran hoitoon kuulusi ehkä tuntea ainakin lähinaapurit, heidän päämiehet, ja maan näkyvimmän kansainvälistäjän, Nokian, pääjohtaja. Miten Medvedevin tai Elopin viestin välittää maan päämiehelle Suomessa, jos hän ei tunne heidän kasvojaan televisiossa, printtimedioissa? Entäpä jos toimittajan näyttämänä testikuvana presidenttiehdokkaalle olisikin ollut peili?

Kuolemanpaikka

Kun kaksi mediaa, sähköinen ja printti, ovat näin kaukana toisistaan, printtimedia joutui parantamaan sanomaansa kirjoittamalla kärjekkäämmin, analysoidummin, sanalla sanoen paremmin, pohtivammalla tyylillä ja tarttumalla myös presidenttiehdokkaittemme todellisiin heikkouksiin.

Näin toiselle kierrokselle ovat lopulta menossa vain ne kaksi, jotka ovat kansan silmissä sen ansaitsevia ja myös todella pyrkimässä, ei vain olemalla mukana puolueensa lippua näin julkisuudessa heilutellen, seuraavia vaaleja valmistellen.

Tässä Paavo Väyrynen lähti mukaan kaukaa piikkipaikkaa juoksevan hevosen takaa tavoitellen heti kakkospaikkaa, ravimiesten kuvaamaa kuolemanpaikkaa. Raveja tunteva Timo Soini ymmärtää, mistä tässä kisassa nyt on kysymys. Takaa ravaava on etulyöntiasemassa ja vauhti hurja, kun toinen kierros alkaa ja veri punnitaan. Pahin paikka juuri nyt on kuolemanpaikka, piikkipaikan rinnalla juoksevan hevosen onneton ulkorata. Juurin tästä mediat nyt pitävät ääntä. Samalla kun kerrotaan kuinka piikkipaikkaa juoksevan vauhti hyytyy.

Pisteillä kirjoittaja

2012-01-04T15:03:00.002+02:00

Vietämme tänään pistekirjoituksen eli braillekirjoituksen päivää. Näkövammaisten kirjoituksen kehittäjä oli ranskalainen Louis Braille. Ennen Braillen kehittämää pistekirjoitusta käytössä oli mm. William Moonin kehittämä Moonin kirjoitus sekä latinalaisilla aakkosilla merkityt kohokirjaimet, reliefikirjoitus.

Tarpeen luoma innovaatio

Uusi innovaatio, pistekirjoitus, syntyi tarpeesta. Niinpä sekä Moon että Braillen olivat molemmat sokeita jotka halusivat lukea ja kirjoittaa sekä auttaa samalla kohtalotovereitaan. Siis luovia ja innovatiivisia lahjakkuuksia, liki neroja, jos nerouteen liitetään myös idealistinen tavoite ja intohimo auttaa muita lähimmäisiä. Näin nerous usein määritellään erona egoistisesta itsensä ihailusta, tavasta hakea itselleen palkintoja, tulla huomatuksi. Elää kirjailijan, taiteilijan luovaa elämää, apurahoja hakien, jossa tietää kuinka parempi on olla orja jota suudellaan kuin orja, jota ei suudella.

William Moon sai vuonna 1847 valmiiksi järjestelmän, joka pohjautui seitsemään perusmuotoon ja niiden muutettuihin asentoihin kohokuvioina. Aakkoset syntyivät puoliympyrästä, suorasta viivasta, kaaresta jne. Ne muistuttivat oikeastaan latinalaisia aakkosia kohokirjaimina. Lapsi, joka varttuu varhaisten merkkien mukaan on aikuisena taatusti nero. Lapsuudesta saakka sokealla ei ole juuri muuta mahdollisuutta lahjakkaana ihmisenä.

Moonin aakkosilla tuotettua kirjaa luettiin rivi riviltä sormilla ensin oikealta vasemmalle ja seuraavaa riviä päinvastaiseen suuntaan. Rivin lopussa oli kaari, joka osoitti kumpaan suuntaan edetään tai oikeammin rivin päättymisen. Jo syntymästään sokea ei ole koskaan nähnyt paperiarkkia, niiden värejä ja kokoeroja. Kirjailija voisi pohtia tätä aloittaessaan uuden kirjan, alkaessaan täyttää tyhjää arkkia sanoilla.

Olisiko viestillä sellainen arvo, jonka vuoksi nähdä vaivaa sen lukemiseen sokeana, kuurosokeana? Tuoko se jotain uutta heidän oivallukseen, avaako uuden tavan nähdä, kuulla, tehdä uusia valintoja, oppia ajattelemaan, hakea uusia näkökumia pimeään ja hiljaiseen maailmaan?

Jos vähänkin epäilyttää, kirjan voi jättää kirjoittamatta, julkaisematta. Paneudu sosiaalisen median lukijaksi, kirjoittajaksi. Kun vastaat sosiaalisissa medioissa tuleen tulella, muista että kaikissa kulttuureissa palokunnat käyttävät tavallisimmin vettä, aasialaisena viisautena asia ymmärtäen.

Aluksi näkevän ihmisen kohokirjain

Moonin kirjoituksen rinnalla käytettiin kohokirjaimin merkittyjä latinalaisia aakkosia ja Suomessa tällainen käytäntö oli vallalla vielä 1860-luvulta aina 1880-luvun loppuun saakka. Braillen pistekirjoitusta alettiin opettaa vuodesta 1865 alkaen ja sitä on kehitetty aina tarpeen mukaan.

Meillä oli tapana hahmottaa läntistä maailmaamme vielä sata vuotta takaperin pelkästään oman sisäisen maailmamme kautta ja näkevän silmin hokien, kuinka sokea Reettakin näkee. Ei näe, aina ei edes kuule. Oma “miltä maailma näyttää” lähiympäristömme oli virheellinen ja naiivi. Se joutui koetuksella vasta internetin myötä ja uuden sosiaalisen median viedessä meidät kohti hybridiyhteiskuntaa. Sokea ja kuuro Reetta ymmärsi mistä on kysymys, ei näkevä. Vanha media jauhaa vanhaa rukosmyllyään, ei opi vanha koira uusia temppuja.

Pistekirjoitusta on opittu pitämään pääasiallisena näkövammaisten tapana lukea ja kirjoittaa. Nuoremmat näkövammaiset ovat toki siirtyneet käyttämään tietokoneiden tekstinkäsittelyominaisuuksia. Mahdollisuus kommunikoida uuden teknologian avulla näkevien kanssa on lisääntynyt oleellisesti.

Sokeille ja kuuroille tietokone, uusi teknologia, on välineenä helpompi. Sitä ei pelätä eikä pidetä osana oman maailmamme psykologisia tai sosiaalisia rakenteita. Pimeässä ja hiljaisuudessa elävälle näkyi siellä valoa. Kone oli robotti siinä missä sosiaalisen median tuhannet psykologisoimattomat viestitkin. Koneeseen ja sen viesteihin ei liittynyt lapsen kokemaa hylkäämisen helvettiä, ei hajuja eikä makuja, takautuvia opittuja aistiemme antamia ehdollistettuja refleksejä, joita kirjailija käyttää sanoissaan ja koukuttaa näkevää lukijaansa käyttäen lapsuuden tunnesanoja.

Harvojen herkkua

Niinpä vaikka pistekirjoitus on käytössä maailmanlaajuisesti tilastojen mukaan esim. Britannian noin kahdesta miljoonasta näkövammaisesta vain noin 20 000 hallitsee pistekirjoituksen tai käyttää sitä kommunikointiinsa. Siis vain noin prosentin verran. Suomessa näkövammaisia on noin 80 000. Ei siis mikään pieni määrä kirjoittaa heille hyvä kirja. Sellaisen lukisi moni näkeväkin.

Louis Baillen aikanaan kehittämän pistekirjoituksen merkit muodostetaan kuudesta pisteestä, joita sijoitetaan eri järjestykseen rinnakkain ja päällekkäin ilmaisemaan kulloisenkin kielen merkkejä.

Braillen tapa ryhmitellä pisteet oli nerokas. Toki vastaavia hapuilevia yrityksiä tunnettiin jo ajanlaskumme alkuvuosisadoilta alkaen roomalaisen Quintilianuksen kuvaamista syövytetystä tauluista, kirjainmerkistä niissä, tai sokean Didymuksen kirjainkuutioista. Sokeille tarkoitettu oma kirjaimisto ja sen painamistekniikka kuitenkin puuttui vielä liki 1500 vuotta.

Kulttuurinen ilmiö

Sokeain kirjoituksen kehittyminen on ollut kulttuurinen ilmiö ja sidottuna kirjapainotekniikkaan sekä luonnollisesti teknologian kehittymiseen. Syntyi rinnakkaisia järjestelmiä, kuten Moonin ja Lucasin sekä Freren kohokirjoitukset. Näin innovaatio eteni eri kielialueilla hieman eri suuntiin ja ne sivuutti lopulta Barbierien pistelukutekniikka.

Louis Braille, nelivuotiaana näkönsä menettänyt poika, tuli oppilaaksi Pariisin sokeainkouluun ja myöhemmin sen opettajaksi. Hän kiinnostui Barbierin menetelmiin ja alkoi kehittää niitä edelleen. Mallinsa hän sai valmiiksi kirjaimistona vuonna 1825 ja ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1829. Syntyi kuuden pisteen kombinaatio, josta saatiin 65 merkkikombinaatiota.

Jos löytämämme musiikki on olemassa jo ennen sen esittämistä, tämä merkistö ei sitä ollut. Sokean tekemä löydös näkevien maailmaan on taatusti uusi ja uuden näkökulman avaava. Niin kävi nytkin ja löydös alkoi kiinnostaa muitakin symbolikielen selittäjiä ja siirtäjiä kuin sokeita. Symbolikieli ja sen siirto on innovaatioista aina ensimmäinen ja tärkein, suurin muuttaja.

Eri kielialueilla Braillen nerokkaat kombinaatiot olivat lopulta helposti siirrettävissä. Poikkeuksen teki kuitenkin vaikkapa Kiina, jossa sanat ovat lyhyitä ja mukana on tooneja, sävelkorkeuksia. Aiemmin kiinalaiset olivat käyttäneet omaa kahden merkin järjestelmäänsä, johon sävelkorkeutta ei voitu merkitä. Nyt uusi järjestelmä antoi mahdollisuuden käyttää kolmea pistettä sanoille ja jättää loput sävelkorkeudelle.

Kiinassa sokeiden määrä on suurin maapallollamme ja heidän asema on alkanut korjautua Kiinan avautumisen myötä. Pistekirjoituksen korjautuminen ei siten ole niinkään merkittävä kuin sosiaalisten olojen koheneminen, sosiaaliturvajärjestelmän muutokset sekä vammaisten koulutus.

Oma ymmärryksemme alkoi kasvaa

Uusi symbolijärjestelmä oli auttamassa miljoonille vammaisille oikeutta käydä koulua ja hankkia itselleen sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia mahdollisuuksia, jotka ovat meille Suomessa ja länsimaissa itsestäänselvyyksiä. Ennaltaehkäisevä työsuojelu ja terveydenhuollon tehostetut toimet estävät parhaiten vammautumista ja pistekirjoituksen käytön tarvetta. Samalla innovaatiojärjestelmä sai sellaista osaamista, joka aiemmin oli ollut piilossa, pimeässä ja hiljaisuudessa.

Vammaisten, sokeiden ja kuurosokeiden tapa viestittää ja hankkia itselleen terveille itsestään selvät kommunikaatiotaidot ovat edesauttaneet meitä ymmärtämään viestintään liittyviä lukuisia tieteemme nykyisiä perusoppejamme. Monet väärinkäsitykset on vältetty ja digiaikainen viestintä sujuu yhä paremmin kiitos vammaisilta saamamme palautteen. Puhtaat äänet soitetaan puhtaammin ja kosketustekniikka on kosketusviestin osaavien tuotetta. Oikea johtaja ei siinä johda vaan näyttää tietä.

Näin myös oma elämämme on helpottunut ja saanut tuekseen ikään kuin uusia aistejamme laajentavia tekniikkoja. Hybridiyhteiskuntamme on kehittynyt, biologinen ja tekninen ovat lähestyneet toisiaan ja saaneet tuekseen myös sosiaalisen ja taloudellisen hybridin ja samalla sen rikkaan taiteen (social hybrid, hybrid art).

Hapteemien maailma

Sokeiden lukutaito vaatii jo syntymästä saakka näkövammaiselta poikkeuksellista älyä ja sellaista kykyä hahmotta maailmamme, josta itse emme voi aina edes uneksia, saati hahmottaa sen ratkaisutapoja, kun kyseessä on samaan aikaan kuuro ihminen.

Tällä tiedolla on ollut korvaamaton merkitys siinä etäisten kulttuurien yhteensovittamisessa, jossa nykyiset mediamme tuovat virtuaalisina välillemme siteitä, joiden sosiokulttuurinen ero on tuhansissa vuosissa, geneettinen perimä sekin kuin toiselta planeetalta, käyttämämme välineet nekin vailla mahdollisuutta näkö- tai kosketusviesteihimme, hapteemeihin.

Kosketukseen liittyvä kommunikaatio on vähenemässä valtaväestön virtuaalimaailmassa ja tällöin haptiisien ja sosiaalihaptisen tiedon kulku on katoamassa osana sosiaalista pääomaamme. Europarlamentaarikkomme ortodoksipappina sai siitä jopa huomautuksen, ajattelemattomasta koskettamisesta.

Oikeammin sen tulisi kuulua osana kasvatukseemme ja koulutukseemme, olla osa sulkeutuvaa sosiaalista pääomaamme, virtuaaliköyhtymisemme apuna ja tukena. Kosketusviesti (haptiisi) ja kosketuksen osatekijät (hepteemit) antavat, paitsi keinon jakaa viestejä, myös sellaista osaamista ja terapiaa, joka kuuluisi olla koko vanheneman kulttuurimme ydinosaamistamme, kertoo Suomen kuurosokeiden yhdistyksen julkaisu Tuntosarvi.

Heille, Tuntosarven lukijoille, kommunikaatiotaitojen merkitys on epäilemättä herkän kosketuksen varassa ja silmien sijasta sormenpäät sielun peileinä. Heille kirjojen kirjoittaminen olisi ihan hyvä haaste niin tuotteliaille Hannu Mäkelälle, Reijo Mäelle kuin Jari Tervollekin. Naiskirjailijammehan harrastavat tätä muutenkin, kehottamatta.

Se panisi ehkä pohtimaan kirjailijan työtä ja siitä tehtyjä dokumentteja, henkilöhaastatteluja, uudesta näkökulmasta. Se näkökulma saattaisi samalla avata käsittämättömän suuren virran pitää kirja elossa myös silloin, kun kukaan ei näkevänä ole niistä enää kiinnostunut viihteellisenä bulkkina.

Uuden vuoden tina

2012-01-01T13:22:00.001+02:00

Vuosi 2012 on mayakansan ikivanhoissa kalenterissa viimeinen vuotemme. Tai oikeammin se on vuosi, johon kalenterit päättyvät. Syy tähän on epäselvä. Oleellista on vain se, että heidän korkeakulttuurinsa hävitettiin siinä missä inkojen ja satojen muiden vastaavien kulttuurien tuotteet barbaarien toimesta. Barbaarit taas olivat eurooppalaisia, Euroopan ytimestä. Heille riitti kulta-aarteiden valaminen harkoiksi joilla maksaa ryöstelevien barbaarien, käytännössä merirosvojen, palkat.

Pirstaleista tietoa ja kulttuureja

Kun ryöstösaaliin mukana tuli myös omituisia kirjoituksia ja ryöstelevien kansakuntien kyky tulkita niitä oli samaa tasoa kuin kusiaisten kuljeskelu kuuraketissa, lopputuloksena pääosa toki niistäkin hävitettiin.

Jotain jäi myös tulkittavaksi, suljettujen munkkiveljesten yhteisöjen ja vastaavien kulttuurien työnä tulevan oman kulttuurimme tukipilareiksi. Tämä tieto oli hajallaan ympäri silloista Eurooppaa ja tulkitsijoiden tueksi perustettiin tiedeakatemioita. Myöhemmin joku kirjoitti aiheesta seikkailukirjoja da Vinci -koodin tapaan.

Oma kulttuurimme syntyi monen kulttuurin yhteisenä tuotteen ja pirstaleisesta tiedosta, jota muutti eniten juuri merten takaa tuleva uusi korkeakulttuuri. Sen avaaminen vei vuosisatoja. Pääosa siitä tuli sellaiseen käyttöön, jossa sitä ei aluksi ymmärretty lainkaan.

Kerrottiin mystisiä tarinoita tiedosta, jossa vastaanottaja sai hengenlentonsa enkelten tuomana eikä ymmärtänyt mistä oli kysymys. Deduktiivisen tieteen ihanne syntyi juuri tätä kautta ja sellaiseen Eurooppaan, joka ei sitä tarvinnut vielä vuosikymmeniin, Pohjolassa vuosisatoihin.

Kun saapuva tieto on pirstaleista, pala siellä, toinen täällä, sen kokoaminen yhteiseksi kulttuuriseksi pääomaksemme vaikeutui. Kun palapelin paloista merkittävä osa oli kadotettu ja hävitetty, kokonaisuuden hahmottaminen oli tehtävä puutteellisista lähdeaineistoista ja sellaiseen kulttuurin, jonka oma kyky sen ymmärtämiseen ja sovelluksiin oli puutteellinen, joskus täysin olematon.

Hybridiyhteiskunnan alkiot

Tätä samaa tapaa tänään päivittäin reaaliaikaisessa prosesseissa ja kulttuurien välisessä vuoropuhelussa virtuaaliyhteisöissämme. Otamme vastaan uusia ajatuksia, ideoita ja olemme kykenemättömiä tekemään niille yhtään mitään. Kokeilemme muuttaa niitä omaan kulttuuriimme imitoimalla uutta, sopimatonta.

Emme huomaa kuinka kopioitavan kulttuurin, organisaation, yrityksen, innovaatioiden suuren joukon menestystekijät ovat lopulta kausaalisesti meille täysin epämääräisiä ja vieraita. Alamme raivota, kun joku on niitä meille tyrkyttämässä tai kertomassa, miksi palapeli ei toteudu ilman puuttuvia osiaan. Yksityiskohtien liittäminen toisiinsa kun edellyttää myös teknisen osaamisen ohella vaikkapa sosiaalista osaamista, johtamistaidollisia uusia oppeja.

Kun normaali syysmyrsky käy maan yli, yhteisöllisesti ja talkoilla pystytetyt ja kunnossa pidetyt lahonneet sähkölinjat menevät pimeiksi, hoitamattomat metsät kaatuilevat pitkin ja poikin talojen päälle ja teille, maa on kuin tykistökeskityksen jäljiltä. Vikojen korjaaminen vie optiomiljonääreiksi opetetulta kulttuurilta viikkokausia, ja metsissä aiemmin liikkunut kansa ei edes tiedä, missä vika voisi olla nousematta siiville, helikoptereihin.

Kadonnut luottamus

Optiomiljoonilla keskitetyn talouden yhteisölliset infrastruktuurit olisi voitu viedä maan alle eikä luottaa sellaiseen vanhaan yhteisö- ja talkookulttuuriin, jota ei ole enää maaseudulla olemassakaan muualla kuin hirvijahdissa. Nyt hirven lihat pilaantuivat pakastearkuissa. Fortum ei ollut mukana metsällä, kuten aiemmin suomalainen sähkönjakaja Pohjois-Savossa ja Lounais-Hämeessä.

Kaksi kulttuuria ei limittynytkään enää toisiinsa ja navettaan oli saatava aggregaatit. Kun kaupasta sai maitoa, sen ikivanhaan pellosta pöytään kulttuuriin oli luotettu, nyt kaiken varalta oli hankittava torpan navettaan myös lehmä. Sellainen kulttuuri on kallis ylläpidettävä, kaksinapainen, keskitetty ja hajautettu. Se muistuttaa suomalaista parisuhdetta, jossa on yhdistetty sinkkuelämän vastuuton vapaus parisuhteen turvattuun ja luottamukselliseen yhteiselämään.

Sellainen ei tahdo onnistua, luottamus kun katoaa ja vapauden rinnalle tulee vankeus. Yritystoiminnasta aiemmin kirjoittamani hybridiyhteiskunnan asymptoottinen vapaus katoaa ja kitka kasvaa. Vuosi 2011 oli “Eurodämmerungia”, nobelisti Paul Krugmania lainaten, ja kitkan viemistä euroalueella äärimmilleen.

Rusinat pullasta kulttuuri

Kun kaksi kulttuuria liitetään yhteen, ihmisen turhamaisuus, laiskuus ja ahneus alkavat tulla päällimmäisiksi ohjailijoiksi. Kun rusinapullasta aletaan kerätä vain rusinat syntyy ylensyöntiä yhtäällä ja toisaalla pahoinvointia. Suomalainen kulttuuri ja elämäntapa oli alkanut tuottaa tolkutonta ahneutta, jossa rikkain promille on saalistanut itselleen monikymmenkertaisen vaurauden keskivertoon tulonsaajaan verrattuna.

Tämä rikkain ja ahnein promille odottaa, että yhteisöllinen rakenne turvaisi heille sähköt myös jatkossa, ilmaiseksi. Kirjoittaisi nettiin toimintaohjeet altruistisena kulttuurina egoistisen ahneuden rinnalla. Paavo Väyrynen pelastaisi pulaan ajautuneen puolueensa jälleen kerran. Nyt Johannes Virolaisen tapaan kapinoiden ja kansan sympatia näin keräten eksyneen laumansa ohjaajana.

Emämaan kulttuuri alusmaahan

Mallit oli imitoitu Yhdysvalloista. Tässä imitoija on kuitenkin alkuperäiseen ja ryöstävään kulttuuriin verrattuna erilaisessa asemassa. Suomea ei oltu rakennettu varastaen maa ja omaisuus alkuperäiskansojen korkeakulttuureilta, ellei sellaisina pidetä saamelaisia. Suomi ei ollut emämaa vaan alusmaa. Suhteemme muuhun Eurooppaan ja globaaliin maailmaan on hyvin ainutkertainen ja suomalainen. Se vahvuus on hyödynnettävä uuden hybridiyhteiskunnan osaajana.

Imitoija on aina epäedullisessa asemassa alkuperäiseen innovaatioiden käyttöönottajiin verrattaessa. Imitoijalta puuttuu aina suurten mallien ja sosiaalisten, taloudellisten rakenteiden imitoinnissa, joskus jopa pienten teknisten parannusten toteuttajana, joku tai joitakin keskeisiä avainresursseja.

Imitoija arvioi aina väärin omat resurssinsa suhteessa imitoitavaan kulttuurin, organisaatioon tai idean toteuttajaan. Näin meillä olivat sähköjen rinnalla poikki myös tietoliikenteemme ja osa kännyköistämme ovat pimeinä vielä viikkojen kuluttua, lopullisesti rikottuja.

Hybridiyhteiskunnan alkeet

Hybridikulttuurilla ja -yhteiskunnalla tarkoitetaan sellaisia rakenteita, joissa kaksi tai useampia yhteen sovitettavia teknisiä, taloudellisia, biologisia tai sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä limitetään toisiinsa onnistuneesti ja joskus jopa reaaliaikaisesti.

Tunnemme käsitteen biologiasta ja teknologiasta, mutta yhteiskuntakokonaisuuden yhteydessä se on meille vieras. Näin yhteiskunnasta, organisaatiosta ja taloutemme rattaista on tullut haavoittuva ja haemme suotta siihen syntipukkeja tuhlaten näin kallista aikaa.

Hybridiyhteiskunnan kaiken aikaa muuttuvista, dynaamisista ja imitoimistamme vaikeasti tunnistettavista piirteistä kaikkein mutkikkaimpia ovat sosiaaliset, kulttuuriset tai organisatoriset, johtamistaidolliset kaiken aikaa muuttuvat taidot.

Käytännössä nämä ovat nyt aina toisiinsa kytkeytyviä verkostoja, joille alan tutkimus on antanut omassa kielessään jo kokonaan uudet symbolivastineenansakin, uudet poikkeavat “nimet” ja käsitteet, käsitejärjestelmän. Se vastaa reaaliaikaisten prosessien johtamista ja hallintaa uudessa imitoitavassa kulttuurisamme tehden pesäeroa samalla vanhaan. Näin oikea palanen löytää siellä oikean paikkansa ja vältämme kaoottisia vanhan kulttuurin tekemiä ns. isolaatiomekanismista syntyviä virheitä.

Vanha ilmiö reaaliaikaisena ja globaalina

Hybridiyhteiskunta toimiessaan on valtava etu suhteessa perinteiseen kulttuuriimme. Perinteisessä kulttuurissa imitoija menettää koko ajan kopioidessaan uutta alkuperäisen innovaattorin voittaman ajan tuoman edun ja kärsii ajan puristamisen epäekonomiasta.

Ilmiö on tunnettu kauan, mutta ajankohtaiseksi se tuli vasta kun imitoinnista tuli päivittäinen ja reaaliaikainen prosessi sosiaalisen median ja mediayhteiskunnan muuttuessa hybridiyhteiskunnaksemme.

Käytännössä tämä tarkoittaa, etenkin maaseudulla, kykyä vastaanottaa pikemminkin kuin pyrkiä itse tekemään uusia innovaatioita ja organisaatioita. Niillä kun ei reaaliaikaisena ole enää mitään eroa.

Oleellista on vain se, kuinka innovaatioiden ainutkertaisuudessa, etenkin mutkikkaiden sosiaalisten ja kulttuuristen prosessien yhteydessä, alkuperäinen innovaattori saa siitä kaiken hyödyn irti toisin kuin imitoijat. Tässä virtuaalitodellisuudessa syntyneet uudet innovaatiot ja niiden rakenteet eivät voi edes toimia silloin, kun esteenä ovat perinteiset kartalle piirrettävät regionaaliset rajat ja niiden tuoma ajattelutapamme.

Maailmankuvamme muuttuu vuonna 2012

Siirrymme vuoden 2012 aikana lopullisesti vaiheeseen, jossa sekä holistinen, evolutionaarinen ja funktionaalinen maailmankuva ja niiden kilpailevat vastakohdat törmäävät toisiinsa lukuisine koulukuntineen.

Tällöin maailmankuvalla tarkoitetaan lähinnä vain tieteellisen maailmankuvan kautta syntyvää ja tosina pitämäämme ilmiöitä. Vanhat luulottelut ja uskomukset, myyttiset maailmankuvat, on pakko jättää sivuun.

Ne ovat oikeita vain erinäisten tietoiseksi tulematta jäävien edellytysten ja varausten tulkintana ja sellaisena tietysti arvokkaita sekä pitävät sisällään myös sosiaalista muistia ja pääomaa, arvokasta alueellista oppimistamme.

Uusi innovaatiotoiminta on juuri tämän prosessin laajentamista ja siten oman maailmankuvamme jatkuvaa muuttamista, halusimme sitä tai emme. Tällöin uudessa hybridiyhteiskunnassamme uudet löydökset, innovaation kaltaiset kokemuksemme, ovat maailmankuvaamme eniten muuttava prosessi ja sen sisältö on pikemminkin uuden löytämisessä, monien osasten integraatiossa, kuin tietoisessa keksimisessä tai yksittäisissä ideoissamme.

Tässä hybridiyhteiskunnan elämässä maailmankuva on lähinnä kulttuurinen ilmiö ja tällöin määräävänä on se, mitä kulloinenkin kulttuuripiiri tai yksilö pitää toiminnoilleen tärkeinä tai niiden perustana. Tällöin maailmankuva muuttuu tai vaihtuu niiden paradigmaisten uusien teorioiden mukaan, joita uudet kokemuksemme ja innovaationa pitämämme tuovat mukanaan, ja joihin tuleva maailmankuva lopulta perustetaan.

Oleellista on, että se on nyt muuta kuin lähiympäristön “miltä maailma näyttää” -maailmankuva tai kapea oma kuvitelmamme vaikkapa meritokraattisesta, meriitteihin tai hierarkiaan, asemaan perustuvasta vallasta, saati dogmien ja teknologiahurman aikanaan tuomasta ajattelustamme. Vanha informaatioyhteiskunnan teknologinen vaihe on siten ikään kuin unohdettava sekin ja siirryttävä uuteen hybridiyhteiskunnan vaiheeseen.

Vuoden 2011 mediapalkinnot

2011-12-27T16:47:00.002+02:00

Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.

Ensimmäinen palkinto

Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.

Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin.

Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa.

Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana saati biologisena välttämättömyytenä.

Neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, olivat ottanet niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visiomaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu.

Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti odotettuun ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan.

Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa ennusteissa. Niissä tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään 1970 -lukua.

Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan. Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat.

Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloittajia. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta.

Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta.

Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät omassa itsessään. Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma.

Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaista perinteistä mediaosaamista ja sen osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle. Vai Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin.

Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.

Toinen mediapalkinto

Vuoteen kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana elämisen surkeus on sinä, että joutuu sietämään muita rikkaita.

Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen mediamogulin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.

Globaali media ja sosiaalinen mediat onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille myös meidän oloista oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.

Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja ilman medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia.

Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konserninen sisällä, kulissien takana. Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin. Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote.

Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Globaali talous oli tullut osaksi mediataloutta ja samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään vain politiikan tai talouden tuloksena.

Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa.

Myöhemmin se kohdistui lähemmäs Neuvostoliitoa ja siellä Kaukaasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata. Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta.

Ei välimereinen talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun. Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta.

Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä.

Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa.

Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja. Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy).

Se selittynee julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art) .

Kolmas mediapalkinto

Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.

Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys.

Pääosa uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.

Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.

Kunniamaininta

Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan.

Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin hyvin kuin oma menetys, pohjaton suru.

Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta.

Dies Natalis Domini

2011-12-22T15:24:00.003+02:00

Talvipäivän seisaus on ollut monelle kulttuurille talvijuhlan aikaa. Germaaninen talvijuhla ja sen englanninkielinen “yule” asettuivat samaan hetkeen kuin roomalaisten Saturnia ja “Sol Invictus”, voittamattoman auringon päivä. Syyrialaisperäinen aurinkojumalan ja Jeesuksen syntymän juhla siirtyivät noin 350-luvulla kirkon hallinnollisena käskynä samalla päivälle. Tiedossa ei vielä tuolloin ollut se, millainen lasten ja rakkauden juhla Joulu tulisi olemaan, jossa pääosa on lopulta ihmislapsen uteliaisuudella.

Nuutinpukki

Jeesuksen syntymästä kerrotaan Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Kumpikaan ei mainitse syntymän ajankohtaa. Luukas kertoo kuitenkin paimenten olleen laiduntamassa öiseen aikaan, jolloin tuolla alueella joulukuussa oli kylmää ja eläimet talvisuojassa. Näin tuo hetki tuskin oli keskitalvi.

Kun gregoriaanisessa kalenterissa loikattiin kerralla lokakuun 15. päivästä 1582 lokakuun 25. päivään, moni ortodoksinen kulttuuri jäi juhlapyhissään vanhaan juliaaniseen kalenteriin. Niinpä esim. Venäjällä joulu jäi 7. tammikuulle, kun sen olisi kuulunut olla katolisessa maailmassa 25. joulukuuta. Suomessa kulttuurit ovat integroituneet ja ortodoksien joulu on samaan aikaan kuin luterilaisten. Venäjällä Joulupukki vierailee siis 7. tammikuuta ja Pakkasukko vuoden vaihteessa. Pyrkimys muuttaa pieni osa kommunismin unelmasta todeksi on uskon kautta onnistunut.

Suomessa joulu ja sen perinteet liittyivät kekriin, joulupukki nuutinpukkiin tai kekripukkiin. Nälkävuosina ja -talvina kekripukki muistutti keripukkia. Nuutinpukit olivat pukin taljaan kätkeytyneitä nuoria, keräten joulun tähteitä nälkäänsä, pukeutuneita pakanallisen ajan hedelmällisyysriiteistä tuttuihin tamineisiin olkipukkeina, sarvineen ja turkkeineen, muistuttaen samalla talvipäivänseisauksen valon vapautumisen juhlasta. Pukki oli kauan karikatyyri eläimestä ja sen hidas muuntautuminen kohti nykyistä asuaan on monen kulttuurin tuotetta. Siinä riidat ovat uudistaneet vanhat luutuneet ihmismielen tunteet.

Sanctus Nicolaus

Näistä vanhin vie 300-luvulle ja Myran piispaan, pyhään Nikolaukseen (Sanctus Nicolaus) Anatoliassa Turkissa. Nikolaus Barisealainen oli hyväntekijä, merimiesten, kauppiaiden ja lasten suojeluspyhimys. Hänessä yhdistyi ensimmäisen kerran joulun kaupallisuus, lasten juhla, eroten eri kulttuurien keskitalven pakanallisista perinteistä ja juhlamenoista. Kansojen väliset myrskyt ja itsekkyys korvattiin tasaisuudella ja turvalla, rauhalla.

Siinä paikallaan olevat kulttuurit, maata viljelevät, rauhoittivat paimentavia ja aggressiivisempia kulttuureja. Toinen toi dynamiikkaa, toinen hallinnon. Juhlat ja jumalkuvat, yhteinen yhteiskunnallinen filosofia, oli sekin monen kompromissin tulosta.

Lasten suojeluspyhimyksenä Nikolaus tunnettiin etenkin Hollannissa, josta “Santa” -hahmo levisi hollantilaisten mukana Yhdysvaltoihin. Tausta nimelle löytynee hollanninkielisestä Sinterklaas -nimestä. Martti Luther olisi halunnut muuttaa käsitteen lähemmäs itse Kristusta ja Christkind-juhlaa. Saksassa esiintyvä “Kriss Kringle” joulupukin nimityksenä on tätä perintöä.

Syntyi kaksi kulttuuria, jossa toisessa oli kyyneliä ilman surua ja toisessa surua ilman kyyneliä. Toinen niistä siirtyi arjalaisten mukana Intiaan ja Pakistaniin, hindulaisuuden veda -oppina.

Merry Old Santa Claus

Suomessa keskitalven naamiohahmot; nuutinpukit, kekripukit ja olkipukit alkoivat vaihtua kerjäläisistä lahjoja jakaviksi hahmoiksi 1800-luvun alussa. Oljet ja harmaa turkki, hedelmällisyysriitit, pukin eläintä jäljittelevä hahmo, säilyivät kuitenkin kauan vielä senkin jälkeen, kun Kris Kringle (Chrisringle) ja Pyhä Nikolaus hahmot olivat yhdentyneet Yhdysvalloissa. Lyhin tie kahden sydämen välillä oli lopulta sielläkin suora viiva.

Pilapiirtäjä Thomas Nast kehitti oman näkemyksensä Joulupukista hieman sen jälkeen kun philadelphialainen kauppias oli vienyt pukin kauppansa katolle ja savupiippuun. “Merry Old Santa Claus” alkoi saada nykyisen asunsa juuri kun eri uskonlahkot olivat sen liki hävittäneet ahdasmielisyydessään.

Haddo Sundholmin Coca-Colalle tekemä joulumainos oli jo hyvin myöhäistä vaihetta vuonna 1931. Siinä pukki sai lopullisesti punanuttuisen, valkopartaisen, pyöreävatsaisen ja hyväntahtoisen vanhan miehen olemuksen.

Kotipaikaksi sovittiin pohjoisnapa, pohjoinen Kanada, Grönlanti, Taalainmaa ja tietysti Korvatunturi ja Suomi. Niilo Tarvajärvi olisi voinut pohtia paremmankin paikan kuin tiettömän taipaleen takana olevan itärajamme ja sen Venäjän puoleiset tunturit.

Epäilemättä, joulupukki, Suomen maabrändi numero yksi, jolle ei löydy globaalia kansainvälistä osaamista edes nettimaailman sosiaalisissa medioissamme, on tumpeloinnissamme osoitus kansakuntamme luonteesta.

Toinen syy löytynee suomalaisen pukin kaksijakoisesta kulttuurisesta historiasta ja kovin myöhäisestä muuttumisesta myhäileväksi lahjojen jakajaksi pikkuriettaasta kerjäläisestä, Nuutinpukista. Itsekkäät arvot kannattavat rakkauden sanomaan kehnosti uudessa sosiaalisten medioitten monen paradigman ja hybridiyhteiskunnan maailmassa, uudessa kansalaisten itse valtaamassa mediayhteiskunnassamme.

Viattomien lasten päivä

Keskitalven juhla alkoi Suomessa pakanallisena aikanamme talvipäivän seisauksesta ja jatkui aina Nuutinpäivään 13. tammikuuta. Vielä ennen vuotta 1774 kirkollisia pyhiä oli useita ja niistä käytettiin nimitystä, jotka säilyivät aina omaan aikaamme pikkupyhinä tai arkipyhinä.

Apostoli Johanneksen pyhä ja viattomien lasten päivä lisäsivät juhlapyhät neljään. Kuningas Kustaa III oli kuitenkin havainnut, kuinka rahvas laiskistui pyhien aikana, ja hän vähensi ne kahteen. Kuningas unohti vanhan viisauden, kuinka halutessaan omistaa ei saa vaatia. Suomi ja rahvas käänsivät selkänsä kuninkaalle.

Suomalaisessa kansanperinteessä kuitenkin jouluaika alkoi kauan Tuomaan päivästä 21. joulukuuta ja jatkui Nuutin päivään 13. tammikuuta. Tästä syntyi monen muistama loru “Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.” Jos kuninkaalla olisi ollut käytössä internet ja puhelin, hän olisi voinut kertoa siinä, miten kaunis, ahkera ja lahjakas kansa suomalaiset ovat, puhelimessa. Se olisi pelastanut pahimmalta. Sakari Topelius osasi tämän ja Runeberg, monet kansallismieliset nationalistimme.

Dies Natalis Domini

Katolinen kirkko käyttää joulusta latinalaista nimitystä “Dies Natalis Domini”, joka tarkoittaa Herran syntymäpäivää. Tästä syntyvät tuttu italian “Natale”, portugalin “Natal” ja espanjan “Navidad” mahdollisesti myös ranskalaisten “Noel”. Tosin ranskalaisten kohdalla mahdollista on myös käsite “novel”, hyvä sanoma. Novellikirjailija on siis hyvän sanoman tuottaja. Kuka uskoisi?

Joulu, ja etenkin joulupukki kaupallisena ilmiönä, on saanut myös kritiikkiä. Coca-Cola mainoksista syntynyt henki ja siitä muistuttaminen elää tässä kritiikissä olkoonkin, että Yhdysvaltain Santa Clause, iloinen koristeellinen ja muhkea joulun lähettiläs, anglosaksisten maiden “Ho! Ho! Ho!” huudahtelija, lentävin poroin liikkuva savupiippujen nuohoaja, sukkien täyttäjä, ei ole ainut laatuaan. Jotkut kuitenkin rakastavat juuri Mikki Hiirtä enemmän kuin mitään muuta.

Itävallassa talous saatetaan kuriin euroalueella Nikolauksen mukana kulkevan Mustan Pekan serkun, Krampus-paholaisen avulla. Krampus kuljettaa mukanaan tyhjää hiilisäkkiä. Jo ennen joulua 6. joulukuuta suoritetaan katselmus, jossa joko annetaan kilteille lapsilla ennakkolupaus lahjoista (makeisia ja hedelmiä) tai sitten ei yhtään mitään. Pahimmat lurjukset suljetaan hetkeksi hiilisäkkiin. Nämä hiilisäkkiin suljetut ovat myöhemmin kansakuntansa kermaa politiikassa ja taloudessa.

Juuri tältä suunnalta maailmaa on Christkindl -perinne, jossa “Jeesus-lapsi” tuo lisää lahjoja taloon. Kukaan ei toki tiedä miltä hän näyttää. Tässä tarinassa on yhtymäkohtia hindujen niin jumalkäsitykseen kuin elämän neljään päämäärään: artha, kaama, dharma ja moksa.

Samalla myös tiedemiesten yhteiskunnan neljään faktoriin sekä Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeihin, neljään kertomukseen. Jeesuksen myötä monoteismista, mutta myös dualismista, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, jossa Isän ja Pojan ohelle oli myös Pyhä Henki sekä kaikki samaa jumaluutta. Tämä askel oli valtavan pitkä traditionaalisille kulttuureille, niiden uskonnoille ja tieteelle, filosofialle.

Kohti brahmania

Kaikki ihmiset etsivät arthaa, aineellista ja henkistä omaisuutta, hyvinvointiyhteiskuntaa, osa kuitenkin jo aistillisia ja sosiaalisia nautintoja ja kaamaa, vanhemmiten oikeudenmukaisuutta, velvollisuutta ja henkistä oppia, dharmaa. Perimmäinen päämäärä (moksa) on jälleensyntymisen kehästä, karmasta, vapautuminen ja siirtyminen brahmanin yhteyteen, jota sitäkään ei kuvata muuna kuin yhteisenä maailmansieluna.

Yhtymäkohdat hindujen vedaoppiin ja arjalaisten ikivanhoihin rigveda kirjoituksiin tulevat niinkin kaukaa kuin Induslaakson kulttuurista, jolloin uskonnon, oman filosofiansa, toivat sinne mukanaan maahan muuttaneet arjalaiset noin 3500 vuotta siten. Tuolta ajalta on myös vaikkapa hindujen pyhä hakaristi.

Toki tuon ajan arjalainen vedaoppi poikkesi oleellisesti tämän päivän nykyhindulaisuudesta. Hindulaisuudessahan kaikki uskonnot ovat “oikeita” ja mm. Jeesus merkittävä profeetta, joita aika ajoin maailma tarvitsee ravistelijoiksi ja herättäjiksi.

Hindulaisuus ei ole maailman kolmanneksi laajimpana ja vanhimpana uskontona yhtenäinen oppijärjestelmä, vaan rikas suuntaus useita filosofioita, kirjoituksia ja myös rituaaleja. Sen alkuperä on kuitenkin muinaisessa veda-kulttuurissa. Sitä voi ihailla niin kauan kuin ei tunne sitä liian hyvin. Arthur Schopenhauer oli tästä elävä esimerkki Hegelin kanssa kisaillen, eristäytyen pieneen kotikyläänsä, kiroten saksalaisia pilaamassa kulttuurit, minne ikinä menivätkin.

Pakkausukko

Itä-Euroopassa Jeesus-lapsi pyrittiin korvaaman lahjan antajana Neuvostoliitosta tuodulla Pakkasukolla. Dualistinen vaihe, jossa mukana oli kaksi erilaista näkökulmaa lahjojen jakajasta, lopetti Antonin Zapotokyn vuoden 1952 joulupuhe, jossa kapitalistinen Jeesus muistutti köyhiä siitä, että heidän paikkansa on tallissa.

Nykyisin amerikkalaista joulupukkia vastaan kampanjoidaan uusin välinein, jolloin suomalaiselle joulupukille tämä tarjoaisi valtaisan mahdollisuuden. EU:n sisällä syntynyt suomalainen tapa hahmottaa globaalia maailmaa uudesta näkökulmasta on vahva näyte uuden joulupukin ilmeestä. Ei pelkkä tyhjän hohottaja ja höttöä kansalle tarjoava poliittinen eläin, susi lampaan vaatteissa. Kansakuntien kanssa ei voi hassutella.

Father Christmas vai Pere Noel

Brittien pukki ei poikkea juurikaan Yhdysvalloissa tavattavasta. Takan reunukselle tulee toki asettaa sukkien ohella lasi sherryä, jotta “Isä Joulu”, Father Christmas, voi vähän rentoutua ennen seuraavaa lentoa samalla joulupiirasta nauttien.

Ranskassa “Isä Joulu”, Pere Noel, laskee alas taivaasta ja sitä edelsi 1800-luvulla eri maakunnissa asuvat täti Arie, ukko Chalende, Barbassionne tai Olentzaro.

Ruotsalaisten pukki on yli 400 vuotta vanha tonttu, Tomten. Joulupukkina tämä ei voi kilpailla suomalaisen oikean pukin kansa Moran kaupungin Gesundan kylästä. Glögikulttuurimme on lähtöisin kylläkin juuri sieltä.

Tontut ja aputontut ovat nekin sieltä meille tulleita ja muistuttavat yhteisestä historiasta. Suomenruotsalaiset ovat toki omaksuneet myös Julgubben, “Joulumiehen”. Siinä on mukana sellaista rakkautta, joka muistuttaa jo liki mielisairautta, Platonia lainaten.

Norjalaisten Julnissen on Oslonvuonon rannalla elelevä Dröbakan asukki. Porojen sijasta hän käyttää vuonohevosia ja on alkanut muuttua vähin erin hänkin pyöreä vatsaiseksi ja punaposkiseksi Amerikan löytäjäksi ennen Kolumbusta.

Grönlannin pukki on Tanskassa kokoontuneen maailmankokouksen tulosta vuodelta 2003 ja korostaa vaimonsa sekä seitsemän lapsensa kanssa perhearvoja. Kun vaimo ottaa siellä komennon, vihasta voi tulla lopulta iloa.

Nuttu nurinpäin käännettynä

Saksassa ja Venäjällä tavataan kahta pukkia tai tämän ohella pakkasukkoa, riippuen perheiden taustasta joko katolisina tai luterilaisina sekä suhteesta ortodoksiseen kirkkoon. Sama toki koskee kaikkiakin kulttuureja, jossa vallalla on useita uskonnollisia tai maailmankatsomuksellisia, lähinnä dualistisia, epäkypsiä yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Oleellista kuitenkin on, että suomalainen pukki saa noin 190 valtiosta joka vuosi yli puoli miljoonaa lasten kirjettä ja että lähin kilpailija Grönlannissa saa niitä vain 200 000. Määrä voisi olla tänään, internet ympäristössä, toki kymmenissä, sadoissa miljoonissa.

Eniten suomalaiset ovat tehneet markkinointityötään Isossa-Britanniassa, Puolassa ja Japanissa. Tai näissä maissa se on ollut menestyksekkäintä kirjeiden lukumäärällä se laskien joulupukin toimistossa Rovaniemellä. Joihinkin kortteihin on kirjoitettu Muhammed Hafisin viisaus “Tämä maailma ei sinua vahingoita, sanovat he, jotka kulkevat rakkauden polkuja.”

Hyvää Joulua

Herooinen kuolema

2011-12-19T16:43:00.001+02:00

Vaclav Havel täytti kuusi vuotta, kun itäisellä taivaalla olisi kuulunut näkyä poikkeuksellisen kirkas tähti ja kaksoissateenkaari. Sen toinen pää ulottui, pohjoiskorealaisen mytologian mukaan, Baektu -vuoren laaksoon Japanin protektoraatissa.

Oli syntynyt poikalapsi, joka tuli säveltämään Mozartin tapaan jo lapsena kuusi oopperaa. Hän leikki konekivääreillä ja ammusvöillä, voitti lentopelkonsa ja tuli taitavaksi hävittäjälentäjäksi, oli golfinpelaajana epäonninen jos hole-in-one jäi lyöntiä vaille.

Tällaisen pojan kohdalla elämä ei ole puoliksi ohi silloin, kun muut sitä vasta opiskelevat. Kim-Jong-il oli syntynyt.

Pyhiinvaeltajan elämää

Suuri ja rakastettava johtaja, marsalkka, Kim-Jong-il menehtyi sydänkohtaukseen. Kohtaus tuli samana päivänä kun Vaclav Havel, kansansa rakastama ja maanosan palvoma kirjailija ja poliitikko kuoli keuhkojen pettäessä. Näin Eurooppa ja länsi, Pohjois-Korea ja itä, olivat menettäneet samana päivänä ehkä valovoimaisimmat johtajansa.

Samaan aikaan, postmoderni mediayhteiskunta, hybridiyhteiskunnan alku, sen 7000 miljoonaa ihmistä, kaatuili ja kompuroi matkallaan. Suomessa liukastui hengiltä kolme kansalaista, globaalisti yli tuhatkertainen määrä. Samana päivänä. Kahdella jalalla kulkeminen ei ole vaaraton asia ihmiselle.

Poissa ovat johtajan ja marsalkan aikaansaamat Keltaisen meren sateet, armeijoja suojelevat sumut, arkkitehtoniset valtaisat monumentit, kauan eläköön hänen poikansa, tulevan rakkaan johtajan ja marsalkan saavutukset, siirrymme Kim-Jong-unin aikaan.

Presidentin virka maassa lakkautettiin, oikeammin jäädytettiin, isoisän Kim-Il-sungin kuoltua, hänen kunniakseen. Meillä näin menetellään jääkiekkojoukkueen legendojen numeroille. Se on sama asia. Presidentin kohdalla jäädytetään vain valtaoikeuksia.

Korkealle asetettu rima

Vaclav Havel syntyi varakkaaseen porvariperheeseen Prahassa lokakuussa vuonna 1936. Runsaan kymmenen vuotta ennen kommunistien tekemää vallankumousta. Se muutti perheen ja pojan arkea.

Vaclav joutui käymään peruskoulun ja armeijan muiden tapaan. Elämään normaalia prahalaista elämää, toisin kuin Kim-Jong-il Pohjois-Koreassa. Hän opiskeli teknisessä yliopistossa, sai pieniä tienestejä näyttämöapualaisena ja harrasti rakastamaansa draamaa kirjekurssina.

Havel ei voinut aavistaa, kuinka tuleva elämä tulisi olemaan hieman ujolle ja sulkeutuneelle kirjoittajalle ikään kuin vieras kieli. Rauhallisesta kirjailijasta tulisi yllättäen poliittisesti aktiivi, kirjoittamalla nimensä jo iäkkäänä 41-vuotiaana kommunisminvastaiseen peruskirja 77-julistukseen (Charta 77).

Draaman kaari alkoi kohota lokakuussa 1979, jolloin kohtuullisen nimekäs kirjailija sai aktiivisuudestaan viiden vuoden vankeustuomion. Julistuksen allekirjoittaneiden tueksi perustettiin myöhemmin epäoikeudenmukaisesti syytettyjen puoluejärjestö (VONS). Syntyi vaikutelma siitä, että Havel oli sittenkin kompastunut ja kaatunut, mutta pysynyt kuitenkin hengissä, toisin kuin sinä päivänä noin 5000 muuta jalkoihinsa liukastunutta maapallollamme.

Havel oli onnettomuuttaan ajatellut ja kirjoittanut suuria, suurpiirteisesti, ja alkoi nyt elää tätä elämää. Ei siis näperrellen, kuten muut kollegansa ja ihmiset yleensä. Paikkakin oli kirjoittajalle ja poliitikolle tuttu, vankila.

Samettivallankumous

Vankila kasvattaa, on monen näkyvän kansanjohtajan korkeakoulu. Vuosikymmen myöhemmin Vaclav Havel olikin jo ns. samettivallankumouksen johtavia hahmoja. Joulukuun 29. päivänä vuonna 1989 liittokokous valitsi hänet presidentiksi.

Muistan tuon päivän hyvin. Sama päivä on äitini syntymäpäivä ja matkasin äitiäni tapaamaan Sortavalasta Niiralan rajanylityspaikan kautta kohti Iisalmea. Seurasin Neuvostoliiton hajoamista molemmin puolin rajaa. Elämä kun on joko rohkeaa seikkailua tai sitten pelkkää tyhjyyttä.

Euroopan tapahtumat olivat tuona talvena lievästi ilmaisten epävakaat. Harva suomalainen seurasi silloin mitä tapahtuu Aasiassa oman rajamme ohella. Toisin kun tänään, jolloin Euroopan tapahtumat ovat jälleen epävakaat, mutta seuraamme myös mitä tapahtuu Intian- ja Kiinanmeren tuntumassa. Pörssit reagoivat Kim-Jong-ilin kuolemaan ja eivät toki positiivisesti.

Elämme maailmassa, jossa keskitysleirit ovat lopulta looginen seuraus ihmisten valitsemasta elämäntavasta. Kuten aikanaan Euroopassa, Vaclav Havelin ollessa vielä lapsi, ja jossa tapana oli elää kehnosti ja kuolla teatraalisesti. Ymmärrämme lopulta liiankin hyvin Kim-Jong-ilin elämää, kuin omien geeniemme tuotetta, valkoisen miehen tautia.

Vuoria välttelevä kompastuu kiviin

Suuren päällikön ja marsalkan omien sanojen mukaan hänen tuli pysyä vallassa 80- ehkä 90 -vuotiaaksi, ei toki väsyä jo 69 -vuotiaana. Hänen syntymähetkestä on siitäkin kaksi versiota. Virallinen kertoo hänen syntyneen Baektu -vuoren sissileirillä monien luonnonmullistusten saattelemana. Sen sijaan eteläkorealaisten lähteiden mukaan suuri ja rakastettu johtaja olisikin syntynyt Neuvostoliitossa, Habarovskin lähellä, puna-armeijan leirillä.

Venäläiset vahvistavat jälkimmäisen tiedon ja syntymäpaikaksi Vjatskojen kylän, äidiksi Kim-Chog-sukin ja tämän työpaikaksi tuolloin korealaisten pakolaisten lastentarhan.

Syntyikö Kim-Il-sungin poika Kim-Jong-il Japanin protektoraatissa vuonna 1942 vaiko vuotta aiemmin Vjatskojen kylässä Habarovskin laitamilla, on sinänsä merkityksetöntä, ellei se kertoisi tyypillisestä pohjoiskorealaisesta propagandasta. Ei niin, että läntinen maailma johtajineen olisi siitä ulkopuolella myyttisiä johtajahahmojaan rakennellessaan mainostoimistojaan käyttäen.

Kim vain ei nyt elänyt riittävän iäkkääksi nähdäkseen, kuinka jokainen voitto, turha propaganda, kääntyisi lopulta tappioksi. Suuret väkijoukot kun huutavat niin eläköön huutoina, kuin hirttolavalle ihmisiä saattaessaan, Oliver Cromwellin muistelmissa.

Ei neroa vailla suuri vihollisia

Suurin osa Vaclav Havelin ajasta kului presidenttinä taistellen perinteisten hallinnollisten uudistusten puolesta. Siinä hän oli poliitikko poliitikkojen joukossa ja teki myös kouriintuntuvia poliittisia virheitä, lainaten hänen poliittista neuvonantajaansa Jiri Peheä (HS 19.12).

Epäilemättä maan kohtalot olivat sidoksissa muun Euroopan ja etenkin Neuvostoliiton kohtaloihin. Oleellista oli lopulta tsekkien ja slovakkien ajautuminen omille teilleen. Korean niemimaalla kohtalotoveri oli niin ikään kiinni globaalin maailman tapahtumissa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Tsekkoslovakian hajoamista Vaclav Havel ei voinut estää. Näin sankarin kultti on lopulta enemmänkin hyvän onnen kulttia, oli kyseessä kuka tahansa ja Vaclav sukunimeltään vaikka Nedomanski, suomalaisten hyvin muistama jääkiekkoilija.

Vaclav Havelia kaukaloiden sankarin suuri koko ei auttanut. Hän oli pienikokoinen, humaani kirjailija, varovainen ihminen. Hänet muistetaan ryntäilyn sijasta siitä elämän hämmästyttävästä ihmeestä, jossa juuri kirjailijat ja rauhalliset persoonallisuudet joutuvat mukaan suuriin seikkailuihin, lainaten Havelia itseään.

Se, että Havelista on tehty nyt merkittävä demokratian innoittaja, vapauden esitaistelija, vallankumouksellinen sielu ja Euroopan jälleenyhdistymisen airut, ovat sellaisia ylisanoja, joilla sankaruus syntyy osana läntistä propagandakoneistoamme. Siinä onneton on se maanosa, joka on taas kerran alkanut etsiä sankareita, ja jossa suosion kalastelu on valtaakin tärkeäpää. Se on euroalueen ehkä suurin ongelma.

Sankarin lyhytikäinen ammatti

Jos Eurooppa ja euroalue olisi todella vahva ja voimakas, se ei tällaisia henkilöitä kaipaisi, toisin kuin Pohjois-Korea. Juuri tällaiset Havelia ylistävät valtioiden päämiesten sanat paljastavat epävakaan aikamme synnyttämän herooisen kultin tarvetta. Jokainen pelkää kohdallaan omaa suosiotaan ja maansa sisäpoliittisia tuulia.

Olemme itse olleet vastaavassa tilanteessa sotien aikana ja niiden jälkeen, Mannerheinin ja Kekkosen Suomessa. Muistamme miten mytologiset kertomukset ja tarinat silloin synnytettiin. Venäjän istuva presidentti Putin luottaa vieläkin tähän slaavilaiseen tsaristiseen perimäämme. Orson Wellsiä mukaillen, neulasten tippuminen edellyttää joulukuusenkoristeiden lisäämistä oksille.

Arvonimet nolottavat parempia, sapettavat huonompia

Kim-Jong-il oli oman sukunsa ja synnyinpaikkansa uhri. Hän ei voinut mitenkään valita osaansa ja tietä jota kulkea. Epäilemättä hän pyrki harrastustensa ja perheensä kautta normalisoimaan kulttiaan.

Ponnistukset vain kääntyivät hänelle tappioksi. Jopa elokuvaharrastus ja sen saaminen osaksi sulkeutuneen valtionsa modernisaatiota kääntyi sankarikultin rakenteluksi. Kim-Jong-il ei voinut olla keskinkertaisuus, jota arvonimet hivelevät. On toki olemassa myös ihmisiä, jotka ovat valtavasti yliarvostettuja - ja jotka ansaitsevat sen.

Niinpä elokuvatkin olivat Kimin ohjaamia ja hän omisti kymmeniätuhansia elokuvia, vaikka itse todistikin muuta. Häntä pidettiin medioissa mielisairaana ja alkoholistina, vaikka Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright ja Ruotsin pääministeri Göran Persson kertoivat tapaamisistaan aivan muuta.

Ilman päämäärää olet paikallasi ja taannut

Kim-Jong-ilin kuolemasta on oltu hyvin vaitonaisia. Sen seurauksia on mahdoton ennustaa. Oleellista on, että hänen persoonastaan ja tavasta hallita eristäytynyttä maataan on ollut ristiriitaista tietoa.

Tässä vääristymässä on jotain samaa kuin verrattaessa Vaclav Havelin hallintokautta hänen edeltäjänsä Gustav Husakin aikaan. On ymmärrettävä kulttuurin ja geopolitiikan kuljettama valtaisa taakka ja painolasti, vallan mukanaan tuoma viha.

Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausia ei pidä mennä vertaamaan siihen aikaan ja geopoliittiseen Eurooppaan, johon nyt olemme Suomessa uutta presidenttiämme valitsemassa. Tässä tekisimme kohtuuttoman suuren virheen ja vääryyden itsellemme kieltäytymällä näkemästä, kuinka kukin aika ja uusi sukupolvi luo omanlaisensa johtajuuden, kansojen tavan hakea johtajuutta.

Henry Milleriä lainaten, oikea johtajuus ei ole johtamista lainkaan, ainoastaan tien näyttämistä, kansojen kohdalla usein selkänsä kääntämistä. Siinä vain vallan avulla voi päästä asemaan, jossa voi näytellä jalomielistä. Sankaruutta ja valtaa ei pidä sotkea toisiinsa. Valta on aina tärkeämpää kuin hetkellinen herooinen suosio, oman aikamme tauti.

Presidenttiehdokaat joulukatkolle

2011-12-18T13:39:00.002+02:00

Presidentti Kekkonen hajotti kolme kertaa hallituksen ja eduskunnankin. Se valta myöhemmiltä presidenteiltä vietiin. Presidentti Koivisto junaili oman presidentin hallituksensa ja Holkerin siihen pääministeriksi. Seuraajalla ei tätä mahdollisuutta enää annettu. Presidentti Ahtisaari jarrutteli hallituksen perustuslain muutosesityksiä, Halosella tähän ei ollut enää valtuuksia. Presidentti Halonen puuttui Suomen Pankin ja kansliapäälliköiden virkojen nimityksiin ja ne oikeudet otettiin presidentiltä pois siinä missä lautasoikeudetkin.

Kaikkien ystävä ei ole kenenkään ystävä

Valtiomahtien taistelussa vallasta, presidentti on saanut instituutiona vetäytyä syrjään. Kun valta on viety aina, kun sitä on yrittänyt jääräpäisesti käyttää, jäljellä on enää arvojohtaja. Arvojohtajan kohdalla eivät riitä pelkät lahjat ja visiot, missiot ja mielikuvat vahvasta osaajasta. Rakkauselämän esittely naistenlehdissä ei tuo vielä vaalivoittoa. Mukana on oltava myös ripaus sellaista idealismia, jossa kansalaiselle tulee mielikuva siitä, kuinka tuleva presidentti on matkalla, mutta tietämättä idealistin tapaan minne. Bertol Brechtiä muistaen ensin hoidetaan urakka ja vasta sitten etiikka.

Äänestäjät kun tulevat niin monelta suunnalta ja heidän määränpää on ehdokkaalle tuntematon. On varottava siis mitä sanoo, ettei sanoisi vahingossa mitä ajattelee. Ei pidä provosoitua ja äksyillä, niska ei saa punottaa. Harva presidenttiehdokas on valmis uhrautumaan aatteensa puolesta, kun siihen eivät aina ole äänestäjätkään häntä vaatimassa, jolloin viisaampaa on antaa aatteen kuolla ihmisen sijasta. Tammikuussa vaalien asetelmissa tapahtuu suuria muutoksia ja median tuomat ennakkoluulot ruokkivat nyt vielä tietämättömiä äänestäjiä. Siinä ehdokkaiden tieto on valtaa vain, jos ne koskevat oikeaa henkilöä tai äänestäjä on samaa mieltä.

Parlamentaarinen mediavero

Näin valinta ehdokkaiden välillä käy vaikeammaksi ja yksi linja on kuunnella ehdokkaiden mielipiteitä vaikka niiden aatteellinen arvomaailma ei edellytäkään uhrimieltä ja viimeisenkin vallan karsimista. Ihanteet ovat kuolleet postmodernissa yhteiskunnasamme jo aikoja ja korvautuneet sellaisilla aatteilla, tavalla tavoitella taloudellista etuutta, josta pääsee siitäkin parhaiten eroon maksamalla jäsenmaksun tai uuden mediaveromme. Jos sitä maksaessa syntyy vaikutelma, jossa oma moraali alkaa tehdä murheelliseksi, voisi hyvinkin olla kohdallaan se korjata.

Kun lukee medioitten gallupeja ja toimittajien analyysejä, nämä puhuvat usein yleisestä mielipiteestä ja mielipideilmastosta, jolla tarkoitetaan sellaista mielipidettä, josta oma mielipide puuttuu. Tällaisen mielipiteitä tarkkailevan ihmisen intohimo asialleen on ulkokohtainen ja kirjoitus unettava.

Nyt, etenkin turhien presidentinvaalien alla, siitä kirjoittavat mediat ovat tekemässä pakkopullaa, jonka syöttäminen lukijalle tai televisiota seuraavalle on vahingoksi vakavasti otettavalle demokratialle. Siitä kukaan ei kanna huolta, ja lopulta kateus alkaa ylistää jo manan maille menneitä presidenttejä, loukatakseen eläviä ja tulevia pyrkyreitä. Heistä jollakin voi hyvinkin olla salaisi hyveitä, joista mediat varmasti vaikenavat.

Loanheitto käynnistymässä

On melkoisen turhaa pohtia millainen on hyvä presidentti, jolla ei ole enää valtaa tai se on vailla sellaisia arvoja, joita voisi kuvata intohimoksi muuttaa ympäröivää maailmaa paremmaksi. Ihminen kun ei ole koskaan ollut hyvä eikä tule sellainen koskaan olemaankaan biologiselta perimältään. Näin hyvästä puhuminen on turhanaikaista muuten kuin olemalla itse hyvä, elämällä hyväksi tulkitun elämän. Kun media alkaa esitellä ehdokkaiden lähipiirin tai sukulaisten elämää, edesottamuksia, tämä on kaukana hyvän presidentin elämää ja pelkkää loanheittoa.

Mitä tekemistä Haavistolla ja Soinilla on puolisoittensa tai eduskuntaryhmiensä aputyövoiman edesottamuksissa? Joko toimittaja on itse hyvä ihminen, tai ainakin pyrkii jäljittelemään sellaista kirjoituksissaan, marssittaessa ehdokkaita kameroiden eteen, kuin ala-asteen koululaisia, heillä viihteellisiä tehtäviä teettäen. Kun uskoo heitä kaikista jotain hyvää, pääsee monesta harmista, kuten arkielämässä yleensäkin. Siinä hyve on tuonut jollekin ehdokkaista kunniaa ja kunnia turhamaisuutta. Televisio paljastaa tämänkin ikävällä tavalla.

Tässä kilvoittelussa aidon mielipiteensä sanoo vain sellainen ehdokas, jolla ei ole mitään menetettävää, Paavo Väyrynen. Se on jo näkynyt ja piristänyt muuten latteaa tunnelmaa. Jos mediat alkavat juoruilla ehdokkaan hyveistä, maailman pyörät ovat silloin raiteiltaan. Juoru kun määritellään toisin, siinä missä juorumediatkin.

Vanhan mantereen vanha valta

Eurooppa on toinen suuri, suomalaisen presidentin ohella, valtansa menettäjä. Vanha manner on menettänyt paikkansa ja sen tyhjiön täyttää joku toinen, oikeammin on jo täyttänyt Kiinanmeren suunnalla. Kun joku on muita vahvempi valtioitten ja kansakuntien, kuvitteellisten maanosien välisessä kilvoittelussa, syntyy surua ja pettymystä, jopa suuttumusta.

Suuttumus herättää taas kateutta, kateus pahuutta ja pahuus jälleen surua. Näin syntyy noidankehä, jossa lama syvenee ja tulee yksityisen ihmisen sisälle, pilaa joulumielen ja mediayhteiskunnan toimittajan on välitettävä se kaikkien sydämiin. Sydämen kyllyydestä siinä suu puhuu ja vain niin kauan kun oma yhteisö, työpaikka, yhteiskunta, on puhujalle sopivan mukava, kirjoittaja sanoo sitä vapaaksi. Nyt se ei ole sitä kaikille, tasapuolisesti.

Joulu ainainen

Yleisradiossa alkoi pysyvä joulu. Verottaja, me veronmaksajat, huolehdimme ettei rakas mediamme pääse kuihtumaan ja osalliseksi lamasta. Jos kaikki menee heillä hyvin, mediayhteiskunnan näkyvin suomalainen vaikuttaja antaa mille yhä enemmän luvallisia vapauden hetkiä ja tunnelmia. Siinä menossa kilpailevat mediat tietävät kuinka hyvät teot eivät jää koskaan rankaisematta slaavilaisessa kulttuurissamme.

Kun sellainen tunne syntyy, joulun mieli, mediayhteiskunnan veronmaksajan on otettava sellainen vapaus haltuun. Lamasta, presidentin kurjuudesta, euron jatkuvasta kriisistä annettu kuva helvetillisenä olotilana ei ole paikka vaan mielentila, jossa paras presidenttiehdokkaamme kykenee sen ohittamaan. Tässä kilvoittelussa pahan ihmisen saavuttama suosio on yhtä petollista kuin pahuus itse. Eino Leinoa lainaten, ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.

Mission Impossible

2011-12-15T17:20:00.000+02:00

Samuli Edelmann on näyttävässä konnan roolissa Tom Cruisen tähdittämässä 140 miljoonan dollarin Mission Impossible (MI 4) - Ghost protocol -elokuvassa. Samuel Edelmann kertoo medioillemme kuinka hänellä on epätodellinen olo, uskomaton monella tavalla. Kutsu mukaan megatähden seuraan tuli yllätyksenä ja vei sanattomaksi. Jotkut saavat aloittaa suoraan huipulta ja uurastavat aina pohjalle saakka.

Tom Cruise juoksee Edelmannin kiinni kohtauksessa, jossa savua on kuin eurooppalaisen euroalueen yllä. Juoksijana Cruise on parhaimmillaan. Kuka tahansa voi havaita kuinka megatähti on harrastanut pikajuoksua ja osaa sen Edelmannia paremmin. Sen sijaan auton ratissa Edelmann on suomalaisena oikeassa roolissa. Cruise on kohtauksessa auton katolla ja murjoo sieltäkin omaa tähteämme rumalla tavalla. Pieneksi mieheksi hän vaikuttaa ylivertaiselta ja Edelmannia käy sääliksi. Voittajatkin näyttävät saavan arpia.

Paavo Väyrynen kehottaa vanhempaa Paavoa vaikenemaan ja antamaan hänen puhua. Hieman aiemmin hän on nauranut presidentinvaalikampanjan mieliinpainuvimman naurun Sauli Niinistölle. Suurten miesten paheita pidetään kansan keskuudessa hyveinä. Kakkonen opetti sen Väyryselle.

Syntyi vaikutelma, jossa joku oli pantu mahdottoman tehtävän eteen. Vaarallinen tehtävä vie miestä ja sankka savu peittää studion. Tukeeko Lipponen pääministeri Kataista ja onko tuki Niinistöltä valtiovarainministeri Urpilaiselle yhtä varaukseton? Onko Soini ollut koko ajan oikeassa ja muut väärässä? Johtajista viisain osaa antaa erehdyksensä kansalleen anteeksi.

Onni ei ole aina toisen epäonnea

Suomen EU-politiikka on ollut jo kauan sisäpoliittisten tuulten armoilla, jossa demarit pelkäävät perussuomalaisia ja kokoomus demareita hallitusyhteistyön jatkumisesta. Jutta Urpilainen meni sanomaan jotain, joka sitoi kädet Suomen perustuslakiin. Jääkö Suomi kokonaan ulos kriisirahastosta, juokseeko Cruise kiinni Edelmannin, saako Suomi vaatimuksensa läpi rahaston käytön yksimielisyydestä?

Pelaako Suomi uutena eurooppalaisena häirikkönä rikasta ja rutiköyhää? Aiemmin Suomi vaati määräenemmistöjä nopeuttaakseen lakien läpimenoa. Eikö maamme muista, kuinka saamme onnen ja menestyksen anteeksi vain jakamalla sitä avokätisesti muille?

Katsojaäänestyksessä Timo Soini voitti väittelykisan ennen Sauli Niinistöä. Soini puhui rauhallisesti, eikä muistuttanut eduskunnan edellisen päivän epäluottamuslausekeskustelun liki Fidel Castron oloista Veikko Vennamon kouluttamaa roolihahmoa. Hän ihmetteli, milloin tulee se aika, jolloin eurouskovaisten mielestä on oikea aika puhua sen vaaroista. Helsingin Sanomat oli laskenut hieman aiemmin, kuinka Suomen rahoitusvastuu nousisi yli 50 miljardin euron. Se on liki tarkalleen sama summa kuin Suomen valtion budjetti. Pieni maa pelaa todella rikastan ja rutiköyhää. Siinä suomalainen luonne on hakemassa slaavilaista onneaan, omaa itseään ja identiteettiään, olemalla kohta lohduttoman onneton.

Suomen talous laskee kuluvan talven aikana joko taantumaan, tai hyvin lähelle sitä, pankkien antamien ennusteiden mukaan. Tällöin bruttokansantuotteemme lakkaa kasvamasta. Nykyisin se on noin 180 miljardia euroa. Väestöltään liki kaksi kertaa suuremman Kreikan kansakunnan vastaava luku on liki sama, vain noin 50 miljardia enemmän. Ovatko kreikkalaiset laiskoja? Olisiko Tom Cruisen opetettava heille juoksemisen taitoa? Kreikkalaisille menetys on aina matka, ei määränpää.

Varjotalouden remonttireiskat

Välimeren maissa bruttokansantuotteesta noin kolmannes katoaa harmaan varjotalouden pimentoihin, savun sekaan. Suomessa luku on tuntuvasti pienempi, vain noin 10 % muiden Pohjoismaiden tapaan. Syy on pikemminkin verotuksessa kuin kansan luonteessa. Yhdysvalloissa harmaan varjotalouden osuus on kaikkein vähäisintä. Sellaiseen ei ole tarvetta. Rikokset loppuvat kun niiden seuraukset katoavat, sanktioita ei enää ole ja maan tapa sallii toiminnan. Näin rahoitettiin takavuosien poliittinen toimintamme eikä korruptiota tunnettu.

Toimittaja Tasos Telloglou paljasti Saksan ja Kreikan välillä Siemens-lahjukset. Siemens myönsi rötöksensä ja maksoi sakkonsa eri puolilla maailmaa korruption vastaisten lakien rikkomisesta. Ranskan presidentti Jacques Chirac sai tuomionsa kavalluksesta. Kaikkein onnekkaimpia ovat ihmiset, jotka eivät kaipaa onnea lainkaan. Chirac ei tiennyt kuinka syvällä pohja voi olla ennen sinne putoamistaan. Ne taas, jotka väittävät huipulla tuulevan, eivät ole pohjalla käyneetkään.

Suomi ei elä umpiossa, uskomme jo sen, samoin tiedämme tarvitsevamme palomuureja. Yhteinen valuutta on ongelmallinen, kun niin yhteisesti sovimme. Sen valuvirheet eivät ole vain valuutan syntyhetkessä, poliittisessa Euroopassa ja sotien myrskyissä, vaan myös kovin erilaisessa tavassamme pohtia sumun ja savu suojassa tehtyjä varjotalouden rötöksiä.

On määrätön määrä asioita, joita emme ole vielä löytäneet euron ongelmien taustalla. Niiden juokseminen kiinni on yhtä toivotonta kuin kuroa umpeen sellaista, joka on muuttuvan ajan ja paikan välillä ja muistuttaa suhteellisteorian kykyä selittää hiukkasta, jota fyysikot jäljittävät tietämättä, onko sen löytäminen lopulta ratkaisu ongelmaan vai vaiko vain avain uuteen, ratkaisua hakevaan tuntemattomaan yhtälöön.

Kärsivällisyys voi olla myös pelkuruutta

Jos tähtitieteilijät löytävät planeetan, Kepler 22b kaltaisen, maata hieman suuremman mutta muuten elämiseen kelvollisen, äärettömässä maailmankaikkeudessa, galaksien sumujen mittamattomassa joukossa, näitä elämälle kelvollisia planeettoja tulisi toki olla äärettömän suuri määrä. Sellaisessa maailmankaikkeudessa pitäisin omaa maailmankuvaani, oli se mikä tahansa, mieluummin uhkapelinä kuin vakuutusmuotona. Siinä palomuurit olisivat lopulta turhia.

Kapearaiteinen oma maailmankuva, punoittava niska vakuuttamassa oikeaksi omaa totuutta, on pragmaatikon uskontona pikemminkin tie kuin päämäärä, ja juuri nyt monikulttuurisena hybridiyhteiskunnan kaltainen rakennelma. Siinä yksilön tapa elää kulkee optimismin ja itsesäälin välistä rataa, jossa pelosta luopuminen merkitsee usein myös toivon heittämistä.

Tapamme kokea äättömän reunalla äärellisiä asioita, on yhtä epätoivoista kuin pitää kiinni sellaisista maailmankuvista, jotka ovat jotain muuta kuin mittaamattoman suuri määrä moninaisuutta sisältävän hybridiyhteiskuntamme tarjoamat mahdollisuudet. Siinä aidosti uskovainen ihminen on näin joulun lähestyessä kutsuttu, ei niinkään hakemaan menestystä kuin uskollisuutta, äiti Teresaa lainaten.

Pelko on aseeni

Pelko siitä, että euroalue romahtaa, tai siitä ettei se romahdakaan, on Apu Lehden toimittaja Yrjö Rautiota lainaten, pelon käyttöä konsulttina. Pelosta kun hyötyy aina vain se, jota pelätään. Toisaalta varjotaloudesta, jota taloustieteilijät paljon tutkivat, on myös savuna ja sumuna hyötyä, eikä sen poistaminen välttämättä johda meitä yhtään sen parempaan kuin missä nyt euroalueena olemme ja verojamme kiroamme tai kiittelemme. Niinpä EVM:ään voidaan varmaankin luoda säännöt, joilla Suomen perustuslain aiheuttamat ongelmat vältetään. Suomesta tulee näin jälleen rakentava, ongelmia ratkova valtio, ja aavistus pelostamme, yksin jäämisestä, jatkuu jossain toisaalla.

Kun taloudella menee lujaa, varjotalous ei meitä enää kiinnosta, ja molemmat talouden muodot ruokkivat toisiaan, Helsingin Sanomien (15.12) toimittaja Heikki Arolaa lainaten. Siinä omana aikanamme pois katoavat dogmit, teoriat, mallit ja kultit ovat olleet lopulta vain uskoa vailla minkäänlaista todellista poliittista valtaa. Näidenkin tunteiden takana on ollut mukana aavistus pelosta. Siinä pohdinta Natosta on yhtä hyödyllistä kuin lietsoa sellaista lamaa, joka vie meiltä varat ylläpitää armeijaa ja uskottavaa yhteiskunnallista järjestystä.

Lucian päivänä

2011-12-13T17:25:00.001+02:00

Lucian päivää vietetään Pyhän Lucian muistoksi 13. joulukuuta. Lucia-neito pitää kädessään kynttilää, hän on valkoisiin puettu ja punaiseen vyöhön, kynttiläkruunuun. Keskiajalla tähän päivään osui talvipäivän seisaus ja Lucia toi näin valoa pimeyteen. Vuoden pisimpään yöhön ja valoon liittyy runsaasti pakanallisia tapoja ja uskomuksia. Itse legenda on lähtöisin vuodelta 283 Syrakusasta, Sisiliasta. Sen idea liittyy petokseen ja valheeseen. Siinä kyyniset ihmiset ovat hakeneet korviketta älylleen.

Kaksi legendaa

Lucia menetti lapsena isänsä ja oli menettämässä myös äitinsä. Hänen äitinsä sairasti ja teki kuolemaa, kun epätoivoinen Lucia kuuli Cataniassa kuolleen Pyhän Agathan pyhäinjäännöksistä. Rukoilemalla tämän pyhymyksen haudalla moni oli kokenut ihmeparantumisen. Lucia saikin sairaan äitinsä mukaansa pyhiinvaellusmatkalle Cathaniaan ja ihme tapahtui, äiti parantui.

Tämän jälkeen alkoivat valheet ja petokset. Alkoi tuttu ongelma, jossa ymmärtäminen on ihmiselle liki olemassaolon vastakohta. Lucia kääntyi kristinuskoon ja päätti pysyä elämänsä neitsyeenä lahjoittaen myötäjäisensä köyhille. Lucian sulhaselle jaettiin väärää tietoa. Kristinuskoon tulleen naisen katsottiin hakevan itselleen varakasta puolisoa jalosukuisesta herrasta oman aiemman uskonsa ulkopuolelta. Miehelle taas oma tyhmyys oli myöhemmin tärkeämpää kuin muitten jakama vieras viisaus.

Tuolloisessa Roomassa kristinusko oli kielletty ja harhaan johdettu sulhanen antoi Lucian ilmi. Hän joutui oikeuden eteen ja tuomittiin bordelliin. Pyhä Henki täytti kuitenkin Lucian ja hän muuttui vangitsijoilleen lyijynraskaaksi eikä häntä voitu siirtää miesvoimin sijoiltaan. Niinpä hänet päätettiin polttaa niille paikoilleen mutta sekin epäonnistui öljystä ja kiehuvasta piestä huolimatta. Tuli ei tarttunut Luciaan. Lopulta hänet surmattiin kurkkuun isketyllä tikarilla. Tämän tarinan neroudella ei ole sukupuolta.

Toisen, paremmin tunnetun ja sukupuolen hankkineen legendan mukaan Luciaan rakastui roomalainen nuorukainen. Tämän rakkauden kohteena olivat Lucian uskomattoman kauniit silmät. Kun rakkaus kävi liian ahdistavaksi, Lucia repi silmät päästään ja lahjoitti ne sokeana lautasella nuorukaiselle. Neitsyt Maria näki Lucian vahvan uskon ja lahjoitti hänelle uudet, entistä kauniimmat silmät. Sulhanen oli järkyttynyt Lucian teoista niin, että kääntyi myöhemmin hänkin kristityksi.

Suomalainen Lucia

Suomalainen Lucia-neito valitaan Folkhälsanin ja Hufvudstadsbladetin yhteistyöllä. Ne valitsevat ehdokkaat, joista valtakunnallinen Lucia-neito valitaan yleisöäänestyksellä. Legendan tapaan tähän äänestykseen kuuluu myös keräys hyväntekeväisyyteen.

Koko Suomen Lucia on valittu vuodesta 1949 alkaen. Tänään uusi Lucia-neito Nora Peltola esiintyi kruunaamisensa jälkeen Tuomiokirkon portailla tonttujen kanssa ja kiertää Lucia-kulkueessa Helsingin keskustassa. Vastaavia Lucia-neitoja valitaan eri puolilla Suomea. Lucia-juhla sai alkunsa Högvallin seminaarista vuonna 1919, jonne sen toi eräs opettaja Ruotsin Värmlannista, jossa perinne alkoi jo Länsi-Götanmaalla vuodelta 1746. Nykyisin kynttilän valo symboloi myös ihmisten välistä lämpöä ja pikkujouluaikaa. Näistä jälkimäinen on tunnetuin ja Lucia on unohtunut.

Luovan ihmisen palturia

Harvardin Business Scoolissa tutkija Francerca Gino teki kiintoisan havainnon siitä, kuinka luovat ja lahjakkaat ihmiset, joukkonsa älykkäimmät, ovat taipuvaisempia valehtelemaan, puhumaan muunneltua totuutta, kuin jo valikoidun populaation vähemmän lahjakkaat tai luovat yksilöt. Juuri hurjimmat tarinat ja kertomukset syntyivät luovan ja lahjakkaan ihmisen narratiivisena pohdintana, jossa totuudesta tingittiin ja sitä pidettiin hyväksyttävänä. Usein perusteluna vilpille pidettiin laadittujen sääntöjen järjettömyyttä.

Ilta-Sanomat tarttui tutkimukseen, ja sen nettipalstoilla aihe oli avoin keskustelulle. Tämä keskustelu alkoi muistuttaa juuri televisiossa käytyä eduskunnan epäluottamuslausekeskustelua. Itse aihe ja sen ydin unohtuu ja puhujat keräävät medioissa ääniä pyrkien vaikuttamaan, unettavaksi käyvässä väittelyssä, äänestäjiin. Paperilta luetut tankerokieliset suomalaiset suullisen televisioväittelyn valheet eivät vaikuttaisi ainakaan selittyvän ylivuotavasta lahjakkuudesta ja luovuudesta, älyllisestä nokkeluudesta. Nautittavan debatin vaatimat lahjat ja niiden säihkyvä älyn lento ei ole samaa kuin brittien vastaavassa näytelmässä ja sen tunnelmassa. Britit sentään sekä haukuttiin että kiiteltiin suomalaiseen tapaan, korrektisti ja sofistikoidulla kielellä.

Narsistinen joka paikan mies

Vastaava väittely netissä kääntyi tutuksi naisten esittämiksi kertomukseksi miesten narsismista ja jatkui kymmenien esimerkkien kautta ohi itse asian ja otsikko jäi sielläkin käsittelemättä. Kiinnostus kohdistui lopulta vain omaan kokemukseen ja petetyksi tulemiseen, oman katkeruuden purkamiseen nimimerkin suojissa ja pohtimatta lainkaan, olisiko mahdollista, että luovat ja älykkäät ihmiset olisivat oikeasti hyväksymässä vilpillisen käyttäytymisen keskiverto kansalaista helpommin. Kun narsismia tuputetaan kaikkeen, suola käy mauttomaksi väärissä käsissä. Näin viisas ihminen ei enää edes mainitse narsismia muussa kuin keväisen, keltaisen kukan yhteydessä.

Francerca Ginon tutkimuksessa tehtiin neljä eri testiä, joissa mitattiin sekä opiskelijoiden tapaa hankkia etuuksia, lähinnä rahaa, sekä tämän suhdetta opiskelijoiden jo tunnettuun luovuuteen ja älykkyyteen. Luovat älyköt tienasivat parhaiten, mutta käyttivät myös eniten vilpillisiä keinoja menestyäkseen ja pystyivät ne myös perustelemaan mielestään hyväksyttävästi. Kokeessa esitelty äly oli lähinnä kykyä oppia omista tyhmyyksistään. Siis yrityksen ja erehdyksen pitkää tietä, ei oivalluksena.

Paha saa palkkansa

Suurilla ihmisjoukoilla ja pitkien, vuosikymmeniä kestäneiden tutkimussarjojen avulla on voitu todeta, kuinka elämässä menestyvät korkeamman älykkyysosamäärän geeniperintönään saaneet hieman tyhmempiään paremmin. Ei ero suuri ole, mutta kuitenkin tilastollisesti merkittävä ja siis todellinen, ei legenda. Vastaavasti koulutodistuksiinsa moitteettomasta käytöksestä ja hyvistä tavoistaan, sosiaalisesta luonteestaan koulussa palkitut Lucia-neidot menestyivät hieman keskivertoa kehnommin. Hymypojat ja -tytöt eivät ole välttämättä yhteiskunnan tulevaa taloudellista tai poliittista eliittiä.

On mahdollista, että yhteiskunta todellakin palkitsee, paitsi älystä ja lahjoista, mahdollisesti myös kyvystä kyetä toimimaan moraalisesti ja eettisesti epäilyttävällä tavalla ja hankkien etuuksia myös vilpillä ja valehdellen. Kokeessa neroutta ei sentään analysoitu ja se selitetäänkin usein liki vaistoksi.

Toki sekin tiedetään, että ihminen on valehteleva eläin, ja että kaikkien eläinten selviytymiseen evoluution ankarassa kilpailussa kuuluu “pettää” saalistajaansa ja muuntautua ympäristöönsä kätkeytyväksi tai oppia petona saalistamaan muita etevämmin. Ihminen sosiaalisena eläimenä on tuhonnut kaikki lajinsa kanssa kilpailevat sosiaaliset kädelliset, ja on lopulta melkoisen yksin luomakuntansa herrana. Aggressiivinen ihminen on ongelma myös itselleen, ei vain lajikumppaneilleen. Älykkäällä ihmisellä on kyky keksiä sellaisia ongelmia, joita tyhmät eivät edes ymmärrä ongelmiksi, ja yhteiskunta on tehty lopulta keskiverto ihmisen elettäväksi.

Kielellinen menetystarina

Ihmisen menestyminen perustuu pääosin kieleen ja kirjoitin maaliskuussa otsikolla mytomania, patologisesta valehtelusta ja sen merkityksestä osana yhteiskunnan jatkuvasti mutkistuvaa koneistoa. Ihmisen kyky menestyä on osa suurten otsalohkojemme tarinaa ja kykyämme muodostaa kieltä ja levittää sen kautta sanomaa, joka on toivon mukaan myös mahdollisimman valoisaa, mutta nykyisin taatusti reaaliaikaista. Jos tässä ympäristössä ajatukset ovat selviä, uskomukset käyvät aina sameiksi niiden rinnalla. EU -keskustelussa voimme aina ihailla pieniä laivoja, mutta lasti kannattaa silti aina sijoittaa myrskyävällä merellä suureen olkoonkin, että se on usein ruma.

Valheenpaljastuskone keksittiin vuonna 1921. Perinteisessä valheenpaljastuskoneessa sormen päihin kiinnitetyt anturit mittaavat sähkönjohtavuutta. Antureilla seurataan myös hengitystä, veranpainetta ja pulssia, joskus myös aivosähkökäyrän muutoksia. Sanoihin ja niiden narratiiviseen totuuteen ei uskota enää lainkaan.

Nykyisin voidaan käyttää myös lämpökameraa, ilmeitä, silmien liikkeitä ja kasvojen verenkiertoa. Etenkin mikroilmeitä on liki mahdoton hallita ja koneet paljastavat noin 70 % varmuudella valehtelemmeko, mutta eivät oikein sitä, koska ja missä. Meillä kun on taipumusta valehdella koko ajan, tavalla tai toisella, sekä ahdistua tilanteissa, jotka ovat tehtyjä laboratoriotilanteita, kuulustelua ja testejä. Lisäksi ihminen, joka tekee jotain, jota hän itsekin lopulta häpeää, väittää sen johtuvan vain velvollisuudesta. Näin se, että ihminen osaa vaikkapa lukea, ei vielä kerro, osaako hän myös ajatella, ja onko teko todella vaikkapa kulttuurin tuotetta, eikä siten tuomittava.

Hybridiyhteiskunnan vempaimet

On mahdollista, että jonain päivänä voimme paljastaa epäilyttävät henkilöt ihmismassasta, lentokentillä ja internetissä, meitä varotetaan etukäteen vaarasta hieman samaan tapaan kuin autossa navigaattorimme tekee jo nyt vaikkapa sään kohdalla ja liikenteen ruuhkautuessa tai lähestyessämme vaaran paikkaa.

Näin koneet ja teknologia lisäisivät omien havaintojemme ja aistiemme kykyä havainnoida ympäristöämme ja epäilemättä näin tapahtuu kaiken aikaa tietämättämme kuka niin tekee ja miksi. Tällaisessa ympäristössä ikääntyvä kansakunta alkaa valitella huonoa muistiaan, ei koskaan huonoa ymmärrystään. Tällaisen ikääntyvän ihmisen vilppikin on säälittävän kömpelöä, liki vanhoja opittuja refleksejä.

Meitä valvotaan kameroilla, satelliiteilla ja pian emme ole yksin valheinemme missään. Lucia-neito alkaa menestyä myös Havardin Business Scoolissa, jolloin pragmaattisen liikemiesmentaliteetin ja utilitaristisen luonteen hankkineet ihmiset saavat vastaansa varteenotettavan kilpailijan ihmisen evoluution tiellä. Nerous ei olekaan enää vain lahjakkuutta vaan myös ihanteita.

Kyse on silloin jo teknologian ja biologian lähestymisestä toisiaan sekä sellaisesta hybridiyhteiskunnasta, jonka tulevaisuus on lähempänä kuin arvaammekaan. Hyvää Lucian päivän iltaa ja valoisaa joulun odotusta. Einsteinin nerous johti Hiroshimaan eikä hän sitä edes ymmärtänyt. Miksi meidän sitten tulisi ymmärtää?

Itsenäisyyspäivän jatkot

2011-12-08T03:30:00.002+02:00

Takavuosina 1990-luvun alussa, ja kymmeniä kertoja ennen tätä, suomalaisia oli opetettu kovimman kautta kuinka kasinotalous pelaa ja pankit menevät kansallisomaisuutena konkurssiin. Viimeisin opettaja oli professori Pentti Kouri. Tätä ennen opettajat tulivat vuoroin idästä ja vuoroin lännestä. Siinä jokainen vuosi on ollut enteellinen ja tuonut tätä päivää lähemmäs. Kaikki näyttäisi liittyvän kaikkeen. Narratiivinen kerronta on tapa tuoda se lukijalle yhden polun kautta ymmärrettäväksi, analysoiden samalla juuri tuota tapahtumaketjua, mutta jättäen jotain myös lukijan tehtäväksi, tai unohtaen kaikki muut mahdolliset polut.

Perustuslain puuhamiehet

Sääksmäen Rapolassa syntynyt P.E. Svinhufvud tunsi hyvin suomalaisen talonpojan ja pieneläjän. Hän aloitti aikanaan perustuslakimme kirjaamisen ja yksi keskeinen kohta oli varoa, ettei kansallisvarallisuutta ja verorahoja ryöstetä vieraitten toimesta hyväsydämisiltä ja nöyriltä, ahkerilta, mutta samalla huijareille ja koijareille helposti nöyrtyviltä, emämaan alla aina eläneiltä, heikkopäisiltä suomalaisilta. Sven Dufvan tapaan suomalainen sydän on paikallaan, mutta pää ei ole aina puhdasta kultaa ja erityisen terävä. Koljonvirran taistelussa Iisalmessa se ei kelvannut edes luodille.

Alusmaan kansalaisensa tunsi hyvin myös K.J. Ståhlberg, joka jo matkallaan nuorena miehenä Oulusta kohti Helsinkiä käytti kesäiset kuukaudet kulkien jalkaisin lohduttoman pitkän koulumatkansa, maatöitä matkalla tehden, opiskellen näin Topeliuksen tapaan eri maakuntiemme yksinkertaisen kansan tapoja ja teräväpäisenä havaitsi sen heikkoudet. Toki samat, kovin näkyvät puutteet, Sakari Topelius oli jo kirjannut paljon aiemmin, mutta liioitteli kansallisia vahvuuksia Uudessakaarlepyyssä syntyneenä kansallisromantikkona. Kansallisuusaatteen täyttämänä hän vältteli kertomasta totuutta sellaisen kuin ainut kirjallisuuden nobelistimme sen Ryysyrannassaan kuvasi, kaunistelematta. Siinä SDP muuttui ”solisaliratiksi” ja äänioikeus punaiseksi viivaksi.

Näin Svinhufvud ja myöhemmin Ståhlberg, ruotsalaisen taustansa tuntien, joutuivat arvioimaan pahimmat maata kohtaavat ongelmat ja uhat sen itsenäisellä taipaleella. Näistä takana on jo sodat ja niiden onnettomat seuraukset sekä kasinotalouden antama pikainen koulutus heti kun hieman yritettiin omin avuin ja ilman ulkopuolista tukea, hyväuskoisesti ja sinisilmäisesti, sinivalkoisella pääomalle ratsastaen 1990-luvun alussa.

Huonon pään takia koko ruumis kärsii

Perustuslakiin oli syytä kirjata erityisesti kohta, joka estäisi kansakunnan terävintä kärkeä hukkaamasta varallisuuttaan ja vähäisiä luonnonvaroja sekä köyhän kansan veroja muukalaisille, jotka osasivat tehdä tätä varten suoranaisia ikiliikkujia jo paljon ennen EU:n ja euron kriisirahaston keksimistä. Emämaiden ja suurten talousmahtien taitajat löytävät helposti sellaiset heikkoudet, jotka pienen maan ihmiset ja näiden kansalliset poliitikot jättävät ehkä huomaamatta.

Voi hyvinkin olla, ettei 30- ja 40-luvulla syntyneet ole saaneet kaikkein viimeisintä tietoa reaaliaikaisen talouden viimeisistä innovaatioista ja niiden vaikutuksesta uuden hybridiyhteiskuntamme elämään. Mikä sellainen yhteiskunta mahtaisi ylipäätään olla?

Nyt on olemassa riski, että kasinopeleissä aikanaan kadotetut rahat menetettäisiin moninkertaisesti ja Saksa möisi meille nyt ilman sijasta preussilaista Merkozyn pokeripelin pohjalaisten tuppipelistä tutun paikan. Pääministeri Matti Vanhanen muistaa sen hyvin tuppilaudoistaan. Se että hän selvisi jotenkin kuvin jaloin ei tarkoita, että nyt oltaisiin yhtä onnekkaita.

Imperialismissa asiansa oppineet eivät ole siinä vuosien saatossa muuksi muuttuneet ja alusmaan kansalaiset menettävät hetkessä vähäiset varansa. Tässä Ruotsi, Tanska ja Norja olisivat osanneet varoittaa ja neuvoa suomalaisia. Herrojen kanssa ei pidä mennä marjaan, niillä kun on taipumuksena viedä marjojen lisäksi myös vasut ja varvikot. Kun kurkien tanssi alkaa, varpusilla on tapana siirtyä syrjään. Niin on käymässä myös nyt. Kun euron valuvirheet korjataan, palomuurit rakennetaan, niillä suojataan aivan muuta kuin pienten perifeeristen maiden taloutta saati demokratiaa, kansalaisoikeuksia tai varallisuutta.

Perustuslain suoja

Ståhlberg oli kaukaa viisas ihminen ja häntä kiitteli jopa Paasikivi tavoistaan poiketen. Niinpä meillä on perustuslaissa kriisirahaston mahdollisesti estävä perustuslain kohta suojaten veronmaksajien oikeudet pienen maan automaattiselta ryöstöltä määräenemmistöpäätöksin EU:n kriisirahastoa perustettaessa.

Näin Suomessa parlamenttimme suuri valiokunta on koolla ja odottaa perustuslakivaliokunnan tulkintaa tuosta Svinhufvudin ja Ståhlbergin kansakuntansa kansalaisten suojaksi tarkoittamasta perustuslain kirjaimesta. Perustuslakiasiantuntija Kaarlo Tuorin mukaan tällainen veronmaksajan oikeudet suojaava kohta olisi olemassa ja suuren valiokunnan puheenjohtajan Miapetra Kumpula-Natrin (SDP) mukaan se sitoisi myös Suomen pääministerin käsiä.

Hieman aiemmin presidenttiehdokkaista Paavo Lipponen (SDP) murahti Merkozyn politiikasta, jossa Saksa ja Ranska tuovat muille EU -maille ilmoitusluontoisesti sellaisia asioita, joiden merkitys on luonnollisesti kaikkia EU-maita vahvasti koskettava ja etenkin EU:n ytimessä, euroalueen sisällä, jonne Suomi ajettiin vauhdilla Paavo Lipposen pääministerikaudella ja Sauli Niinistön toimiessa valtiovarainministerinä.

EU:n presidentti on taas arvioinut Ranskan ja Saksan sopimien tavoitteiden menevän läpi lyhyemmän kaavan mukaan, ja ilman sellaisia perustamisasiakirjoihin tulevia muutoksia, joiden avaaminen veisi aikaa ja olisi poliittisesti vaivalloista jäsenmaiden käsittelyssä.

Kun preussilaista Merkozyn Eurooppaa rakennetaan, sen lievealueet ovat siinä odotetusti heikoilla. Kun tässä uudessa Euroopassa vähemmistösuojaa ei ole, Suomen kaltaisen jäsenvaltion ääni katoaa, eikä kukaan ole uuden ydinalueen vähäisimmästä pohjoisesta maasta kiinnostunut. Teki se oman työnsä ja osuutensa vaikka kuinka nöyrästi, kävi kauppaa itään ja länteen, maksoi velkansa muita tunnollisemmin.

Enteellinen vuosi

Samaan aikaan mediat kertoivat, kuinka toisen maailmansodan kaukopartiojohtaja Heikki Nykänen oli kuollut, ja näin Suomessa on jäljellä enää yksi Mannerheimristin ritari, ritarisäätiön puheenjohtaja kapteeni Tuomas Gerdt. Nykänen kirjoitti kokemuksistaan mm. kirjan ”Sissisotaa”, joka julkaistiin vuonna 1986.

Samana vuonna Espanja ja Portugal liittyivät Euroopan yhteisöön ja yhteisö otti käyttöön nykyisen lippunsa. Halleyn komeetta ohitti maan ja Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin, Coca Cola ja Yhdysvaltain vapauden patsas täyttivät molemmat sata vuotta, Ronald Reagan haukkui Muammar Gaddafia ”Lähi-idän hulluksi koiraksi”, Kurt Waldheim joutui vaikeuksiin YK:n pääministerinä ja valittiin Itävallan presidentiksi sekä Martti Ahtisaari YK:n alipääsihteeriksi. Ensimmäinen kannettava tietokone esiteltiin maailmalle.

Suomi sai kolmoisvoiton Monte Carlo rallissa (Toivonen, Salonen, Mikkola) ja Eric Honecker piti puheen, kertoen kuinka Berliinin muuri on puolustanut rauhan asiaa ja vastaavasti Helmut Kohl omansa, jossa hän vakuutti, ettei Saksa voi koskaan sopeutua muurin olemassaoloon. Mikkelissä oli panttivankidraama, Kalevi Sorsa moitti Paavo Väyrystä punamultayhteistyön Kekkosen perinnön tärvelemisestä. Kekkosen terveydentila heikkeni.

Tsernobylissä tapahtui historian pahin ydinvoimalaonnettomuus ja Unto Valtanen sai tuomion metro-oikeudenkäynnissä. Aamulehden mukaan (8.12.2011) muuan Hakkarainen jäi kiinni murtautumisestaan kirkkoon saaliinaan mm. ehtoollisviinejä ja kolehti.

Kansallisvarallisuus

2011-12-06T14:09:00.002+02:00

Olen aina kuvitellut suomalaisten varallisuuden olevan metsissä ja soissamme, luonnonvaroissamme. Jossain määrin toki myös kielessämme, kansallisessa taiteessa, osaamisessa, yhteisessä ja yksimielisessä demokratiassamme ja sen puolustajissamme, vapaassa maassa elää ja kertoa mielipiteemme. Hitunen myös pelloissamme ja muussa vaatimattomassa kulttuuriympäristössämme. Ei toki suurten ja vanhojen kulttuurien tapaan niinkään taiteessa tai uuden teknologian saavutuksissamme. Jotain toki myös infrastruktuurissamme, teissä ja kunnallistekniikassa, rakennuksissa.

Arvot uusiksi

Lukemalla itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomia, järkytyin. Metsissä ja luonnonvaroissa, kaikessa siinä, jota olen arvossa pitänyt, on vain runsas 10 % varallisuudestamme. Yli 50 % sen sijaan on kodeissamme, asumuksissamme ja niiden tonteissa, loput sitten muussa rakennuskannassa, varastoissa, tiellä liikkuvissa ajoneuvoissa.

Aloin epäillä omia arvojani. Onko niin, että maailman metsäisin ja järvisin, soisin ja saaristoisin, ikivanhan kallion pinnalle jääkausien jälkeen syntynyt biologinen luontomme, onkin vain silmänlumetta ja rakennukset kaikki kaikessa? Siis ne, jotka ovat iältään muutaman vuosikymmenen tai enintään vuosisadan?

Kun tällaista maailmankuvaa alkaa puolustaa, alkaa ymmärtää myös nykyistä Eurooppaa ja sen euron ympärillä käytävää draamaa. Keski-ikäistä saksalaista naista halailemassa samanikäistä ranskalaista miestä näiden kertoessa vuoropuhelun tapaan ja tandemina vuoroviikoin, kuinka heillä on ratkaisu ongelmillemme. Aikanaan Helmut Kohlin ja Francois Mitterandin ontuvaksi jättämä euro on nyt korjattu, valuvika kadonnut, paha maailma poissa.

Mihin katosi sivistyksemme?

En usko että eurooppalainen maailma on näin yksiselitteinen ja yhden ihmisen rakentaman rakennuksen mittainen totuus, eurolla mitattavissa ja korjattavissa vaatimalla uuden Merkozyn maailmankuvan mukaista politiikkaa. Oma maailmankuvani ei järky itsenäisyyspäivänämme siitä, että kaksi keski-ikäistä eurooppalaista halaa toisiaan, Helsingin Sanomat kertovat missä on sydämemme.

En suostu uskomaan, että maa on raivattu ja sodittu vapaaksi näiden arvojen vuoksi. Vai olisiko sittenkin?

Meillä on muitakin arvoja kuin euron keinunnan varaan rakennetut rakennukset tai niillä keinottelevat grynderit. Minulla on edelleen vankka usko sellaisiin arvoihin, jotka ovat muualla kuin Delorsin aikanaan kyhäämässä valuutassa. Näin pinnallinen maailmankuva ja näkemys kansakunnan varallisuudesta on ohi sen perustan, jossa on mukana muutakin kuin opportunistinen tapa venkoilla ja vääntää totuutta, joka käänteessä pienenä maana ajopuuna purjehtien ja olettaen, että preussilainen maa ja maailma, joka rakennettiin aikanaan armeijaa varten, olisi myös omamme ja euro aikanaan korvike Natolle.

Sellainen puhe ei olisi erityisen isänmaallinen, nationalistinen eikä myöskään patrioottinen. Sellaisen puhenparren pitäjää en kuuntelisi presidenttinämme, arvovaikuttajana. Pääministerinä toki, kun mukana on lisäksi opposition ääni ja kausi pääministerinä jää riittävän lyhyeksi.

Isänmaan arvot

Kun suomalaiset hiljentyvät tänään itsenäisyyspäivän viettoon ja käyvät sodissa kuolleitten nuorten poikien haudoilla, olen varma, ettei ensimmäinen mielessä viivähtävä vastaus kansalliselle varallisuudellemme kulje rakennetun ympäristön, rakennusten, kunnantalon, ja teitten ympärillä. Niin pinnallinen ja sokea tämä kansakunta ei ole että se kirjaisi oman kulttuurinsa kansallisvarallisuuden kohdalle budjettiin 0.2 % pääkaupunkiseudun mediaa seuraten.

Jos peltojemme arvo on muutaman prosentin luokkaa, syödään sitten vierasta leipää. Narratiivisen mediakerronnan tarjotessa meille kansallista varallisuutta sen leivän maksamiseksi. Sen leivän sisään on kivi leivottuna. Keskellä ilmastomuutosta, 7000 miljoonan joukossa ja yli 1000 miljoonan nähdessä kroonista ja pysyväksi jäänyttä nälkää.

Meille näyttäisi nyt riittävän se, että on tie mitä liikkua, auto alla ja asunto, jossa yöpyä, vakaa valuutta ja välineellinen arvomaailma, jossa ihminen on osa konetta ja välineellistetty hänkin, osa euroa. Ihmisen arvo tällaisessa yhteiskunnassa on varmaan vielä vaatimattomampaa kansallisvarallisuutta kuin hänen elinympäristönsä.

Jos vääristyneet arvot ja asenteet tulevat euron mukana, otettakoon silloin käyttöön mikä tahansa valuutta tai palattakoon mihin tahansa Impivaaraan mieluummin kuin uhraamalla ihminen ja hänen ympäristönsä tälle arvomaailmalle.

Kuka sellaista arvoa haluaa omalla verellään puolustaa rajoillamme, joita ei enää ole ja jotka ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja, opportunistin venkoilijan ankkuripaikat kokonaan muualla kuin kansallisessa olemassaolossamme.

Kai jonkun on ymmärrettävä puolustaa sitäkin, opportunistin juuria ja kulttuuria, eikä kirjattava niiden arvoksi 0.2 % kansallisvarallisuudestamme. Juuri tuo opportunismihan tämän kansakunnan on pitänyt hengissä, reaalipolitiikaksi kutsutun tavan kääntää takkia ja silloin myös sen vuoria ajopuuna elämäänsä seilaten.

Sellaisen ihmisen ja kansakunnan elämä tahtoo aina järjestyä, kun muut sen järjestävät. Sellaiseen kansalliseen itsenäisyyteen ei Suomessa ole kuitenkaan uskottu. Se koskee vain muutaman henkilön omaa henkilöhistoriaa, ei muuta. Ei toki koko kansakunnan.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Susi jo syntyessään

2011-12-03T15:30:00.002+02:00

Jackues Delors kertoo Daily Telegraphissa kuinka euro oli susi jo syntyessään. Se on paljon sanottu mieheltä, jonka vastuulla oli vuoden 1989 laaditussa raportissa huolehtia työryhmänsä johtajana talous- ja rahaliiton onnistumisesta kolmessa eri vaiheessa. Meitä raportin kritisoijia oli silloin paljon ja kritiikki kohdistui pääosin kolmeen asiaan.

Kritiikin kohteet

Kritiikistä ensimmäinen kohta liittyi rahaliiton jäsenmaihin. Nämä edustivat aivan eri kulttuuria ja taloudet kulkivat eri tahtiin ja eri ajassa. Niiltä ei saanut viedä tärkeintä finanssitalouden ohjailijaa, ja korvata sitä sellaisella uudella välineellä, joka oli vailla peräsintä, yhteistä talouspolitiikkaa, budjettikuria ja keskuspankkia.

Toinen liittyi talousalueen pankkeihin. Pankit ja valtio eivät ole sama asia. Pankkeja hoitavat aivan eri tahot ja talous kuin valtioita. Poliitikot pankinjohtajina on huono yhdistelmä. Jos valtiot alkavat olla ylivelkaisia, kuten tuolloin jo Kreikka oli, pankkeja koskeva korjausliike ei auta valtioita vähääkään. Vaikka keskuspankit tekisivät mitä tahansa pankeilleen, se ei muuta Kreikan tai muiden välimereisten maiden talouskuria.

Kolmas kohta, jossa kritiikkiä oli eniten ja hyvin kirjavana, liittyi EU:n kehitykseen liitotasavaltana ja sen institutionaalisiin järjestelmiin yleensä sekä tällä spekulointiin. Tässä kehityksessä valuutta ei saanut olla väline, jolla ajetaan toissijaisia sellaisia asioita, joiden seurauksena voisi olla myös tuleva demokratiavaje ja koko unionin kriisi. Se kun vie samalla uskottavuuden koko mantereelta ja sen pitkään jatkuneelta integraatiokehityksen yhteiseltä poliittiselta tieltä. Samalla se voi uhata koko globaalia taloutta dramaattisesti. Lisäksi puhtaan finanssitalouden ja rahaliiton ehdoilla ja ohjauksessa syntyvä valtio on aivan muuta kuin poliittisesti syntyvä demokraattinen yhteisö.

D-markan ehdoilla

Jackues Delors kritisoi lehdessä tuon euron syntyajan kaikkia sen jäsenvaltiota. Ei vain Saksan jääräpäisyyttä koskien keskuspankin asemaa ja taloushallintoa. Kaikki tuon ajan talousministerit olivat Delorsin mukaan haluttomia näkemään epämiellyttäviä asioita, ja nyt olisi näillä valtiolla myös peiliin katsomisen paikka. Tässä Delors muistaa tuon ajan oikein ja on ainut oikea henkilö kertoman sen taustat.

Tuon ajan avainpoliitikkoja Euroopassa olivat Ranskan presidentti Francois Mitterand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl. Mitterand ehdotti yhteisvaluuttaa ehtona Saksan yhdentymiselle ja taustalla oli kaksi veristä sotaa. Saksojen yhdentymisen ei haluttu johtaa kolmanteen. Näin valuutasta tuli osa rauhanpolitiikkaa ja pankit unohtuivat siinä missä euroalueen erilaiset taloudet, yhteisen talouden vakaus.

Saksalle D-markka oli paljon enemmän kuin suomalaisille oma markkansa. Ranska yritti parhaansa mukaan houkutella Saksaa rahaliittoon. Saksalla oli edessä rankka Itä-Saksan nostaminen jaloilleen samaan aikaan kun Ranska eli velaksi ja rikkoi myös vakaussopimuksen sääntöjä presidentti Jacques Chiracin aikana ja liittokansleri Gerhard Schröderin sulkiessa silmänsä. Saksa tarvitsi tukea sekin omassa urakassaan.

Syntyi poliittinen peli, jossa Jacques Delorsin alkuvuonna 1999 esittelemä valuvikainen euro oli peliväline. Se oli rakennettu Saksan luopuessa vasten tahtoaan vahvasta D-markastaan ja luetellen tuolloin 1990-luvun alussa ehtonsa euron säännöille.

Delors sai rakentaa ministereineen rahaliiton ilman minkäänlaista taloushallintoa ja vakaussopimuksen säännöt olivat nekin nyt tuntemamme, arvottoman pelin välineet ja täynnä porsaanreikiä. Nyt tässä pelissä on menossa vaihe, jossa Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy toteavat, kuinka jotain on mennyt professori ja pääministeri Mario Montin Italiassa pieleen, toki myös muissa euromaissa.

Merkozyn Eurooppa

Saksa on nyt kääntämässä kelkkaansa ja edessä näyttäisi olevan saksalainen Eurooppa. Helena Petäistö, MTV 3:n Pariisin kirjeenvaihtajana pelkää Suomen olevan tässä liian tiukasti sidottuna Saksaan. Suomen kuvalehdessä (SK 48) hän kirjoittaa, kuinka Suomen tulisi kuunnella myös sadun heinäsirkkoja, ei vain ahkeria muurahaisia. Esimerkkinä hän mainitsee romanialaisen maatalouskomissaarin, jolta ei tahdo nyt saada suomalaisena ymmärrystä sen jälkeen, kun Suomi esti Romanian pääsyn Schengen-alueeseen.

Ranskassa puhutaan preussilaisesta Euroopasta. Ja Preussihan oli se maa, jossa valtio oli armeijaa varten eikä päinvastoin. ”Merkozyn” Eurooppa on finanssiliittona ja vakausunionina kokonaan toinen kuin se mihin Jacques Delours aikanaan päätyi ja johon euro olisi tullut hoitaa jo 1990-luvun alussa. Se, olisiko Suomi siihen silloin liittynyt, on kokonaan toinen asia.

Stefan Törnqvist Ålandsbankenin varainhoitajana esiintyy rinnan Sixten Korkmanin kanssa kertomassa medioissamme suomalaisille missä mennään ja miksi. Kun kyseessä on pitkän aikavälin prosessi, silloin asiantuntijat kuin toimittajat ovat koko ajan sidottuja oman aikansa tuotteeseen. Jälkipelissä mukana on myös oma lehmä ja se on usein näkyvästi ojassa. Politiikoilla tämä lehmä on aina mukana taluteltavissa ja rahaliiton kohdalla yhteiskunnallinen asetelma oli geopoliittisestikin vuonna 1990 aivan toinen kuin tänään.

Ota tai jätä

Epäilemättä Jackues Delors jäi puun ja kuoren väliin ja hänen aikaiset talousministerit joutuivat tekemään hekin päätöksiä seuraten kurkien tanssia. Joko rahaliitto syntyy Saksan ehdoilla tai sitten se ei synny lainkaan. Vahva D-markka näytteli siinä pääosaa sekä Kohlin kiihkeä halu yhdistää kaksi saksaa toisiinsa. Tuo aika oli voimakastahtoisten valtion päämiesten aikaa. On muistettava myös nimet Reagan ja Thatcher sekä Kiinan nousun käynnistyminen. Se mitä tapahtui Etelä-Amerikassa ja Afrikassa jäi meiltä huomaamatta.

Etelä-Euroopan talouksien mukaantulo oli kulisseissa Suomesta nähtynä kovin erilainen kuin seuraten sitä Kreikasta tai Portugalista. Se, millaiseen taloushallintoon euro olisi kurkien tanssissa päätynyt, ei olisi näitä pieniä jäsenmaita kiinnostanut ainakaan Suomessa. Kansa ei olisi Suomessa eurosta äänestänyt, ja jos olisikin, valuvirheen korjaaminen ei olisi sitä miksikään muuttanut. Olisimme nyt vain vähän tyytyväisempiä, jos osaisimme. Järkeviin ja oikeisiin päätöksiin sekä politiikkaan emme osaa olla myöhemmin tyytyväisiä. Se on kuin terveys, jota ei huomaa, ennen kuin se on menetetty.

Oikeus omissa käsissä

Oleellista on kuitenkin demokratia. Se ei saa kadota eikä uskomme hävitä demokratiaan euron ja uuden vakausunionin sekä finanssiliiton myötä. Jos vain joka viides suomalainen näkee gallupin mukaan unionissa demokratian toimivan, se on etäinen ja demokratialle vieras, eikä uusi seikkailu ole sitä ainakaan korjannut. Tässä me voimme olla jälkiviisaita, ja syyttää tuon ajan poliitikkoja. Vain sillä varauksella, että Suomi on tuossa prosessissa pieni vaikuttaja.

Ellei sitten huomata, kuinka suuri vaikuttaja Kreikka on ollut. Tässä ei pidä olla liian vaatimaton ja ajautua opportunismiin ja suomalaisille tuttuun ajopuuteoriaan. Stefan Törnqvist ei suotta pelottele suomalasia vaan näkee myös euron hajoamisen olevan meille kohtuullisesti hoidettavissa olevan prosessin. Toisaalta saarelta katsoen kaikki saattaa näyttää hieman toiselta kuin mantereella asuen ja myös briteillä on nyt kaipuuta takaisin Efta aikaan.

Jotain sellaista voisi ennustaa syntyvänkin rinnan tiivistyvän ydin-Euroopan rinnalla. Suomen näkökulmasta tuo Eurooppa tahtoo vain ulottua yli Uralin ja nykyisin myös Aasiaan ja Kiinan. Etelä-Amerikka ja Yhdysvallat on osa suomalaista Eurooppaa tänään. Se on hyvin turvallinen ja järkevä näkökulma ja viittaa uuden hybridiyhteiskunnan ymmärtämiseen. Siinä Nato ja Suomi ei ole vai eurooppalainen, vaan globaali kysymys, mutta sidoksissa eurooppalaiseen elämänmenoon. Ajatuskin siitä, että muut hoitavat meidän asiamme, on nyt suurin mahdollinen virhe. Oikeutta ei saa, jos sitä ei itse hanki.

Hybridiyhteiskunnan kouristelua

2011-11-29T10:43:00.002+02:00

Hybridillä biologi ymmärtää kasvien ja eläinten risteymiä. Yleisimpiä ne ovat kasveilla ja jalostuksessa saadaan hyviä tuloksia. Ellei sitten tuloksena risteymästä ole turnipsin tai lantun, perunan rehevä lehvistö ja maassa odottaa risteyttäjää vaikka kurpitsan tai kurkun komea juurakko. Kun tarkoituksena oli tuottaa peruna- ja kurkkusato samalta pellolta.

Tekninen hybridi

Tekniikan ihmeet ja insinööritieteet tuottavat hybrideinä etenkin autoja. Niissä on kaksi toisiinsa kytkettyä energialähdettä ja mahdoton määrä muuta sellaista uutta teknologiaa, jossa hybridi on jo kuljettajan kokemaa aistimaailmaa laajentava ja viestit tulevat kaukaa ulkoavaruudesta. Tuhannet uudet innovaatiot ovat integroituneet ja matka hybridiympäristössä on samalla käyttäjäystävällistä.

Hybridiympäristöjä on jo kaikkialla ja niissä biologinen alkaa lähetyä teknologista ja päinvastoin. Pisimmillään evoluutio, darwinismin viimeisin vaihe, on sellaisessa ympäristössä, jossa yhteistyö sujuu ja yhteiskunta muistuttaa fysiikasta tunnettua asymptoottista vapautta. Siinä Nobelin palkinnon voittaneet kvanttimekaniikan nerot havaitsivat kuinka alkeishiukkaset ovat toisiaan lähestyessään aluksi puoliväliasetelmassa varautuneita ja kitka on ankara. Moni on kokenut tämä myös ihmissuhteissaan virtuaaliympäristössä seikkaillen ja palaten taas arkielämänsä askareisiin.

Asymptoottinen vapaus

Kun tämä ankaran kitkan vaihe ohitetaan, lähestymistä tapahtuu uudella tavalla, kitka vähenee ja katoaa lopulta kokonaan. Hiukkaset liikkuvat kuten täysin vapaat partikkelit mutta hyötyvät täysimääräisesti toistensa läsnäolosta, yhteistyöstä, luottamuksesta, vastuun kannosta.

Tein saman havainnon puoliväliasetelmaan jääneiden yitysverkostojen kohdalla. Varauksellinen tilanne lisäsi kitkaa ja korosti sen kielteisiä ominaisuuksia. Kun tästä edettiin oikein askelin, tutkijoitten avustamana, tapahtui lopulta hyppäys kohti täysin vapaata ja luottamuksellista yhteistyötä, asymptoottista vapautta. Yritykset hyötyivät verkostosta täysimääräisesti ja samalla toimivat vapaasti kuten täysin vapaat partikkelit fysiikassa. Raha pankkien välillä liikkui sekin.

Euroalueen kitka maksimissaan

Euroopan unioni elää tänään vaiheessa, jossa siirrytään sunnitelmasta seuraavaan ja mallista toiseen. Kreikan ja Italian ongelmat ovat jo sellaisia, että virkamieshallitukset hoitavat ja ulkopuolisten tahojen ohjaama elämä on unohtanut kokonaan demokratian olemassaolon. Saksan ja Ranskan noudattama darwinismi ja evoluutio-oppi ei kerro asymtoottisesta vapaudesta vaan vahvemman malliin pakottamisesta. Sellaista on kokeiltu Euroopassa vuosituhansia ja aina huonoin tuloksi. Belgia tulee toimeen ilman hallitusta jo kohta kolmatta vuottaan. Yhtä huonosti tai hyvin menee ilman hallitustakin.

Mediayhteiskunnasta siirryimme hybridiyhteiskuntaan uuskorporativismin vaiheen jälkeen. Tässä hybridissä vanhat ismit katosivat. Oikeammin puhdasta sosialismia, kapitalismia, liberalismia, kommunismia tai korporativismia ei ollut koskaan ollutkaan. Oli vain niiden moneen suuntaan rönsyileviä malleja tai dogmaattisia, uskontoa lähestyviä oppirakennelmia. Sellaisesta toimiva hybridirakennelma oli kaukana ja kitka hallitseva voima pelon ja sodan, darwinismin sairaassa yhteiskunnassa.

"Hybrid society" ei ole darwinistinen malli

Hybridiyhteiskunnan rakentelu darwinistisena mallina, vahvimman oikeudella, on ihmisen sisäinen rakennevirhe eikä sovi uutteen hybridiyhteiskunnan kehittelyyn. Arvostettu Nobelin talouspalkinnon saanut The New York Timesin kolmnisti Paul Krugman kirjoitti eilen kuinka suomalaiset ovat hävinneet ruotsalaisille korkomenoina veloilleen nyt jo yli 1,5 % hintana littymisestään euroon. Krugman oli tästä varoittanut ja käytti suomalaisia juuri esimerkkinä.

Ruotsi maksaa veloistaan korkoa noin 1.6 % kun suomalaiset maksavat reipasta 3 %:n korkoa ja luottolaitokset varoittelevat myös näitä darwinismin AAA -ihmelapsia koron noususta euroalueella. Luottoluokittaja uhkaa rangaista myös Suomea. Asymptoottinen vapaus ei toimi euroalueen sisällä, demokratia on kriisiytynyt ja sanelusta vastaa kaksi suurvaltaa, Saksa ja Ranska. Hybridiyhteiskunta on euroalueen sisällä kriisiytymässä mutta lisää vauhtiaan Aasiassa.

Muulimalli

Näin adventin aikaan on syytä muistaa kuinka Jeesus ratsasti aikanaan aasin tamman varsalla kohti Jerusalemia. Raamattu ei kerro, oliko kyseessä aasin ja hevosen risteymä, hybridi. Jos kyseessä oli hybridi, siis muuli, onko meillä aina vain yksi mahdollisuus edetä sen kanssa ja hyväksyä Euroopan keksupankki pelastajaksemme ja hoitaa ongelma tätä kautta luottaen vanhaan keinoon painaen lisää euroja markkinnoille.

Vai kuljemmekko jokainen valtio erikseen ja muulin lailla meitä kiskoen Kiinaan ja Aasiaan, kehittyvien talouksien suuntaan, hakemaan luottoa Yhdysvaltain tapaan sairaan kapitalismin tavoin Aasiasta ja ostaen näillä luotoilla Kiinalaisia tuotteita? Sellainen ikiliikkuja ei tee kahdesta kalasta ja kolmesta leivästä ikiliikkujaa. Nousuhdanteen aikana on maksettava laskusuhdanteen velkoja pois vanhaan keynesiläiseen tapaan, eikä uskottava ikiliikkujaan edes hybridiyhteiskunnan pelastajana. Muuli hybridinä ei lisäänny lainkaan.

Armon isku kapitalismille

2011-11-18T10:58:00.001+02:00

Onko se uutinen, että suomalainen mieshiihtäjä jää kiinni dopingaineiden käytöstä vai se, että tämä vuodettiin hänen mielestään virheellisesti medioille? Onko se uutinen, että Suomessa on valelääkäreitä vai se, että meillä ei ole toimivaa kontrollia varmentamaan lääkäreiden muodollinen pätevyys? Onko se uutinen, että koira puree postimiestä jalkaan vai se, että postimies puree koiraa?

Rappiouutiset

Uutisen löytäminen medioista on erityisen hankalaa silloin, kun perinteiset normit, arvot, moraali ja etiikka rikotaan tuon tuosta ja siitä tulee maan tapa. Forssan Lehdessä (17.11) Ilkka Joenpalo ironisoi kokoomuslaisen kansanedustajan ja entisen ministerin Ilkka Kanervan omituista tapaa hoitaa maisterina maakuntahallinnon kaavoitusta tuntematta sitä lainkaan. Vastaavasti Apu-lehdessä (17.11) toimittaja Yrjö Rautio kirjoittaa kuinka “Kanervan tapauksessa merkitään maastoon myös maan tavan ja rikoksen rajaa. Oikeudenmukainen tuomio voisi olla se perinteinen: sakko vainajalle ja Santeri vapaaksi - maan tapa vankilaan ja Ike vapaaksi.”

Suomen Kuvalehti (11.11) on otsikoinut oman pääkirjoituksensa tyyliin “Rappion tiellä” ja todennut kuinka Euroopasta ei saa liittovaltiota, mutta sopimuksia on noudatettava. On syntynyt uudentyyppinen riippuvuus tuottajan ja kuluttajan välillä, velan antajan ja velan ottajan välillä. Siinä Kiinalaiset raatavat valtion pussiin rahaa, sitä lainataan amerikkalaisille, jotta nämä voivat osta kiinalaisten tekemiä tuotteita. Paljon puhuttujen europondien tarkoitus on pelasta velkaantuneita rahoittamalla niitä edelleen yhteisvoimin. Näin pelastettaisiin velanantajia, mutta moraaliton meno voi jatkua. Ja se mitä isot edellä, sitä pienet perässä suomalaisessa kuntapolitiikassa.

Universaali moraali

Moraali ja etiikka eivät ole sama asia eikä maan tapa. Moraali tulee latinasta ja sillä tarkoitetaan säännöstöjä, joiden avulla ihmiset voiva luotta toisiinsa. Etiikka taas tulee kreikasta ja tarkoittaa hyveitämme. Moraalin ja etiikan mukaisesta toiminnasta on saatava palkintoja, hyödyttävä, rikkomuksista taas on seurattava sanktio, rangaistuksia, ei päinvastoin. Muuten yhteiskunnan ja kapitalismin suola käy mauttomaksi, luottamus katoaa ja yhteistyö on mahdotonta, moraali rapautuu.

Perhe on yhteiskunnan pienin yksikkö. Parisuhteen ideana on luottamus. Luottamus tuo mukanaan turvallisuuden. Jos tuo luottamus petetään, parisuhteen moraali alkaa rakoilla. Toinen osapuoli voi antaa anteeksi ja armo käy silloin oikeudesta. Jos tätä jatkuu kauan, armo käy parisuhteessa tarpeettomaksi ja samalla myös moraali ja eettiset hyveet häviävät.

Lapset alkavat elää turvattomassa ja rakkaudettomassa parisuhteessa. Perhe alkaa voida pahoin ja ensimmäisenä oireilevat juuri lapset. Parisuhteen ja perheen elämään eivät sovi sinkkusuhteen säännöt. Sinkun elämä voi olla täysin egoistista, narsistista, muista piittaamatonta ja parisuhteen näkökulmasta vailla kenenkään luottamusta ja samalla vapaata ja vastuutonta. Kahta elämäntapaa ei voi liittää kuitenkaan toisiinsa kadottamatta samalla molempien etuja. Sama koske kaikkia yhteistoimintamalleja ja ihmisyhteisöjen verkostoja. Niissä on aina mukana universaali moraali ja luottamus.

Lutherin teesit ja keynesiläisyys

Kun Martti Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen hän tuomitsi samalla sellaisen armon, joka on ostatettavissa aneilla tai sopimusluoteinen. Syntyi protestanttinen uskonto, jonka taustalla oli juristin näkökulma moraalin vaikutuksesta lainsäädäntöön. Luther kun oli nimenomaan lainoppinut, ei pappi. Samalla nämä protestanttiset liikkeet levisivät Saksassa ja myös meille Suomeen. Olemme tänään maailman lutherilaisen kansakunta, väitetään. Näin on ehkä joskus ollutkin, tuskin enää. Tänään olemme ehkä pikemminkin yksi maallistuneimmista kansakunnista ja etenkin eettiset hyveet ovat käyneet vieraiksi.

Postmodernissa kulttuurissa moraalista ja hyveistä on alettu lipsua ja EU:n sisällä kohti katolista suurkulttuuria. Moraalista on tehty kauppatavaraa ja sopimusluoteinen, luokkasidonnainen ja monikulttuurinen ilmiö. Moraali on kuitenkin universaali, ei maan tapa. Niinpä keynesiläisessä suhdannepolitiikassa moraali katosi, kun laskusuhdanteen elvytysvelkoja ei maksettu pois korkeasuhdanteessa, vaan jatkettiin uskoen talouden kasvun olevan ikiliikkujan. Tämä ei koske vain eteläisen Euroopan valtioita vaan yhtä hyvin omia kuntiamme, joiden talous pelastetaan aina, siinä missä elämänhallintansa menettäneet ihmiset tulivat osaksi samaa armollista uuskapitalismia. Siinä haetaan totuuden puhujasta syntipukkia ja ristiinnaulitaan tämä, jotta muiden ei tarvitsisi tehdä parannusta.

Paluu juurillemme

Edessä on paluu juurillemme, tunnollisuuden ja vastuullisuuden perinteiseen porvarilliseen menoon, jossa pankkien ja rahoituslaitosten uudet armon liitot puretaan. Suuruus, sen ekonomia ihailu, ei saa johtaa siihen harhaan, ettei tällainen voi myös kaatua. Vanhasta markkinafundamentalismista kasvaa jälleen yhteiskunnan moraalia ja eettisiä hyveitä ylläpitävä hyvän ja pahan tiedon puu, jossa köyhässä yhteiskunnassa armo on niukkaa. Valintojen ja vaikutusten välillä on nähtävä armottoman suora putki eikä armosta saa tulla ylenpalttisen yhteiskunnan sellaista sääntöä, joka rapauttaa saavutettuna etuna koko kapitalismin. Pohjaton armo kun vie kapitalismilta perustan.

Kun armon merkitys katosi, samalla katosi myös moraali, eikä lainsäätäjälläkään ollut enää merkitystä. Lait ja niiden noudattaminen kun perustuvat nekin normeihin, arvoihin ja moraaliin. Viimeisen tutkimuksen mukaan suomalaisten usko demokratiaan, puoleisiin sen toteuttajina, on romahtanut sekin noin puoleen kansasta ja EU:n kohdalla demokratiaan uskoo enää vain joka viides suomalainen. Siinä voi puhua jo myös demokratian kriisistä.

Kun alle puolet uskoo kansalliseen demokratiaan, sen toteutus tulee kyseenalaiseksi ja puolueet lainsäätäjinä ovat vailla mahdollisuutta ylläpitää demokratiaamme, lakia ja niiden noudattamista. EU:n kohdalla peräti 80 % kansasta pitää sitä epädemokraattisena yhteisönä. Muutos on tapahtunut yhden vuoden aikana. Tällaisen lainsäätäjän toiminta käy mahdottomaksi ja se voi rapauttaa samalla myös lähiyhteisön, kuntien ja kansallisvaltioiden oman demokratian.

Kun unionia aikanaan koottiin, tätä pelättiin ehkä enemmän kuin mahdollisen liitovaltion budjettia ja tulevan valuutta-alueen kykyä toimia uskottavana yhteisenä euroalueena. Porvarillinen markkinafundamentalismi kun ei sovi kaikkiin EU-maihin ja protestanttinen moraalimme, ja etenkin sen työhön sidottu etiikka hyveineen, ei ole sama Etelä-Euroopassa kuin Pohjolassa tai pääosassa Saksaa. Meilläkin se on koko ajan rapautumassa, ja usko työn palkitsevuuteen alkaa hiipua työnantajien siirtyessä maasta rapauttaen omalta osaltaan perinteistä työn palkitsevuuteen liittyvää moraalia.

Hyvää isäinpäivää

2011-11-13T11:21:00.000+02:00

Isänpäivä tuli Suomen vähän salaa 1970-luvun alussa. Almanakkaan merkittiin silloin marraskuun toiselle sunnuntaille muiden Pohjoismaiden tapaan isäinpäivä. Meillä almanakka on annettu Helsingin yliopiston hoidettavaksi ja nyt siitä ei yliopistolle kerrottu. Näin päivä poistettiin sieltä myöhemmin.

Kulttuurisesti kirjava päivä

Isänpäivä palasi virallisesti yliopiston siunaamana takaisin almanakkaamme vuonna 1987. Toki päivää oli vietetty meillä ruotsalaisten kauppiaitten toimesta jo 1950-luvun puolella ja Yhdysvalloista oletettavasti tänne siirtyneenä. Siellä päivä tosin on kesäkuussa vietettävä, kuten pääosassa globaalia maailmaa. Meillä oli jo ruuhkaa vapusta, toukokuun toisesta sunnuntaista ja äitienpäivästä alkaen ja jatkuen juhannukseen. Uutta hukkumistapahtumien hyppäystä ei heinäkuulle isille kaivattu.

Isänpäivä ei ole vakiintunut tietyksi päiväksi maailmalla, mutta kaikkialla sitä silti vietetään ja sen menot ovat kirjavat syntytavasta ja viettopaikasta riippuen. Siinä on samoja kulttuurisia eroja kuin euroalueen tai eurooppalaisen yhteisön synnyssä ylipäätän. Ei olla oikein yksimielisiä, säännöt ovat kirjavia ja kaikki eivät niitä joko tunne, tunnusta tai ovat halukkaita niistä tinkimään. Tutuksi politiikan kieleen on tullut käsite EVVK, ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Joku ministereistämme käytti sitä Suomen Kuvalehden kertomana (SK 45) tyyliin “Voi vittu mitä paskaa! Ei voisi vähempää kiinnostaa” Pohjoismaiden Neuvoston kokouksessa laadittaessa siellä iltajuhlan buffetlistaa käyttäen “skandinaaviskaa“, suomalaista konferenssiruotsia. Samalla lehti (SK 45) kirjoittaa, kuinka “Armo söi moraalin kapitalismista” ja pääkirjoituksessaan eurosekoilustamme otsikkoa “Rappion tie”. On ymmärrettävää, että ulkoasioistamme vastaavilla ministereillä, maan isillä, on muutakin, ja tärkeämpää euroalueen ytimessä, kuin takavuosien neuvoston buffetlistat.

Jumaluus ja shamanismi

Miehiseen kulttuuriin ei kuulu samanlainen tradition ylläpito ja kuri kuin mitä äideillä on omana päivänään, buffetlistat. Miehet ovat enemmän metsästäjiä ja luolan pito kunnossa, yhteisön ja perheen ylläpito on jäänyt feminiiniseksi vähän kaikkialla globaalissa maailmassamme. Ei vähiten Etelä-Euroopan matriarkaalisessa katolisessa kulttuurissa. Siellä isän päivän vietto on vielä ongelmallisempi, niin ajan ja paikan haussa, kuin meillä. Isään ja isyyteen ei liity madonnamaista elämää, palvontaa ja kotihengettärenä elämistä. Kristus syntyi hänkin isättömänä, Jumalan poikana.

Miehinen jumaluus on toinen kulttuurinen ongelma saada aikaan yhteistä tapaa viettää luomakunnan kruunun sellaista päivää, joka täyttäisi kaikkien toiveet ja vaatimukset. Joulun läheisyys tuo kristityille mieleen sekä Isän, Pojan että samalla Pyhän Hengen. Isä meidän rukouksessa isä on asettunut abstraktiin paikkaan sielussamme ja siellä se oli myös palvoessamme herooista Ilmarista, jonka paikka oli jossain Pohjantähden suunnalla. Myöhemmin Ukko Ylijumala kavensi valtaa kaappaamalla itselleen toisen lautasen paikan, sähköiset ukkosmyrskyt. Nyt lautanen on palautettu takaisin Ilmarisen käyttöön ja parlamentarismia palvellen. Joku epäilee siihen liittyvän juonittelua ja salaliiton. Perustuslain muuttaminen mukaillen tulevia vaaleja on miehistä puuhaa ja isien työtä nyt äitien kanssa siitä sopien. Näin isänpäivän hohde koki taas uuden kolhun ja euroalueesta alkoi tulla vapaaehtoinen liitto, josta voi myös erota. Äidit pakkasivat tavaransa ja lapset mukaansa.

Sukupuolineutraali isä

Isän paikka on muuttumassa postmodernissa yhteiskunnassamme ja sen sukupulineutraalissa elämässä entistäkin epämääräisemmäksi. Samalla kun naisen asema ja äitiys näyttäisi vahvistuvan, miehen ja isän asema on horjumassa. Kännykkäisät ja kotipinnarina uraansa rakentavat vanhemmat eivät oikein löydä paikkaansa isänä. Syntyy ongelmia pohdittaessa, millaista traditiota tuohon päivään voisi liittää, kun samalla perheet ja yhteisöllisyys ovat nekin rapautumassa ja kovin kirjavia. Isänä olemisen identiteetti on kadoksissa. Suomessa se katosi jo pitkien sotavuosien aikana.

Presidentinvaaleissa on yleensä valittu maan isää, mutta nyt vallassa on maan äiti ja niin myös vanhat traditiot vallasta ja sen käytöstä miehisenä ja isään liittyvänä ovat katomassa siinä missä aiemmin kuvattu shamanismi. Tieteen teossa valtaosa on naisia ja niin alkaa olla myös kirkkovallan kohdalla ja vanhastaan näin on ollut hoitajien ja opettajien ammateissa. Kuntien virat ovat liki naisten “miehittämiä” ja kuntapuolueet ovat nekin naisvaltaisia. Korporatiivisen kunnan ja valtion on vaikea toimia ottamatta huomioon sukupuoliroolien merkitystä ja asemaa muuttuvassa maailmassa ja nyt jo rapautuvassa globaalissa markkinataloudessa, kapitalismissa. Kaikki vanhat ismit, kapitalismi, sosialismi, liberalismi, korpotativismi, ovat kriisissä.

Kirjasuositukset isänpäivälle

Isänpäivästä Wikipediassa on vain muutama rivi, ja siellä kerrotaan kuinka päivän perinteisiin kuuluu käydä vierailemassa isien luona, viedä joku lahja, ainakin niiden vanhimpien vielä elossa olevien. Voi olla, että aikanaan päivä muuttuukin vainajien päivän yhteyteen, jos samalla kaupallinen traditio ja kapitalismi kokee pysyviä kolhuja. Ei ole oikein mitä hankkia ja kenelle ennen joulun kulutushuumaa ja hurmosta, paniikkia.

Vielä tänään suosittelen isänpäivänkirjoiksi edellisessä mystisen 11.11. 11. päivän jo luettelemieni Kurt Vonnegutin ja venäläisten kertojien rinnalle, joista Dostojevskia pidän nyt sopivimpana valintana hänen humaanin ihmisnäkemyksensä vuoksi, uusien naiskirjailijoittemme sotakuvauksia. Finlandia ehdokkain heitä on useampia ja aiemmin “ketustuspäivää” kuvatessani esittelin jo lappialaisen nuoren Katja Ketun. Samalla isänpäivänä tutuksi tulee myös kätilönä toimiminen.

Oikein hyvää isänpäivää suomalaisille isille ja isoisille

Mystinen 11.11. 2011

2011-11-11T11:16:00.004+02:00

Marraskuun 11. päivä on suuren mystiikan päivä. Jo pelkkä marraskuun yhdestoista on monessa kulttuurissa poikkeava. Tämä koskee sekä läntisen että itäisen kulttuuripiirin yhteydessä asuvia kansoja ja pienkulttuureja, yksittäisiä ihmisiä. Kun tähän lisätään maaginen numeroyhdistelmä 11.11. 2011 pelkästään Shanghaissa tuhannet nuoret odottavat vihillepääsyään.

Kirkollinen juhla

Suomessa ortodoksit viettävät marraskuun 11. päivää pyhien marttyyrien, Menaksen, Viktorin ja Vikentioksen sekä etenkin pyhän marttyyri Stefaniksen ja pyhittäjäisän ja tunnustajan Teodoros Studiteksen muistopäivänä. Samalla tämä päivä on kirjailija Fjodor Dostojevskin syntymäpäivä vuodelta 1821.

Marraskuun 11. päivä päättyi ensimmäinen maailmansota: Saksa sopi aselevon ympärysvaltojen kanssa vuonna 1918. Suomessa marraskuun 11. päivänä syntyi kirjailija Kalle Päätalo.

Juhlapäivää itsenäisenä valtiona viettävät Angola ja Puola ja Saksassa käynnistyi karnevaalikausi. Yhdysvallat viettävät veteraanien päivää ja katoliset Pyhän Martinuksen juhlaa. Suomessa juhliva nuoret naiset uusina sodasta kirjoittavina Finlandia -ehdokkaina.

Transsubstaatio-oppi

Marraskuun 11. päivänä vuonna 1215 kristityt hyväksyivät ns. tsanssubstaatio-opin, minkä mukaan ehtoollisessa leipä ja viini muuttuvat todella Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Marraskuun 11. päivänä vuonna 1889 Washington hyväksyttiin Yhdysvaltain osavaltioksi. Tänään moni sitä katuu. Joka viides Yhdysvaltain kansalainen asuu perheessä, jonka tulot jäävät alle 5000 euron rajan vuodessa henkeä kohden laskettuna. Velan osuus on tätä paljon suurempi ja se kasvaa tuloja nopeammin.
Kun koko kansantalouden bruttokansantulo jaetaan henkilöluvulla, saadaan virheellinen kuva kansakunnan todellisesta vauraudesta ja hyvinvoinnista.

Suomalainen marttyyripresidentti Risto Ryti haudattiin marraskuun 11. päivänä vuonna 1956. Marraskuun 11. päivänä PlayStation pelikonsoli julkaistiin Japanissa.

Marraskuun 11. päivänä syntyi Henrik IV vuonna 1050, samoin Alphonse, Ranskan kuninkaan Ludvig VIII Leijonan poika vuonna 1220. Italian kuningas Viktor Emanuel syntyi niin ikään marraskuun 11. päivänä yhdessä Nicaraguan Daniel Ortegan kanssa.

Kirjailijoiden päivä

Kirjailijoista Dostojevskin ja Päätalon ohella syntyi vaikkapa Kurt Vonnegut, kun taas itävaltalainen Peter Drucker kuoli. Päivä on etenkin kirkollisten suurten tapahtumien ja kirjailijoiden päivä. Suomessa Finlandia ehdokkaiksi nimettiin nyt pelkästään naiskirjailijoita ja Laila Hirvisaaren uurastus palkittiin sekin ehdokkuudella. Mukana on uuden sukupolven sotakirjailijoita ja kaksi esikoisteosta. Ne sopivat hyvin marraskuun 11. päivän teemaan. Leo Tolstoin “Sota ja rauha” käy hyvin haasteena uusille nuorille kirjailijoillemme.

Kun naisia palkitaan, samalla mieskirjailijoita jätettiin palkitsematta ja etenkin rangaistuksi tulivat näin Jari Tervo ja Tuomas Kyrö, kirjoittaa toimittaja Antti Majander (HS 11.11). Vähä kaikessa on tapahtumassa nyt sekä sukupolven, että samalla sukupuolen vaihdos. Mutta minne jäi naisista ja Lapin sodasta upeasti kirjoittava ja ketutuspäivän avainhenkilöni Katja Kettu? Hänen ketutusta kai haluttiin raadissa jatkaa? Suosittelen hänelle Dostojevskin “Sorrettuja ja solvattuja”.

Martas

Marraskuun latinankielinen nimi "november" tulee yhdeksää merkitsevästä sanasta "novem". Ennen Julius Caesarin kalenteriuudistusta marraskuu oli vuoden yhdeksäs kuukausi. Marraskuu oli roomalaisille kyntö- ja kylvötöiden aikaa, mutta liki puolet päivistä kului kuitenkin juhlintaan. Etelä-Euroopassa on osattu aina juhlia ja myös marraskuussa.

Kuukauden suomenkielinen nimi viittaa yöpakkasiin ja routaan. Tällöin viimeisetkin ruohovartiset kasvit kuolevat ja tulevat martaiksi. Sana merkitse lähinnä kuolemaa ja vainajaa, indoeurooppalaisena kantasanana on "martas". Suomalainen juhliminen on jäänyt yleensä vähemmälle ja valmistautuminen lamaan tapahtuu eilen nimikkopäiväänsä viettäneen Martti Lutherin opein. Pietistiset liikkeemme syntyvät nekin muualla kuin välimereisen Euroopan menossa.

Skorpionin tähtimerkki

Marraskuun aikana sademäärät Suomessa vähenevät ja samalla auringonpaistetta saadaan todella niukasti. Pohjoisessa ensilumi auttaa, mutta etelämpänä marraskuu on nimensä veroinen. Viimeisetkin muuttolinnut jättävät talveen valmistautuvan pohjoisen pesimispaikkansa. Marraskuisen maiseman ja kaamoksen kuva on kuin varjo ihmisten sisimmässä.

Marraskuussa syntyneillä on yleensä skorpioni horoskooppimerkkinä. Siihen kannattaa tutustua astrologien tietoja netistä selaillen ja muistaa, kuinka tähtimerkkimme ovat vaihtuneet vuosituhansien aikana maan häilyvän akselin seurauksena, ja hakea samalla itselleen oikea tähtimerkki myös skorpionien aiemmin niin eroottiseen elämään. Paluu arkeen ja oikeaan tähtimerkkiin on aluksi vaikeaa, mutta siihen kyllä oppii marraskuun ja tulevan kaamoksen sekä talven paukkupakkasissa.

Dostojevskia opiskellen

Tässä sopeutumisessa auttaa Dostojevskin tuotanto, joista suosittelen menneen erotiikan muistona “Vanhan ruhtinaan rakkautta“, tähtimerkkiä vaihtaessa “Kaksoisolentoa“, tulevaan syvään taantumaan valmistautuessa “Köyhää väkeä”, organisaatiomuutoksi seuraillessa “Narria kartanon valtiaana”, kiusatuille tulevan talven aikana ketutukseen “Sorrettuja ja solvattuja” sekä “Alistettuja ja loukattuja”.

Kun avioliitto ja sen onni, solmittuna 11.11. 2011, ei välttämättä johda pitkään liittoon suosittelen myös Dostojevskin aina ajankohtaisia tyhjenevän talouden “Kirjoituksia kellarista” tai “Muistelmia kuolleesta talosta”. Ne ovat molemmat dostojevskilaisella suurella sydämellä ja lämmöllä kirjoitettuja ja kiusattua ihmistä ymmärtäviä myös vaikkapa kuntaliitoksia pohdittaessa.

Myös lapsia ja lasten kärsimyksiä ymmärretään tämän kovia jo nuorena kokeneen ja poliittisesti valveutuneen ihmistuntijan kirjoissa. Mustavalkoisuus on kaukana ihmiskuvauksista ja paatuneinkin ihminen on lopulta vai ihminen ihmisten joukossa. Teemana katumus ja kärsimys on hyvin suomalainen ja sopii Kalle Päätalon kirjojen joukkoon siinä missä Laila Hirvisaarta lukien.

Jos olo tuntuu kaiken tuon lukunautinnon jälkeen entistä ahdistavammalta, suosittelen aina ajankohtaista rippikirjaa “Rikos ja rangaistus” sekä politiikasta itsensä löytäville kertaamaan taas karren Dostojevskin “Pelurin”, “Idiootin” sekä “Riivaajan”. Ennen tulevia kuntavaaleja on syytä kerrata kirja “Keskenkasvuinen” , “Rikos ja rangaistus” sekä aina ja joka paikassa “Karamazovin veljekset”. Viimeksi mainittu sopii myös presidentinvaaleihin valmistautuville.

Dostojevskin novelleista skorpioneille sopivat, uuteen tähtimerkkiin jo siirryttyä, vaikkapa “Emäntä”, “Heikko sydän” sekä aina ajankohtainen “Rehellinen varas”. Leo Tolstoin “Sotaa ja rauhaa” ei pidä lähteä lukemaan perheellisen ennen kuin Dostojevskin kirja “Ikuinen aviomies” on tullut tutuksi.

Euroopan velkakriisistä kiinnostuneet voivat tutustua valkoisen miehen rötöksistä sopivasti kertovaan “Rikokseen ja rangaistukseen” sen jälkeen kun kirjat “Idiootti” ja “Köyhää väkeä” sekä “Rehellinen varas” ovat tulleet luetuiksi.

Valta ja vallankäyttö

2011-11-09T20:24:00.002+02:00

Valta Suomessa kuuluu kansalle. Kansa jakaa poliittista valtaa ainakin kunnille, valtiolle ja Euroopan unionille vaalien kautta. Kunnissa valtaa käyttävät virkamiehet, poliitikot, professionaaliset ryhmät (opettajat, hoitajat jne.), joskus ulkopuoliset painostajat. Poliittisen vallan lisäksi myös muilla toimijoilla on valtaa. Puhumme markkinavoimista, talouselämästä, mediasta ja mediakratiasta demokratian rinnalla.

Monet julkiset avainhenkilöt ja asiantuntijat vaikuttavat myös julkisen vallan käyttöön. Kasvava vaikutus on myös ns. kolmannen sektorin toimijoilla ja sen suurilla järjestöillä. Valtaa on monenlaista, mutta yleensä me keskitymme Suomessa julkiseen valtaan, kolmeen valtiomahtiin ja mediaan neljäntenä.

Vallan menetys tekee kipeää

Vallasta luopuminen tekee kipeää, toteaa entinen Rengon kunnanjohtaja Antti Leinikka Forssan lehdessä (FL 9.11). “Ei ole niin hohdokasta siirtyä kunnanjohtajasta muutosjohtajaksi tai kehittämispäälliköksi. Inhimillistä sekin on”, toteaa Leinikka.

Renko liitettiin Hämeenlinnaan ja saman koki myös moni muu maaseutupitäjä, ei vain Kanta-Hämeessä, vaan ympäri Suomea. Vallan menetys pelottaa ja komean tittelin katoaminen on myös sosiaalinen statusmenetys, toteavat entiset kunnanjohtajat.

Vielä enemmän kipeää tekee Italian ja Kreikan pääministereille luopua vallastaan ja varmaan se teki kipeää myös välimereisen alueen arabi-islamilaisille johtajille. Valta ja sen mukanaan tuoma asema ymmärretään kaikkialla tavoittelemisen arvoiseksi, vaikka loppu olisi Muammar Gaddafin kaltainen ja koskisi myös hänen perhettään.

Friedrich Nietzsche kehotti ihmisiä hakemaan valtaa peittelemättä, ja piti sitä tärkeimpänä viettinämme ohi lisääntymisvietin. Eläimet taistelevat johtajan paikasta ja lauman alfauros tai -naaras ovat pitämässä paikastaan kiinni viimeiseen saakka.

Murra, pakota, manipuloi ja hajota

Professorit Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg ovat pohtineet vallan ilmenemismuotoja toisesta näkökulmasta. Valtaan liittyy vastustuksen murtaminen, toimintavaihtoehtojen rajoittaminen, asenteiden muuttaminen sekä lopulta vallan muuttaminen oikeudeksi ja totteleminen velvollisuudeksi.

Paloheimon ja Wibergin mukaan vallan tavoitteena on saada toinen henkilö toimimaan halutulla tavalla hänen vastustuksestaan huolimatta. Keinoja on paljon ja mediakratiassa mainitaan usein manipulointi.

Tällöin vaihtoehtoja voidaan esitellä rajatusti ja käytännössä lopulta vain yksi. Näin silloinkin, kun niitä olisi rajaton määrä. Korporatiivinen media on siinä osa muuta megakorporaatiota, Riikka Söyryngiä lainaten.

Äänestäjät voivat vaihtaa talousoligarkkien palvelijat, mutta oligarkkien politiikkaan sillä ei ole vaikutusta, kertoo Yhdysvaltain entinen valtiovarainministeri Paul Craig Roberts. Näennäisdemokratian rakenne ei salli totalitarismia, joten instituutiosta tulee autoritaarinen Robert Abelen kirjoittamana. Autoritaarinen organisaatio ei ole luova eikä innovatiivinen. Siellä tehdään pelkkiä suoritteita, ei löydetä enää lainkaan uutta tai sellaista jopa kavahdetaan.

Rajoita tai paranna vaihtoehtoja

Toimintavaihtoehtojen rajoittamisessa vähennetään tai parannetaan vallanalaisen valintoja ja tällä tavalla saadaan hänet toimimaan halutulla tavalla. Vanhassa keskusjärjestömallissa vastineeksi yhteistyöstä järjestöt voiva saada vaikkapa valtaa työmarkkinapolitiikassa ja hyvinvointipolitiikassa; eläkejärjestelmissä, koulutuksessa, tulonsiirroissa jne. Korporativismi suomalaisena mallina toimi etenkin 1960- ja 1980-luvuilla ja hyviä tuloksia saavutettiin myös vaikkapa Itävallassa ja Ruotsissa, kertoo väitöskirjassaan Olli Rehn vuodelta 1996.

Malli ei ole tänään enää oikein käytössä ja kritisoituja ovat myös porterismin klusterit. Kukin aika tuottaa omat rakenteensa käyttää valtaa, tai kanavoida sitä ihmisen mittoihin, ja välttäen innovaatiopolitiikassa autoritarsimin siemeniä.

Asenteet, arvot ja manipulointi

Asenteiden ja arvojen muuttamisessa pyritään vaikuttamaan vallanalaisen mieltymyksiin ja muuttamaan hänen asenteitaan tekoa tai vallankäyttäjää kohtaan. Vanhemmat, kouluttajat ja todistusten antajat pyrkivät vaikuttamaan juuri asenteiden ja arvojen muuttamisen kautta, sekä käyttämään valtaansa palkitsemalla tai rankaisemalla. Joskus mukaan tulee myös kouluille tyypillistä kiusaamista.

Toki media, mainonta jne. menettelee samoin poliitikkojen rinnalla. Yksilön tietoisuuden muuttaminen vallanpitäjälle suopeaksi on vanhimpia vallankäytön muotoja. Psykologia, ja sitä yhteiskunnallisesti lähestyvä sosiologia, erottelevat ihmisen ja hänen yhteisönsä toisistaan. Ihmiseen kohdistuva valta on eri asia kuin lauman sisäinen vallankäyttö ja sen biologiset tai sosiaaliset keinomme.

Nykyisin on tyypillistä leimata median keinoin markkinatalouden säätelyä vaativat antidemokraateiksi. Raskasta propagandakoneistoa käyttävä yhteiskunta liikkuu lähellä voimalla pakottamista juuri institutionaalisissa rakenteissaan, ja on aina autoritaarinen, sekä samalla kaukana luovasta ja innovatiivisesta yhteiskunnasta.

Autoritaarisesta kohti totalitaarista valtaa

Kun valta lopulta muuttuu jollekin oikeudeksi, tai hän sen sellaisena kokee autoritaarisena ja annettuna valtana, liki totalitarismina, ja vastaavasti muilla ihmisillä on velvollisuus totella, kyse on Wibergin ja Paloheimon luokituksessa sisäistetystä vallasta.

Tällöin vallanalainen ajattelee, että hänen on velvollisuus totella, ja vallankäyttäjä pitää valtaa oikeutenaan. Tällöin valta sokaisee, täydellinen valta täydellisesti. Autoritaarinen yhteiskunta ei ole kansalaisyhteiskunta, saati demokratia, jossa uutta luodaan kaiken aikaa. Organisaationa sellainen on kaiken aikaa tulehtunut ja kriisissä.

Italia ajautui tällaiseen korporativismiin 1930-luvun alussa fasismin kautta. Professori Timo Anderson on kirjoittanut ansiokkaan blogin korporativismista, liberalismista sekä fasismista osana valtiokorporativismia. Hän käsittelee mm. fasistisen Italian korporativismia erotellen sen oikein korporativismin varhaisemmista muodoista.

Samalla fasismi jakoi korporativismin kahteen koulukuntaan, jossa juuri valtiokorporativismi edusti alisteista korporativismia vastakohtanaan vapaa korporativismi tai yhteiskuntakorporativismi. Olli Rehn puolestaan väitteli korporativismin noususta ja laskusta.

Tietoisuus ja valta

Professori Timo Järvikoski on kirjoittanut artikkelissaan Paloheimon ja Wibergin viimeisestä vallan käytön luokasta, vallan sisäisestä kokemisesta. Järvikosken pohdinnassa lähtökohta on tiivistäen yksilön ja yhteisön, yksilön ja häntä ympäröivän maailman, kokemuksen eroista. Näin tietoisuus ja vallan pohdiskelu liittyy kahden järjestelmän teoriaan; yksilön ja hänen ympäristönsä väliseen dualismiin.

Tässä ihminen yksilönä muodostaa yhden järjestelmän ja toinen järjestelmä syntyy muista ihmisistä. Ihminen koetaan psyykkisen toiminnan ja tietoisuuden kantajana, valta taas kuuluu vallanpitäjälle, joka käyttää sitä kuin mitä tahansa työkalua. Me koemme tämän helposti myös virtuaalisessa ympäristössä, jossa ulkopuolinen on ikään kuin vieras ja “epätosi”.

Tästä seuraa tietoisuuden haku ihmisen sisältä, lähinnä aivoista, ja vallankäyttö pyritään selittämään yksittäisten johtajien henkilökohtaisten ominaisuuksien ja päätösten kautta, vieraan ympäristön tuotteena ja ulkopuolisena. Näin tietoisuus ja valta ovat käsitteitä, joilla on lopulta hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa.

Eliitin valtaa

Vallanpitäjä, kirkkovalta, ylimysvalta, markkinavoimat, elitismi, mediavalta, ovat aina suhtautuneet kansaan itsensä ulkopuolisena objektina, manipuloinnin kohteena, johon he eivät itse lukeudu. Näin tekee myös vaikkapa valtiokorporativismi. Tämän vuoksi ihminen ja hänen sisäinen tietoisuus sekä ympäröivä maailma, kahden järjestelmän ideologia, on ollut aina johtava ja suosittu yhteiskunnan elitismin käyttämänä vallankäytön välineenä. Ilmiö on siis ikivanha, mutta ei välttämättä geneettinen.

Ongelmana edellisessä vallankäytössä on se, ettei opettaja voi kuitenkaan määrätä oppilasta ymmärtämään, muuttamaan asenteitaan tai arvojaan, Kreikan ja Italian tuleva pääministeri kansalaista muuttumaan saksalaiseksi. Yhteiskuntafilosofisesti mukana on individualismin ja pluralismin korporativismin jännitteitä.

Korporativismiin kuluu se näkemys, etteivät oikeudet ole yksilön vaan hänen asemansa funktio. Asema luo oikeuksia toisin kuin individualismi edellyttäisi. Korporativistille on vierasta ajatelle yksilön itse luovan oikeuksia itselleen. Yksilön oikeudet ja toisten ihmisten velvollisuudet häntä kohtaan ovat rinnakkaisia.

Lopputulos yksilön vastuulla

Järvikosken esittelemässä yksilön sisäisessä tietoisuudessa tämä ajattelu on virheellinen. Niinpä, jos alaiset eivät ole valmiita antamaan käskyä itselleen, heitä on turha käskeä. Tai jos näin tehdään, lopputulos on jotain aivan muuta kuin se, mihin käskijä tähtäsi. Kukaan meistä ei voi noudattaa toisen käskyä tai toteuttaa toisen esittämää teoriaa.

Tämä koskee myös moniäänistä mediaa, jossa uudet media kertovat koko ajan uusista asioista. Järvikosken mukaan nykyaikainen aivotutkimus olisi ongelmissa, jos sen olisi etsittävä yksilöltä erityistä tietoisuus alueita. Tämä olisi vähän samaa kuin pyrkiä hakemaan auton ohjausta pelkästään sen ohjauspyörästä. Moni vallankäyttäjä toimii kuitenkin tällaisen yhteiskuntafilosofian tai psykologian sisäistäneenä.

Jokainen todellinen johtaja vallankäyttäjänä jättää aina lopputuloksen avoimeksi. Käskyt muotoutuvat tuloksiksi ja organisaatio on tulosta tekeväksi luotu. Jokaisen jäsenen on oltava tietoinen toiminnan koko luonteesta ja todellisista tavoitteista.

Timo Järvikoskea lainaten tällainen tietoisuus voi syntyä vain, kun ihmiset ovat itse luomassa toiminnan tavoitteet ja etsiytymässä tuloksen tuottamisen kannalta olennaiseen organisaatioon. Ja kiitosta jaettaessa todellinen johtaja - toisin kuin poliitikot, jotka kiistelevät siitä, kuka mitäkin sai aikaan, astuu syrjään, ja ihmiset sanovat : “Me teimme sen itse.”

Mediayhteiskunnan vallankäyttäjät

Tässä prosessissa media on vahva vallankäyttäjä. Poliittinen elämä välittyy sen kautta ja värittyy samalla medioissa. Jopa agenda syntyy usein siellä. Päättäjille media on siten myös oivallinen, mutta samalla kasvoton syntipukki. Median vastuulla on säilyttää riippumattomuutensa. Kansanvallan haastava media on mediakratiaa. Demokratiassa valtiovalta ei puutu tiedotusvälineiden sisältöön. Demokratian portinvartijana media pakottaa päättäjät perustelemaan tekonsa.

Media vallankäyttäjänä vahvistaa mielikuvia, muokkaa tietoja ja asenteita. Se pureskelee valmiiksi monimutkaiset asiakysymykset selkeiksi kokonaisuuksiksi ja tarjoilee ne kansalle. Perimmäisen olemassaolon tarkoitus alkaa hämärtyä vasta, kun tarkastelu kohdistuu megakorporaatioon, mediamoguleihin, mediakonserneihin tavoitteena tuottaa voittoa omistajilleen. Tällöin vallankäyttäjien intressit alkavat yhdentyä ja mukana on enää vain yksi valtaa käyttävä megakorporaatio esimerkkinä USA:n rautakolmio tapaan; Pentagon, kongressin valiokunta sekä aseteollisuus.

Hyvää pyhäinpäivää

2011-11-05T14:14:00.001+02:00

Pyhäinpäivä on kristillinen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Päivää vietettiin alun perin marraskuun alussa, mutta myöhemmin se siirtyi ja on nyt aikaisintaan 31. lokakuuta tai viimeistään 6. marraskuuta ja aina lauantaina. Työmarkkinapolitiikka ja maallistunut elämämme ei pidä tärkeänä vainajien ja pyhäinmiesten päivää siinä merkityksessä kuin sitä vietetään vaikkapa Latinalaisessa Amerikassa Kuolleiden päivänä (Dia de Muertos) ja vainajien muistojuhlana 1-2 marraskuuta.

Kekristä Halloween juhlintaan

Juhla on erityisen merkittävä Meksikossa, Filippiineillä ja Brasiliassa, joissa päivä on myös vapaapäivä. Yhdysvalloissa Halloween liittyy pyhäinpäivän aattoon ja Venäjällä vastaava päivä on vanhempainpäivä, jolloin käydään haudoilla ja muistetaan myös ystäviä ja sukulaisia samalla. Kommunismi muutti päivän luonnetta.

Ennen reformaatiota Suomassakin vietettiin muun maailman malliin useitakin pyhimysten juhlapäiviä, ja monet niistä olivat samalla juhlapäiviä. Luterilaisuuden myötä päivät yhdistettiin kaikkien pyhien yhteiseksi päiväksi ja näin pyhäin miesten päivä säilyi ja yhdistyi samalla vainajien muistopäiväksi. Kun lähellä oli lisäksi vanha suomalainen kekri, agraarin ajan sadonkorjuun päättymisen juhla, pyhäinpäivä sai myös usein aluksi tuon kekri -nimityksen.

Nyt kekri ja Halloween alkavat olla samaa juhlaa, mutta jo postmodernin yhteiskunnan yhteistä kulttuuria, jossa myös kirkollinen juhla alkaa hämärtyä. Näin anglosaksinen Halloween jyrää kansallisen kekrimme ja palaamme huomaamatta vanhaa kelttiläiseen, syksyllä vietettyyn uuden vuoden juhlaan samhaimiin. Ensi vuonna tämä juhla on 3. marraskuuta ja vuonna 2015 juhla on jo lokakuun viimeinen päivä kuten myös vuonna 2020.

Karnevaaliaikaa

Itäisessä kristillisyydessä kaikkien pyhien sunnuntaita vietetään ensimmäisenä sunnuntaina helluntain jälkeen. Näin ortodoksiseen juhlakalenteriin marraskuinen pyhäinpäivä ei kuuluisi, mutta Suomen ortodoksien kirkko viettää tätä päivää Karjalan pyhittäjäisisien ja valistajien muistopäivinä. Suomen katolinen kirkko viettää samana lauantaina kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivää ja seuraava sunnuntai on pyhäinpäivä (kaikkien pyhien juhla). Latinalaisessa Amerikassa ja etenkin Meksikossa tämä aika on samalla liki karnevaaliaikaa ja riehakasta juhlintaa.

Synkästä juhlinnan aiheesta huolimatta kulttuureilla on taipumusta muuttaa juhlansa maallisiksi ja samalla riehakkaiksi. Näin on käynyt liki kaikille kirkollisille juhlillemme ja ei vähiten joululle ja juhannukselle. Samalla niihin on liittynyt monikulttuurisuutta ja pakana-aikaisia kansallisia menoja ja ei vähiten Suomessa.

Suomalainen kuolema

Helsingin Sanomat (HS 5.11) esittelee arkisesti pyhäinpäivän teeman, suomalaisen kuoleman. Lehti käyttää synkän tummaa ja mustaa grafiikka kertoen mihin suomalaiset kuolivat vuonna 2010. Sen pragmaattisemmin ei enää voi pyhäinpäivän juhlaa esitellä ja se tuo mieleen takavuosien Neuvostoliiton. Uskonto oli siellä oopiumia kansalle, vaikka se tahtoi hiljaisesti kapinoidakin, ja hautapaikat pysyivät yllättävän kristillisinä, kristillisiä juhlia vietettiin olkoonkin, että niitä pyrittiin maallistamaan.

Näin marxilaista opista alkoi tulla ikään kuin uskonnon korvike ja sellaisena siihen usein törmäsikin kommunististen maitten puhtaan yhteiskuntafilosofisen opin jäljittelyssä. Näin yhteiskunnalliset filosofiat ja vanhemmat traditiot, dogmit ja uskomukset tahtovat lopulta sulautua toisiinsa myös tänään ja etenkin internetin välityksellä. Intrenet on valtaisa kulttuurien sulautusuuni ja sitä on osattava hyödyntää tässä merkityksessä eikä vaikeuttaa uuden syntyä ja auringon nousua. Se kun nousee joka tapauksessa vaikka nukkuisimmekin joka aamu yli sen sarastuksen ja olisimme konservatiivisia ja hitaita jälkiomaksujia. Tästä tulee tuo kansamme viisaus, jossa varhainen lintu saa matonsa tai että talon pitää tapa, jossa ollaan aamun virkkuja, siis luovia ja innovatiivisia. Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.

Vanhuuden höperyys kuolinsyynä

Helsingin Sanomien grafiikassa suomalaiset kuolevat tuhansiin sairauksiin ja myös vanhuuteen, jota ei sairaudeksi lueta. Sen sijaan Alzheimer ja dementia ovat kasvava tapa kuolla, kun vastaavasti verenkiertoelinten sairaudet ovat vähentyneet kuolinsyynä Suomessa. Yleisin syy ne ovat toki edelleen suomalaisena tapana joutua vainajien päivän juhlituksi sankariksi. Tällaisia sankareita syntyi vuonna 2010 49 904 suomalaista ja tämä määrä kasvaa nyt suurten ikäluokkien myötä. Se on hyväksyttävä ja järjestettävä asiat kuntoon ennen kuolemaa. Nukkuneen rukous on kaikkein turhinta maailmassa.

Kuolemansyynä verenkiertoelinten sairaudet ja kasvaimet edustat yhdessä liki 35 000 tapausta vuodessa. Sen sijaan hengityselinten sairauksiin meitä kuolee vain runsas 2000 ihmistä ja ruunasulatuselinten sairaudet vievät kalmistoon 2500 vainajaa.

Tapaturmat ja väkivalta saavat suuria otsikkoja medioissamme vaikka kuolleiden määrä jää noin 4000 ihmiseen ja murhien ja tappojen osuus on vain noin sata tapausta vuodessa. Itsemurhia teemme kymmenkertaisen määrän ja liikenneturmissa meitä kuolee 300 ihmistä. Ne ovat kaikki turhia kuolemia, mutta samalla marginaalisia, ja enemmän meitä kuolee pelkästään aortan laajentumaan (564) tai vaikkapa Parkinsonin tautiin (448), niin marginaalisia kuolinsyitä kuin nämäkin ovat 50 000 kuolemantapauksen joukossa.

Marginaalisia pelkoja

Hermoston ja aistimien sairauksiin suomalaisia kuolee liki sama määrä kuin tapaturmiin ja väkivaltaan, runsas 4000 suomalaista. Yhteensäkään nämä eivät ole kuin runsas kolmannes verenkiertoelinten sairauksien kuolemansyistä. Vastaavasti virtsa- ja sukupuolielinsairauksiin suomalasia kuolee vain sama määrä kuin vaikkapa tartunta- ja loistauteihin. Monet paljon puhutut ja pelätyt sairaudet ovat kuolinsyynä marginaalisia ja synnytyksessä suomalasia kuoli vuonna 2010 yksi nainen, sikiökuolemia oli 25 kappaletta. Se luku lienee pienin maailmassa eikä synnytystä tule pelätä, ainakaan keski-ikäisenä miehenä sukupuolineutraalissa Suomessa.

Lehti esittelee myös suomalaisten päiväkohtaiset kuolemat ja jättää niiden tulkinnan lukijan omaan harkintaan. Se on viisas teko. Ihmisten on osattava myös itse hakea ja tulkita tilastoja, opiskella uusi medialukutaito, ja hyvää grafiikkaa ei ole syytä kertoa erikseen tekstissä.

Täydenkuun taika

Suomalaiset kuolevat täydenkuun aikaan aivan kuten kaikkina muinakin kuun kierron aikoina ja juhlapyhinä niin ikään ilman erityistä syytä juhlia itsensä hengiltä. Onnettomuudet, hukkumistapaukset, väkivallanteot jne. ovat niin marginaalisia kuolemantapaustilastoissamme, etteivät ne voi näkyä näinkin suuren kansan kohdalla piikkeinä kuolemansyitä seurattaessa. Sama koskee vuodenaikaista vaihtelua, eivätkä kesäiset hellepäivät ja -jaksot korostu mitenkään sen enempää kuin menneen talven lumet sekä paukkupakkaset tammikuun neljännellä viikolla ja helmikuun kahdeksannella viikolla.

Sen sijaan pitkä hellejakso heinäkuussa kyllä näkyy heinäkuun 28. viikon kuolemantapausten määrässä, olettaen rohkeasti, että kaksi asiaa liittyvät aina toisiinsa samaan aikaan esiintyen. Jostakin syystä viikko 29 on jo normaalin alapuolella vaikka helle kyllä jatkui edelleenkin.

Näin päivittäin ja viikoittain tapahtuvat pienet heilahtelut selittynevät muilla syillä kuin säällä ja sen vaihtelulla, jolloin erot myös menevät normaalin vaihtelun sisälle. Se on vähän samaa kuin pohdinta gallupdemokratiassa, jossa pari prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen menee tilastolliseen vaihteluun ja virheisiin, jolla ei ole merkitystä tuloksia tulkittaessa. Se ei poista tapaamme jännittää lottovoittoa eikä sitä pidä poistaa osana hankkia verotuloja hyvään tarkoitukseen niin nuorisotyössä kuin kulttuuriin ja urheilun tukemisessa, pitkän ja laadukkaan elämän tavoittelussamme.

Yleinen ketutuspäivä 4.11

2011-11-04T16:31:00.002+02:00

Katja Kettu on kirjailija Lapista. Suomen Kuvalehden (28.10) artikkelin mukaan hän näyttää uneliaalta hipiltä. Hän on kirjoittanut kolmannen romaaninsa “Kätilö” (WSOY) Eeva Joenpellon kirjailijatalossa, Sammatissa. Kirja käsittelee Lapin sotaa ja sen siviiliväestöä. Katja Kettua kirjaimellisesti ketuttaa se, etteivät ihmiset tunnu muistavan tai tietävän mitä Lapissa oikeasti tapahtui vuosina 1944-45.
Jotta tämä ja monet muut ketuttavat asiat muistaisimme, olisi pyhäinpäivää (5.11) ja ruotsalaisuuden päivää (6.11) edeltävä 4.11 nimettävä yleiseksi ketutuspäiväksi, paastoksi ennen rauhoittumistamme pyhäinpäivän viettoon.

Nuoruuden ketutus

Lapin kairat tutkijana kiertäneenä ensimmäiset asiat, joihin törmäsin, olivat Lapin sotaan liittyviä kertomuksia, taruja ja myyttejä, ja etenkin monen Karjalan ja Sompion allasevakon muistelemina taruina. Niitä vertailtiin toisiinsa pyytämättäkin. Poltetusta talosta muutto on erilainen kokemus kuin hukutetusta.

Se ettei aihe ole enää ajankohtainen, johtuu yksinkertaisesti muistelijoiden siirtymisestä viimeiselle evakkomatkalleen, jotkut jo viidennelle. Toinen tehtiin talvisodan ja jatkosodan välillä palaten vanhoille kotisijoille. Se oli uskalias teko ja kertoi voitontahdosta, sotapropagandasta silloisissa medioissamme. Talvisodan aikana saavutimme niin huikeita voittoja että hävitty sota tuli monelle yllätyksenä rauhanehtoineen. Sellainen rauha ei ketuttanut vaan pisti vihaksi.

Kun lyhyestä tapahtumasta, Lapin sodasta, alkaa olla jo vuosisata, sen muistelijoita ei tahdo riittää monen sukupolven kerrottavaksi. Nuoren kirjailijan huoli siitä, etteivät muistelijat uskalla kertoa asiasta, ovat traumaattisia ja vammaisia, on väärä mutta muodikas.

Toive siitä että ketutus loppuisi ja pääsisivät jo viidennessä polvessa, hänen lapsensa Helsingissä ja Espoossa asuen, muistelemaan saksalaisten polttamia hirsimökkejään, on turha ja tarpeeton. Heillä on paljon tuoreempaakin muisteltavaa saksalaisten ja välimereisten kulttuurien suunnalta, Kreikassa on ketutusta kerrakseen.

Ammattina ketutus

Toimittaja Leif Salmenia ketuttaa aina (HS 4.11). Se on osa hänen sekä ammattia että persoonallisuutta ja aihe alkoholismiin aikanaan. Parhaat jutut syntyvät kertomalla ketutuksesta Katja Ketun tapaan. Moni toimittaja ja kirjailija on ketutuksen mestari ja saa siitä aiheensa, voimansa ja lopulta koko elämänsä sisällön. Ilman ketutusta ja sen provosointia ei synny mitään.

Päihteet ja etenkin laskuhumala ovat ketutuksen ja kurjuuden lähde sekä alku kohti mielisairaalaa. Ketutksen ärsyttäminen äärimmilleen on suomalaisen elämän suola ja suurten tulosten ja elämysten syvintä itseään.

Nyt Salmenia ketuttaa se, kuinka Euroopan johtavat poliitikot ja asiantuntijat olivat lapsellisia olettaessaan kuinka euro valuuttana johtaisi eri maiden talouksien lähestymiseen ja yhdentymiseen. Oikeammin tällainen europrojekti vain hajottaa Eurooppaa. Lontoon välit Berliiniin, Brysseliin ja Pariisiin ovat rasittuneet. Puola ja Ruotsi nurisevat euroryhmää vastaan. Saksa ja Ranska sietävät toisiaan vain pitkin hampain, tietää Salmen metropolien elämää kokeneena, maita ja kansoja kiertäen.

Globaali ketutus

Eniten ketuttaa kuitenkin Kreikan pääministeri Georgios Papandreouta, joka pyörsi pyhät sanansa ties monenneko kerran ja pelasi itsensä pussiin. Kolmannen polven pääminiterinä sellainen on nöyryyttävää etenkin, kun oma ura loppuu ylpeän helleenisen kulttuurin ajautuessa letkuissa roikkuen aivokuolemaan.

Pasok puolue on kääntämässä sekin peukalonsa alas ja uhka tulla heitetyksi yli laidan on poliittiselle pelurille nolo loppu, jonka Merkel ja Sarkozy toki odottivatkin tapahtuvan noin puolen miljardin eurooppalaisen ohella. Kun yhdestä miehestä tehdään 7000 miljoonan globaalin talouden syntipukkia, meno on maailman historiaan jäävä ja sitä tulisi osata myös käsitellä ja arvostaa sellaisena, globaalin tason ketutuksena.

Pohjoismainen ketutus

Asiansa ja itsensä hallitsevaa, sanansa valikoivaa Alexander Stubbia ketuttaa muodista jäänyt pohjoismainen yhteistyö ja sen turhuudet. Kööpenhaminassa lausutut totuudet, kirosanoin höystäen, olivat häneltä aivan normaalia suomalaista arkikieltä, jossa yön yli nukkuen oli mukana vain vääriä sanavalintoja ja muutenkin diplomatian kieli hukassa. Se löytyi jälleen ketutuksen jälkeen. Pohjoismainen yhteistyö oli ydin kaikelle mahdolliselle ja henkinen tuki myös monelle mahdottomalle niitä erikseen edes luettelematta.

Ketutuksen syyt ovat yleensä muualla kuin lähiympäritössä tai -yhteisössä ja kehon kieli voi syntyä kiroiluineen liiankin läheiseksi päässeestä ystävyydestä, iholle käyvästä.

Perussuomalainen ketutus

Timo Soini oli näyttävästi esillä Yhdysvalloissa kertoen suurella TV kanavalla kuinka pankista ei pidä leipoa valtiokorporatvismin jäänteitä tai uusia puolueita. On moraalitonta siirtää pankit pois pankkitoiminnasta ja ilman siihen liittyvää riskiä.

Kreikka on tätä kokeilemassa ja Salmen haluaisi pankit EKP:n hoidettaviksi. Tästä Soinin esiintyminen Suomen kansainvälisesti tunnetuimpana poliitikkona ketuttaa toimittaja Juha Akkasta (HS 4.11). Soini on Akkasen ketutuksen perussuomalainen kohde ties monenneko kerran.

Taas Soini pääsi riekkumaan ja hän on lainattu poliitikko myös muualla Euroopassa kuin vain Kreikassa ja Portugalissa, valittaa Akkanen ketutustaan. Soini on muutakin kuin Suomi tai päinvastoin, valittaa toimittaja perustautiaan ja sen kohdetta kuin mustalla jäällä liukastellen, mustan rakkauden pauloissa eläen.

Kulttuuriketutus

Taidealan koulutus ketuttaa kulttuurialan osaajia. Taidealan koulutusta tulisi karsia kovalla kädellä. Ylikoulutuksessa ei ole mitään järkeä, nuoria ei saa huiputtaa, koko systeemi tulee vaihtaa, aloituspaikkoja tulisi olla vähemmän, holtiton ylikoulutus on kulttuurialan väheksymistä, koulutustarpeet on arvioitu täysin väärin, taiteilijoita ei tulisi kouluttaa lainkaan, kulttuurikouluttaja, joka höpisee tulevasta työvoimapulasta on irvokas, sanailevat asiansa osaavat ja koulutuksesta kettuntuneet raadin jäsenet (HS 4.11).

Tästä puuttuvat enää kettutyttöjen kommentit.

Urheiluketutus

Nyrkkeilijä Robert Helenius on kettuuntunut sopivan vastustajan hakemiseen nuorattuun neliöön. Euroopan raskaan sarjan hallitseva mestari Alexander Dimitrenko potee samoja vaivoja kuin Kalle Palander tahollaan ja saattaa menettää tittelinsä ellei ilmesty ajoissa kehään Heleniuksen hanskojen ulottuville. Kalle ja Alexander kokevat ketutuksen raskaana ja siitä saivat alkunsa myös Matti Nykäsen kaltaiset purkaukset.

Helenius voisi kohdata silloin jonkun avoimeksi jäävän tittelin tavoittelijan. Helsingissä järjestettävä ammattinyrkkeilyilta 3.12 Hartwall Areenalla lähestyy ja joku kovemman luokan vastustaja olisi silloin löydettävä, maalailee Heleniuksen työnantaja Sauerland -tallin urheilutoimenjohtaja Hagen Doering. Dimitrenko tietää tämän.

Helenius on parhaillaan harjoittelemassa ja näkee Saksassa asuvana harvoin poikaansa, ottelujen alla kesällä ja jouluna. Salilta ei poistuta illaksi kotiin lenkkeilen kevyesti matkalla hölkäten, käsiä pyöritellen, tuttuja moikaten ja kirkon portaat matkalla juosten, kuten italialainen orhi, Sylvester Stallone meitä opasti Rockyn roolissaan hakaten vaimonsa veljen teurastamossa jäisiä härän ruhoja.

Kun Heleniuksen tallin tavoitteena on MM-titteliottelu Vladimir Klitskoa vastaan mahdollisesti jo vuoden, ehkä kahden sisällä, ketustus päättyy viimeistään tuohon kohtaamiseen. Hävinnytkin saa siinä noin pari miljoonaa taalaa eikä euron kursseja silloin lasketa. Tuon ottelun jälkeen Helenius on joka tapauksessa suomalaiseen urheiluhistoriaan jäävä näkyvin kamppailulajien edustaja kautta aikain.

Se helpottaa riippumatta Klitskon nyrkkien purevuudesta pahaankin ketutukseen, ulkopuolisena ja lajin saloja tuntemattomana tuota ottelua seuraten, mahdollisesti sen lopputulosta väärin tulkiten. Rahakehät ja kamppailu-urheilu ovat omituinen maailma ja siellä ketutus on tautina tuntematon tai ura ei etene MM-titteliotteluun. Kulisseissa lyödään paljon lujempaa kuin kehässä. Kehässä suutahtaminen johtaa taas aina tyrmäykseen.

Kouluketutus

Opettajia ja oppilaiden vanhempiakin ketuttaa (HS 4.11) koulujen kurittomuus ja opettajia etenkin keinojen vähyys kurin ylläpitämiseksi. Opettajan mahdollisuudet ovat tiukasti rajatut, vaikka oppilas käyttäytyisi Robert Heleniuksen tapaan nyrkkiensä kovuutta koetellen.

Ainut keino opettajalle on ottaa iskut vastaan tai määrätä häirikkö jälki-istuntoon. Kirjalliset varoitukset eivät paljoa paina ja luokasta poistaminen on vain viihdettä ja toivottu seuraus häirikölle. Näistäkin osa menee myöhemmin poliisitutkintaan vanhempien toimesta.

Suomessa opetus ei ole niin opettajavetoista kuin muualla Euroopassa. Autoritaarinen elämä ei kuulu kulttuuriimme enää. Tosin se oli oman lapsuuteni koulussa. Silloin Helenius sai Klitskon vastaansa ja voittajan veikkaaminen oli yleensä helppoa.

Kiusaajina opettajat olivat oppilaita taitavampia, sodan käyneitä miehiä ja heidän vaimojaan. Osa kiusatuista oppilaista olisi silloin kaivannut turvaluokkaa. Tätä työpaikkakiusaamista suomalaiset suuren ikäluokan edustajat harrastavat kai vieläkin olkoonkin, etteivät kiusatut sitä enää aina huomaa. Tyhjä lääppäisy ei kehäraakin kokemana tunnu miltään. Lyönnit ovat epäpuhtaita ja menevät varjonyrkkeilynä ketutuksen piikkiin. Takana on huonosti nukuttu yö Stubbin tapaan tai ajattelematon sanavalinta toimittajan kuultavaksi huonona uutispäivänä Mauri Pekkarisen ryntäilyssä. Vuorokausi- ja vuodenaikaisketutus sekä naisten hormonaaliset heilahtelut ovat kaikille tuttuja. Jos ketutus on pitkäkestoista, se voi liittyä kansantauttiimme, masennukseen. Lääkäri voi kertoa, onko kyseessä luonnehäiriö vaiko hoidettava ketutus. Kaikesta ei pidä tehdä medioihin lööppejä.

Nyrkkeilyssä juuri sparraajat ovat niitä, joita käytetään ennen kuin mennään mestarin kassa kehään. Kosto on taas ruokalaji, joka tarjoillaan aina kylmänä, eikä ihmistä pidä ikinä lyödä. Ja jos joudut lyömään, lyö silloin niin ettei kiusaaja nouse, kävivät tuon ajan ohjeet. Koulu tai työpaikka ei ole toki kamppailu-urheilun säännöillä toimiva ja sieltä haetut mallit, jääkiekosta alkaen, eivät ole aina kohdallaan koulussa tapahtuvaan opetustilanteeseen, jossa hälinä ei ole aina sitä, miltä se ulkopuolisesta ehkä saattaisi vaikuttaa, kertovat vähemmän kettuuntuneet järkevät opettajat.

Ulkosuomalainen ketutus

Toimittaja Atarah Linus on kettuuntunut suomalisiin toimittajiin (STT). Media kohtelee maahanmuuttajia yleistäen, jakaa ristiriitaista tietoa ja käyttää virheellisiä termejä. Toimittajilla kuuluisi olla enemmän taustatietoja maista ja kansoista, muuton syistä ja seurauksista. Toimittajan oma tausta vaikuttaa siihen mitä hän sattuu ulos kirjoittamaan, väittää Atarah Linus. Toimittajat eivät vaivaudu edes erottelemaan onko kyseessä työperäinen maahanmuutto, pakolaiset tai heidän puolisot, lapset. Pakolaisen sijasta olisi syytä puhua vaikkapa ensimmäisen polven suomalaisesta.

Kukaan ei suomalaisena halua olla ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen polven ulkopuolinen, valittaa Atarah ja on varmaan oikeassa. Hakkaraisten käyttämistä neekeri sanoista taiteilu ei ole oikeaa ja asiaan menevää vaan pelkkä gonzoa ja halvan jutun tavoittelua, pintavaahtoa, tyhjällä ärsyttämistä ja lukijoidenkin aliarviointia Mauri Pekkarisen “ryntäiden“ tapaan. Varjonyrkkeilyä, jossa asia on muualla kuin rasismissa.

Miksi ei kirjoiteta mitä nämä hakkaraiset oikeasti ajattelevat vaikkapa tämän hetken käännytyslaista, jolloin myös kansanedustajaa kohdeltaisiin arvonsa mukaisesti, ei koko ajan loukaten, ihmettelee Atarah Linus suomalaista tapaa kiusata toisiaan, varjonyrkkeilyä maalaispoikien tapaan uhoten toisilleen.

Siinä muukalaisuus on vain taustaa, kulissit, pelin väline. Atarah on huolissaan toimittajien tiedoista, yleissivistyksestä ja medioittemme tilasta. Sellainen ketutus ei poistu koskaan lähtemättä maasta. Tämä tilanne kun vain pahenee vuosi vuodelta oman ikääntymisen myötä ja ikäketutuksen alkaessa.

Hyvät ja huonot uutiset

2011-11-02T12:23:00.003+02:00

Ensin hyvät uutiset. Medioitten mukaan tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ansaitsevat Suomessa hyvin, paremmin kuin sinä. Useimmat näistä tuhansista jopa tuhat kertaa sinua paremmin. Sellaisesta voit olla ylpeä ja iloita. On hyvä että laman ja kriisin aikana on ihmisiä, jotka voivat maksaa veroja ja ylläpitää yhteistä hyvää, hyvinvointivaltiota.

Hyvät uutiset ensin

On hyvä, että meillä on varakkaita hallintoihmisiä, varakkaita yrittäjiä ja kauppiaita jopa eläkeläisiä. On hyvä, että joku tienaa myös kulttuurilla ja urheilulla. Jos näin ei olisi koko harrastus ja siihen uhrattu aika olisi hukkaan heitettyä, hyvä hallinto ja johtajuus tumpeloiden hoidossa ja yrittäjyys riskinottoineen sietämätön tapa tulla kansakunnan suurtyöllistäjäksi.

Tulot ja verot kun eivät kerro sitä, mihin nuo varat käytetään. Toivottavasti sijoittaen järkevästi sekä ottaen riskejä myös jatkossa, uhraten siihen koko elämä, usein perhe ja ystävät, muutaman vararikon kautta vanhentuen.

Huonot uutiset

Sitten huonot uutiset. Kreikka sai aikaan yli vuoden kiusata koko muuta globaalia maailmaa ja panna asiansa kuntoon. Kreikan eteen muut euromaat johtajineen ja G 20 maat huippuosaajineen kokoontuivat tuon tuosta pelastamaan tuota onnetonta tunaria vararikosta. Suomi oli tässä mukana kiitettävällä tavalla ja vaalinsakin näin sotkien.

Kun lopulta paketti syntyi, velat annettiin puoliksi anteeksi ja lisää rahaa lapioidaan hakien sitä Kiinasta ja Intiasta, Venäjältä ja Japanista omien lähteitten ja veronmaksajiemme rinnalla, poliitikkojemme taiteillessa kansallisten parlamenttiensa kanssa, mitä tapahtuu?

Kreikan pääministeri Georgios Papandreou päättää pelastaa oman nahkansa ja vähät välittää maailman tuskasta. Ensin uutisoidaan, kuinka sotilasjohtoa on vaihdettu ikään kuin varmistaen, ettei kaappausta sieltä suunnittelevat ainakaan heti onnistu.

Sellaista kun on ollut ilmassa Välimeren Afrikan puoleisella rannalla ja kansa kapinoinut, tullut kadulle mellastamaan vaatien vanhan juntan uusiksi ja korruptoituneen hallinnon korjattavaksi.

Kreikan omasta juntasta on aikaa vain muutama hassu vuosikymmen. Vastaavat on koettu toki myös muissa välimereisen alueen kriisimaissa. Siellä kun pelataan eri säännöin kuin Pohjolassa. Kirjoitin siitä runsas vuosi takaperin ja kuvasin samalla saarten kulttuuria, tanssista alkaen. Nyt Papandreou tanssii tähtien kanssa eikä tälle tanssille ole nimeä, ei rytmiä. Vain taivutuksia ja hikistä otetta. Kukaan meistä ei nyt voi aavistaa mihin se johtaa.

Mistä kreikkalaiset äänestävät?

Ilmoittamatta eurooppalaisille kollegoilleen mitään Georgios Papandreou päättää järjestää kansanäänestyksen EU:n tukipaketista. Pitkäksi venyneet huippukokoukset saivat hetkessä jatkoa ja jo ratkaistuksi kuviteltu harmageddon, Euroopan pahin kriisi sotavuosiemme jälkeen onkin nyt pahempi kuin koskaan. Papandreou pani myös oman nimensä sopimukseen ja veti sitten maton muitten alta. Mitä hänen päässä mahtoi tuolloin liikkua?

Mitä kreikkalaiset voisivat mukamas äänestää? Epäilemättä he vastustavat säästötoimia ja korruptoitunutta hallintoaan niitä tekemässä. Kun äänet joskus tulevana talven lasketaan, presidentinvaaliemme aikoihin, lopputulos olisi katastrofi. Kreikka joutuisi eroamaan eurosta. Kuka sellaista jäisi Euroopassa odottamaan? Tämä tähtien kassa tanssiminen loppuu nyt Kreikassa lyhyeen tai uhkaa nyt myös toista tanssijaa Italiassa.

Yhteisvaluutan kohtalo on nyt kahden tanssijan sooloilua, joista Papandreou luottaa nyt kreikkalaisten jumalten yläpuolella olevaan kohtaloon. Nemensis päättäjänä on aina tyly ja sopii huonosti Pohjolan pragmaatikkojen päätöksentekoon. Saksalle ei jää montaa vaihtoehtoa sillekään kahdesta huonosta, jotka molemmat johtavat lopulta samaan lopputulokseen.

Markkinat syöksyivät jälleen

Ilmoitus kansanäänestyksestä vei jo se yksin markkinat syöksyyn ja Italian valtionlainojen korot nousuun jo ennestäänkin hurjista luvuista. Koko euroalue on jo yli vuoden tukenut epätoivoisesti Kreikkaa vaatien samalla tiukempaa talouden hoitoa, kuria ja järjestystä holtittomaan maahan ja sen velanottoon, vääristeltyihin tilastoihin tolkkua.

Papandreou on tyypillinen välimereinen poliitikko. Hän halusi pelastaa nyt vain oman nahkansa lupaamalla kansanäänestyksen hamassa tulevaisuudessa ja voittaen näin sekä aikaa että oman hallituksensa luottamuslauseäänestyksen tulevana perjantaina. Papandreou ei pohdi globaalia maailmaa saati suomalaisten veronmaksajien rahoja ja pieniä eläketalletuksia. Hän pohtii vain omaa egoaan, on narsistinen ihminen.

Valuutta on muutakin kuin taloutta

Yhteinen valuutta tällaisten kansojen ja kulttuurien kanssa on omituinen ratkaisu ja kertoo, ettemme huomaa tai tiedä, kuinka valuutta on muutakin kuin finansseja ja taloutta. Se on myös sosiaalista elämää, moraalia, eettisiä ratkaisuja, identiteettiä, valtaa, ahneutta, rikoksia, ideologioita ja mitä suuremmassa määrin psykologiaa.

Uusi hätäkokous euromaiden avainpäättäjien kanssa ei Kreikan pääministeriä häiritse. Siinä hän muistuttaa suomalaista äyrimiljardööriä. Ihmisen sisäinen elämä, vallan käyttö ja rahan ahneus, valta osana vaurautta, ovat samasta puusta vuoltuja. Kun sitä saa maistaa, sydän on myös siellä missä omaisuutesi.

Vallan ja ahneuden ympärillä alkaa muu maailma hämärtyä, suhteellisuudentaju pettää. Äyrimiljardööri katsoo ansainneensa tulonsa ja olevansa tuhat kertaa muita keskituloisia tarpeellisempi myös ihmisenä. Joskus jopa muita parempi, moraalisempi, hyveellinen ja hurskas, hyödyllinen antaessaan muille paljostaan. Tässä kristillinen etiikka osuu harvinaisen oikeaan kuvatessaan juuri vaurautta, rikkautta ja sen suhdetta ihmisen sielulle, sisimmälle syntyvää vahinkoa.

Dominovaikutus pelkona

Papandreoun peli voi tuhota euron ja johtaa samalla arvaamattomiin seuraamuksiin Kreikan ohella Italiassa ja Espanjassa, koko välimereisen alueen nyt pohjoispuoleisella rannalla. Dominovaikutus islamilaisen arabimaailman keskuudessa on siitä liiankin konkreettinen muistutus. Espanjassa joka toinen nuori on vailla työtä ja syrjäytyminen metropoleissa näkyvä ilmiö. Toki sama näkyy myös etenkin Etelä-Italian slummikortteleissa eikä niistä vapaa ole toki Ranska tai Saksa talouttaan tasapainottaessaan.

Sama koskee taloutta, jossa yhä harvempi meistä ansaitsee yhä enemmän ja esittelemme heidän saavutuksiaan medioissamme. Kun tuloerot eivät ole puolusteltavissa normaalin keskiluokan taloudella ja sen uhrautuvuudella, työllä ja sen määrällä tai laadulla, saati käyttömenoilla, syntyy katkeruutta.

Tätä eriarvoisuutta ruokkii vähäosaisuus, joka purkautuu kateuden lisäksi vihana ja poliittisina liikkeinä, islamilaisessa arabimaailmassa katumellakoina. Tuloksena on eräänlainen neokorporativismin paluu arvomaailmassa, moraalissa, jossa Libyan johtaja Muammar Gaddafi haetaan lopulta rikkauksiensa keskeltä, tai niiden alta, viemäriverkostosta. Ahneus on peli, joka voi tuhota koko planeettamme ja nyt sitä ruokkii kreikkalainen Georgios Papandreou.

Herrojen huave

2011-10-28T13:06:00.000+03:00

Kreikan velkasaneeraus, vakausrahaston kasvatus, pankkien tukeminen sekä kriisin leviämisen torjunta etenkin Italiaan, mutta myös Espanjaan, sai sijoittajat uskomaan euroon ainakin hetkeksi. Huoli euroalueen kriisistä näytti väistyvän. Asiantuntijoiden mukaan akuutti kriisin poistuminen ei kuitenkaan poista todellisia ongelmiamme ja nyt saatiin aikaa järeämpiin toimenpiteisiin.

Tunnusluvut ja tilastot tutuiksi

Kun mediat kertovat euroalueen kriisistä jo toista vuotta kuvaten sen toisen maailmansodan vaikeimmaksi yleiseurooppalaiseksi ongelmaksemme, liittokansleri Angela Merkeliä lainaten, Harmageddonia muistuttavaksi viimeisen ajan taisteluksi, draaman kaari on tullut medioita seuraaville varmasti tutuksi. Samalla tunnemme tänään eurooppalaisia kansakuntia, niiden sosiaalista ja taloudellista elämää, kulttuuria, tilastollisia tunnuslukija ja finanssitalouden käsitteistöä aivan toisin kuin aikanaan turisteina Irlannissa, Kreikassa tai Italiassa vieraillen.

Kriisin luonteen kuvauksen ja tunnuslukujen rinnalla inhimilliseen luonteeseen kuuluu pohtia tiedonjaon tulvassa uutisoinnin sisällön motiivit. Niiden arvailu tahtoo viedä tiedotuksessa toimittajan sivuraiteille itse suuresta asiasta, mutta mediaa seuraavaa tällainen spekulatiivinen pohdinta kiinnostaa. Se tahtoo olla päällimmäisenä sosiaalisten medioitten ja varmaan myös perinteisempien tapaamistemme keskustelunaiheita Shellin baarista työpaikoille. Syntyy satiirista keskustelua jossa myös sarkasmi kukkii.

Saksan malli

Kun kriisin hoitajaksi ovat joutuneet tavalliset veronmaksajat, viimeisessä vaiheessa myös eläkkeiden saajat, Saksan ajama malli tarkoittaa avun hakemista yhä enemmän yksityisen ja julkisen sektorin sijoittajilta. Ranskan ajama malli yleiseurooppalaisesta vastuusta ei toteutunut eikä Euroopan keskuspankkia kytketä kriisipankkien pääomittamisen mesenaatiksi.

Riskinä on nyt että kriisipankit jäävät odottaman veronmaksajien apua viimeistään vaiheessa, jossa markkinat eivät reagoi toivotulla tavalla ja kriisipankit alkavat samalla vähentää antolainaustaan. Näin palattaisiin lähtöruutuun, finanssisektorin luottamus alkaisi rapautua. Visio on Savossa kuvattu “herrojen huaveeks“.

Budjettipolitiikasta liittovaltioon

Kriisin paheneminen nyt olisi ollut joka tapauksessa suurempi paha kuin Kreikasta tulevat suuretkin tappiot. Jatkossa motiiveja pohditaan omavastuun ja kontrollin kautta, jolloin tutuksi tulevat käsitteet, joissa puututaan legitiimiin EU:n päätöksentekoon sekä mahdollisesti myös koko peruskirjan avaamiseen. Tämäkin mainittiin Angela Merkelin sanomaksi. Ja Merkel on nyt vallan muuta kuin Italian Berlusconi ja häneen kohdistuvat paineet, Ranskan luottoluokituksia odotellaan jännityksellä niitäkin.

Velkakriisin todellinen ja lopullinen ratkaisu ei löydy pienen Kreikan kriisistä vaan Italian kaltaisista talouksista ja Berlusconin tapaisista EU -alueen poliitikoista. EU:n jäsenmaat joutuvat tekemään rajuja talouden rakenteensa korjauksia.

Tämä taas edellyttää kontrollia kurinalaisen talouden ylläpidossa ja uusia yhteisiä linjauksia kilpailukykyä kasvatettaessa. Näin pohdita motiiveista lisääntyy etenkin meillä Pohjolassa, jossa talous on vielä kohtuullisessa kunnossa ja kykenemme helpommin sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja nostamaan myös kilpailukykyämme. Nyt sen rasitteena on juuri tämä “herrojen huave”.

Tunkee ryntäille ja rinnuksille

Varmaa on sekin, että EU -päättäjät ja -politiikka saavat jatkossa vain lisäkierroksia ja samalla EU -teema pysyy tulevana talvena niin puolueita kuin ihmisiä jakavana ja keskustelua aiheuttavana ykkösaiheena. Tässä mediatiedottamisessa yleisön kannalta on jatkossa häiritsevää se, joudummeko itse hankkimaan tietomme netin ja kansainvälisen tiedotuksen kautta, vai avautuuko oma mediamme uutisoimaan myös aroista aiheista jättämättä yleisöä pohtimaan uutisoinnin tai julkaisematta jättämisen motiiveja takavuosien malliin.

“Herrojen huave” ei saa jäädä kansalaisille liian vieraaksi silloin kun se tulee ryntäille, on viemässä sermin taa ja kulkee kukkarolla, nostaa eläkeikää, pienentää eläkkeitä, syö sijoittajan vähäiset säästöt.

Laadukkaita herroja

Suomessa keskustelu siirtyy osaksi presidentinvaalejamme. Siellä asetelmat ovat nyt tiedossamme ja ehdokkaat ovat varmasti laadukkaita, tuntevat teeman, ovat sen osallisia. Niin on myös korporatiiviseksi äityvä mediammekin.

Uuskorporativimissa sosiaalidemokraattien Paavo Lipponen ja kokoomuksen Sauli Niinistö ovat jo valtiomiessarjan Eurooppa-poliitikkoja. Heillä on vastassaan jo kansainvälisesti nimekäs EU-kriittinen ja populistiksi leimattu Timo Soini sekä niin ikään EU-kriittinen keskustan valtiomiessarjaan lukeutuva Paavo Väyrynen. Ruotsalaisten Eva Biaudet ja vihreiden Pekka Haavisto voisi lukea liberaalisen siiven edustajiksi toimittajan kuvaamana ja nelikenttäänsä piirtäen jääkiekkovalmentajan fläppitaulun tapaan. Jossain siinä välissä on pienen ihmisen paikka.

Puhe ei lopu

Uuskorporativismille tyypilliseen tapaan puoluerajat ja yhteiskuntafilosofiat heitetään menemään ja toimittajan fläppitaulu alkaa vilistä viivoista ja rajanylityksistä, taklauksista ja paitsioansoista. Rumaa peliä pyritään välttämään, mutta samalla antaen riittävän karismaattisen jämäkän oloinen ilme puoliväkisten hymyileville kasvoille. Puhe ei lopu vaikka ajatus katkeilisi.

Ensimmäinen keltainen kortti nousee Lipposelle ja peliaikaansa valittaa eniten Soini.
Sauli Niinistö ei erotu tuossa joukossa tavalla, joka edellyttäisi yli puolet meluavan kansakunnan ja peliä seuraavien äänistä. Kun puhetta piisaa kaikilla, äänestäjän on pohdittava pelaajien todellisia motiiveja ja tekoja presidentin tehtävässä.

Nyt yllätykset ovat mahdollisia, kuten muistamme vuodelta 1994. Kansaa ei voi hurmata olematta samaan aikaan kameroiden edessä uskottavan substanssinsa osaava asiantuntija, professionaalinen ihminen presidentin virkaan. Suora kansanvaali on aina yllätyksellinen ja odottamaton fläppitaulun kantajalle ja viimeinen gallup tulee vaaliuurnilla. Jokainen tulos on jytky jollekin.

Endorfiiniruiske vai unilukkari

EU:n kriisiä olisi ymmärrettävä ja sen ymmärtämistä auttaa toimittajan fläppitaulu. Presidentin asema tuolla taululla on vähäinen vaikka Suomea joskus myös kuultaisiinkin lähinnä pääministerin viestien kautta.

Presidentti voisi toimia unilukkarina ja kansakunnan herättelijänä, tuoda esille sellaisia teemoja, joita uudentyyppinen presidenttiys edellyttäisi. Sauli Niinistö on luvannut järjestää hallitukselle lukkarin koulun. Molemmat Paavot ja Timo Soini tämän ohella tulisen saunan ja vihlovat löylyt, jossa matka Impivaaralta alastomina jouluyönä pakkasessa talon palaessa Jukolaan susien ulvoessa kannoilla, on kansan kokemana sopiva tapa nostattaa endorfiinihumalaa.

Herrasmiesten Eurooppa

Syntyykö talouskriisistä lopulta liitovaltio vai yhteinen budjettipolitiikka? Kahdeksan kymmenestä britistä ei laske Isoa-Britannia Eurooppaan, Italiassa ja Espanjassa opiskellaan vasta oloa omana kansakuntana ja demokraattisena valtiona, Suomen itsenäisyyttä kesti sitäkin vain muutama hassu vuosi.

Kun oma itsetunto ja identiteetti alkoi vähin erin kohota tulivat taas saksalaiset, jotka haluavat pitää välimereiset maat ulkona omasta taloudestaan, ranskalaiset taas kaikki muut maatalousvaltaisesta omalaatuisesta elämästään ja koko muu globaali maailma alkaa ihailla nousevaa itää myös Euroopassa. Arthur Schopenhauerin mukaan saksalaisilla on taipumusta pilata kaikki minne ikinä menevätkin. Niin myös hindujen usko vuosituhansia takaperin arjalaisten rigveda -oppina niin Intiassa kuin Pakistanissakin.

Ei ole helppoa olla pienen maan vallaton presidentti, puoltaa herrasmiesten kesken budjettivajeita ja puhua muuta kansakunnalle, olla uskottava unilukkarina. Uskoa eurooppalaisuuteen, joka on liittovaltiona mahdoton ja aivan muuta kuin tuhatvuotiset kansakuntamme ja niiden kulttuurit, kreikkalaisten kokemukset roomalaisten vallasta ja ranskalaisten Natsi-Saksasta, Napoleonin sodat ja aina matkalla itään lumeen uupuen, Venäjän aroilla pakkaseen paleltuen.

Eurooppa on yhtenäinen vain pakkotilanteessa ja sellaista ei oikein voi syntyä brittien näkökulmasta ja Eurooppa vaikuttaa yhtenäiseltä vain mahdollisimman suuren ja heterogeenisen valtiojoukon virtuaalisena illuusiona, herrojen huaveena.

Korporativismin kolmas aalto

2011-10-25T13:28:00.001+03:00

Ihminen voi tehdä useita erilaisia uria elämänkaarensa aikana. Ilpo Santalan nekrologissa kekseliäs uudistumiskyky on tästä tyyppiesimerkki (HS 25.10). Kun tapasin Santalan ensimmäisen kerran, hän eli toista uraansa Innopoliksen yritysten kasvu-uria etsiskellen ja vei minut lasipalatsinsa saunaan osoittaen sieltä, kuin kotkanpesässä istuen, kuinka Espoo on metsäinen kaupunki ja suomalainen metropoli omituinen käsite keskellä korpea. Pankkimiehestä, Postipankin johtajasta, oli tullut teknologiajohtaja, yritysten kehittäjä ja kolmannessa vaiheessa Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja.

Oleellisen oivaltaminen

Santalaa kuunnellen ja seuraten minulle syntyi käsitys hyvin perhekeskeisestä ja lämminhenkisestä ihmisestä. Lapin retket ja luonnon rakkaus sekä lapset, lastenlapset olivat miehelle kaikki kaikessa historian harrastuksen ja lukemisen rinnalla. Santalan kanssa oli helppo puhua ja häntä oli vaivatonta seurata, kokemukset kun olivat usein yhteisiä. Pekka Hallbergin kirjoittama nekrologi Ilpo Santalasta on oleellisen löytänyt.

Oleellisen löytäminen on hyvän lehtikirjoituksen vaatimaton tehtävä. Ei niinkään vieminen lukija gonzo -journalismin poluille tai viihteeseen, epäoleellisiin yksityiskohtiin. Tässä Helsingin Sanomat tiivistää oikein myös pääkirjoituksensa kertomalla, kuinka Kreikka menee velkasaneeraukseen, sijoittajat menettävät Kreikka-velkakirjojensa arvon käytännössä kokonaan, pankit pääomitetaan omistajien kukkarosta ja vakausrahastosta puristetaan finanssisektorin turvaverkko.

Korporatiivinen valtio pysyy taustalla ja Suomi sekä Hollanti peesaavat etujensa mukaan Saksaa. Tuon saman Ilpo Santala olisi kertonut jo paljon aikaisemmin ja käyttäen samaa kieltä kuin Jussi Halla-aho saaden aikanaan presidentti Mauno Koiviston kovistelut osakseen. Koiviston oppi ja kieli olivat mutkikkaampia, jossa taustalla oli myös perusfilosofinen pohdinta. Finanssipolitiikka ei saanut rientää ohi reaalipolitiikan. Näin poliitikonkin on lopulta kokeiltava viimeistä keinoa ja puhuttava totta.

Korporativismin syntipukit

Saman toteaa myös Helsingin Sanomat kertomalla lopulta oleellisen lainaten Jean Claude Trichet’tä ja John Maynard Keynesiä. Demokraattiset hallitukset ovat kykenemättömiä tekemään oikeita ja kovia päätöksiä muuten kuin äärimmäisen paineen alla. Sen jälkeen kun on ensin kokeiltu kaikkia muita vaihtoehtoja. Nyt se vei aikaa vain meiltä lähes kaksi vuotta ja jatkuu edelleen. Se on poissa Pohjolan hyvinvoinnista ja kohta myös eläkkeistämme.

Toimittaja Lauri Malkavaara näkee saman omassa kolumnissaan (HS 25.10) ja vertaa Halla-ahoa jääkiekkoilija Jarkko Ruutuun. Molemmat ovat erityisen tarkkailun kohteina ja provosoivat mediaa ja tuomareita, korporativismin voimia ja byrokratian toteuttajia myös silloin, kun siihen ei olisi mitään näkyvää aihetta. Näin Jussi Halla-ahosta on tehty politiikan Jarkko Ruutu tai päinvastoin. Molemmille vihelletään kaiken varalta jäähy muiden vitkastellessa vaihdoissaan.

Vantaan vaihto-oppilas

Kari Nenonen valitaan Vantaan kaupunginjohtajaksi. Kari on oppilaitani Oulun yliopiston opettajanurani ajoilta ja edustaa johtajaa, joka tekee nyt kolmatta uraa Oulun kaupunginjohtajasta ensin kiistellyksi HUS:n johtajaksi ja nyt palaten kunnallisliitosta takaisin kaupunginjohtajaksi pohtien, miten suurkuntaa rakennetaan ja onko työssäkäyntialueet oikea tapa kokea yhdyskuntarakenteen oman aikamme todellisuus. Oulussa liitokset sujuvat kohti odotettua ratkaisua.

Vantaa on saamassa vahvan ja hyvän taustan hankkineen kokeneen kaupunginjohtajan. Täynnä draamaa ollut virantäyttö on nyt löytänyt ainoan oikean ratkaisun ja kaupunkia vetää lämminhenkinen, perhekeskeinen Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin entinen johtaja.

Kolmannen linjan uuskorporativismi

Meillä haetaan nyt kolmatta linjaa, jossa vanha sosialismi ja epäonninen kapitalismi etsivät tietä hyläten niin John Locken kuin Hugo Grotiuksen liberalismin keskiaikaisen hengen kuin samalla monet esisosialistiset tai antikapitalistiset, pragmatismista vaikutteita saaneet syndikalistiset liikkeet. Filosofisesti epäyhtenäiset liberalismi tai libertanismi sekä dogmatisoivat aatesuunnat ovat epäsuosiossa. Mensevikkien perilliset eivät saa hekään enää riviään suoraksi ja nousevana isminä kohoaa uuskorporativismi.

Korporativismia ei ole koskaan esitetty minkään yhteiskuntafilosofian muodossa. Sitä ei saa puetuksi jonkin tietyn ajatussuunnan tai ideologian, yhteiskuntafilosofian normatiiviseen teoriaan. Se ei sovi yhteen mihinkään filosofiseen suuntaukseen, ei edes individualistiseen grotiuslaiseen luonnonoikeusperinteeseen eikä myöskään saksalaiseen idealismiin tai naturalismiin. Liberalistis-kommunitaristisen perinteen yhteisöllinen luonne ja sen yhtymäkohdat sosiaaliliberalismiin ovat nekin vieraita ja libertaarit vaikenevat heti, kun kyse on modernista kapitalismista ja nyt sen kriisistä.
Dogmatisoiva maxismi on sekin sekulaarinen filosofisena järjestelmänä ja muistuttaa liki uskontoa. Kommunismin valtavirtaus torjui sitä aikanaan kuin ruttoa.

Korporatiivinen media

Kun eläkeikäisten on päätettävä, miten menetellä eläke-etujen heiketessä työeläkeyhtiöiden tuottotavoitteiden laskiessa, edessä on medioitten (HS 25.10) mukaan joko eläkkeiden pienentäminen, eläkeiän tuntuva nostaminen tai eläkemaksujen nostaminen.

Kaikki vaihtoehdot ovat nyt kehnoja ja media hoitaa tehtäväänsä esitellen nämä vaihtoehdot ikään kuin dogmeina, joista lopulta jää vain yksi käteen tai poliitikko pyrkii liittämään ne toisiinsa. Korporatiivinen media ja sen propaganda muokkaa mielipiteitä. Tähän tarkoitukseen käytetään käsitteitä, joiden kanssa on mahdoton tai ainakin vaikea riidellä. Sellaisia ovat vaikkapa demokratisointi, vapauttaminen, vastuullinen politiikka, suurempi yhteinen hyvä tai tässä tapauksessa pienin mahdollinen yhteinen paha.

Korporativismi medioissa toteutuu vaikenemalla todellisista päämääristä. Päämäärän esittely sellaisenaan johtaisi sen alistamista julkiseen keskusteluun. Koroporativismissa keskusteluun tuodaan rajattu ja usein näennäinen ongelma ja siihen käytettävät vaihtoehdot. Näennäisdemokratiassa julkisuuskin haetaan henkilöille jotka halutaan päättäjiksi. Näin syntyy vaikutelma yhdestä henkilöstä,
yhdestä vaihtoehdosta ja kolmesta urasta saman puolueen mandaatilla.

Luovuus fraktioissa, virhepoikkeamissa

Filosofialle ominaista luovuutta, innovointia, voi olla vain suurten ideologioiden fraktiossa tai koko kokemamme tradition ulkopuolella, kirjoittaa Timo Andersson blogissaan. Vastaavasti uudessa mediayhteiskunnassa vastaava luovuus löytyy suurten aineistojen ja bogikirjoittajien muutamista harvoista löydöksistä, joita tutkimus voi jäljittää eräänlaisina residuaaleina, “virhepoikkeamina“, suuren massan tuottamasta viihteestä. Muotijulkaisuista, ruokaresepteistä tai juorupalstoilta näitä ei taatusti löydy.

Kun etsimme uuden korporativistisen yhteiskuntamme punaista lankaa, vastausta hakemaamme kysymykseen EU:n lainsäädännöstä tai omasta päätöksentekomme tasoista ja prosesseista, joudumme tekemään sen itse. Hakien työläästi totuutta uutisvirrasta unohtaen myös “mediaeliitti” ja sen tarjoamat tuotteet, uutiset ja niiden analyysit. Se on pääsääntöisesti omistajansa näköistä ja sen etua ajavaa.

Uudelleen organisoituva yhteiskuntamme hakee nyt tukea sekä idästä että lännestä mutta samalla myös keskiajan ja uuden ajan sääty-yhteiskuntien korporativismista ja tämän yhteydestä vanhaan organistiseen yhteiskuntakäsitykseemme. Syntyy yliorganisoituvia yhdyskuntia, sääty-yhteiskunnan elitismiä ja syrjäytymistä.

Palaamme ikään kuin Ruotsissa ja Suomessa jo elettyyn korporatiiviseen yhteiskuntaan ja haemme vastauksia vaikkapa liki merkantilistisista kauppa- ja talouspolitiikan linjauksistamme. Oikeusfilosofiassa Snellman edusti aikanaan eräänlaista muunnelmaa hegeliläisestä ajattelutavasta, jota myös Urho Kekkonen edusti.

Traumasta ja turhaumasta taantumaan

Olen kirjoittanut tästä yhteiskuntien taantumasta runsaasti jo aiemmin ja Arctic Babylon perustuu juuri tämän taantuman esittelyyn ja osana tutkimuksiani, jossa on käytetty suuria aineistoja ja delfi -analytiikkaa. Harvardissa julkaisut on esitelty usein juuri käytetyn analytiikan kehittelynä, mutta myös teknopolis -strategiana Stratfordin tapaan ne julkaisten ja juuri kuolleen Steven Jobsin elämänkertakirjan yhteydessä. Hylätty, valittu ja erikoinen Applen perustaja eli hänkin kolmen uran kautta tuottaen samalla meille tulevaisuuden.

Niin Kari Nenonen kuin Ilpo Santala ovat henkilöinä historiallisen viitekehyksen tunnistaneita ja molempia yhdistää joustava tapa arvioida prosessin tulevaisuus korporativismin näkökulmasta. Sen vanhimmat muodot on kyettävä nyt taantumassamme sivuuttamaan ja varoen sellaisia karikoita, jossa suomalainen yhteiskunta ja sen yhdyskuntarakenteet, toisiinsa yhä heikommin luottavat kaupungit, voidaan rakentaa paremmin uuteen korporatistiseen vaiheeseen sopiviksi.

Se ei saa viedä aikaa kohtuuttomasti, eikä sitä pidä tehdä vain pakon edessä, kuten EU:n kohdalla on tapahtumassa koskien Kreikkaa, Italiaa ja muita euroalueen eteläisiä valtioita, myös Ranskaa ja se pankkeja sekä valtion tulevaa luottoluokitusta.

Harmageddonista Armageddoniin

2011-10-20T17:57:00.002+03:00

Harmageddonilla tarkoitetaan ilmestyskirjan taistelua, jossa Jumalan viholliset kerääntyvät Pedon viimeiseen suureen taisteluun Jumalaa vastaan. Käsite voi olla yhtä hyvin fyysinen paikka, monelle Israelissa sijaitseva muinainen linnoituskaupunki Megiddo vuoren (= heprealainen Har) juurella. Joissakin käännöksissä käytetään käsitettä Armageddon ja samalla se voi kuvata vaikkapa valtaa ja sen tavoittelua, valta-aluetta, dramaattista tilannetta tai tilaisuutta ja myös lopullista muutosta. Libyan diktaattorille Muammar Gaddafille tämä päivä, 20.10, merkitsi viimeistä Harmageddonia, kirjaimellisesti.

Vanhatestamentillinen Harmageddon

Vanhatestamentillisessa merkityksessä Harmageddonin taistelu on konkreettinen tapahtuma ja paikkakin löytyy Israelin Afulan pienestä kunnasta tai kaupungista, jonne pääsee vaikkapa paikallista valtatietä numero 66. Tiestä puuttuu nyt paholaisen merkin kolmas kuutonen, joka on mahdollista saada vaikkapa 11.9 päivämäärälle osuneesta terrori-iskusta Yhdysvalloissa. Kun luku käännetään toisinpäin (911), kuten päivämärät nykyisin usein esitetään kuukausi ennen päiviä, ja vähennetään siitä tuon päivän järjestysnumero vuoden alusta (=vuoden 245. päivä) päädyttään tuohon pahamaineiseen lukuun 666.

Nuoremmat meistä, vähemmän Vanhatestamenttia lukeneet, muistavat Armageddonin ehkä sittenkin parhaiten Bruce Willisin tähdittämästä elokuvasta, jossa Teksasin kokoinen asteroidi on törmäyskurssilla maan kanssa. Maata pelastamaan hälytetään öljynporaaja Harry Stamper (Bruce Willis) ja tämän tuleva, tutulla tavalla kovia kokeva vävyehdokas. Aikaa Harrylle ja hänen tiimilleen jää 12 koulutuspäivän jälkeen räjäyttää Tellusta uhkaava asteroidi Freedom ja Independence sukkuloineen kuusi päivää. Sekin on sopiva lisä valtatie numero 66 puuttuvaksi paholaisen numeroksi.

Mediayhteiskunnan Hollywood-kertomus

Matkalla kohdataan luonnollisesti venäläinen luhistuva avaruusasema ja sen värikäs kosmonautti Lev, saadaan kolhuja niin avaruusasemalla kuin kuuta kierrettäessä, syöksytään kauas suunnitelluista laskeutumispaikoista helvetin tulirotkoon asteroidin pinnalle, jolloin hengissä on enää kolme päähenkilöä. Hyvä ja paha alkavat erottua, pelko ja uhka, sen laajuus kourivat pienen ihmisen sisintä. Kaikki on hiuskarvan varassa ja ihmisen sankaruus koetuksella, romanssi syntymässä ruumiiden rinnalla.

Armageddoniin kuluu menetetty toivo, epäonniset yritykset, ohjausrakettien menetykset, avaruusmönkijän ja kaiken toivon kadotus sekä lopulta päätös laukaista maasta ydinkärki viimeisenä keinona pelastaa ihmiskunta varmalta tuholta. Tämän astronautit onnistuvat estämään vain kolme sekuntia ennen sen laukaisemista. Sankari ei saa epäonnistua ja joku kuuluisi myös uhrata, olla messiaaninen olematta välttämättä presidentti. Mieluummin nuhruinen ja kaikkensa antava, vereslihalle hakattu ja piinattu, kaikin keinoin kiusattu ihminen, olematta välttämättä Jumalan poika.

Hyvissä, pahoissa ja rumissa ei ole oikein enää dualistista maailmankuvaa ja postmoderni maailma suhteellistaa kaiken, ei ole enää vanhan yhteisön normien ja moraalin rakentamiselle sopivia jännitteitä ja ne median on tehtävä nyt itse. Näin mediayhteiskunnan kertomus syntyy kielellisenä ja symbolisena etukäteen sekä sen toteutus vasta myöhemmin pragmaattisena tekona.

Usein nämä symbolit ovat ensimmäisenä näkyvillä tai kuultavissa seuraten kuvataiteita tai musiikkia, Kreikassa helposti myös tanssia. Monen kulttuurin yhteinen nimittäjä löytyy juuri näiden kautta, harvemmin etsien yhteistä hallintoa ja taloudellista perustaa pilaten samalla pienkulttuurien aluskasvillisuus, diversiteetti ja moninaisuus. Harmageddonin taistelu on aina yhtä ankara tästä oikeudesta olla luova ja innovatiivinen ihminen.

Uhrin paikka auki

Jonkun on kuitenkin uhrauduttava, Paavojen lähdettävä presidentin vaaleihin, jäätävä asteroidille laukaisemaan pommi manuaalisesti, kun kauko-ohjaimet ja -laukaisijat eivät toimi. Dramaattisessa arvanvedossa nuori vävykokelas häviää. Jotta kaikki sujuisi draaman kreikkalaisilla rakenteilla, homeerisella tavalla oikein, Bruce Willis leikkaa vävynsä happiletkun poikki ja työntää tämän asteroidilta poistuvaan sukkulaan ja antaa siunauksensa nuoren parin onnelle.

Hapettomaksi jätetystä vävystä ei voi tulla sankaria. Se aika koettaa ehkä hänelle myöhemmin. Jonkun täytyy ensin siittää lapset ja kasvattaa seuraava sukupolvi, ei välttämättä aina niin herooista ja veristä kuin aiemmin. Kilpailua ja kasvua voisi jo vähän hillitä, ahneutta ja turhamaisuutta vähentääkin. Harmageddon kun oli palkinto kuolemansynneistämme, ei toki niiden vähättelystä, lainojen takauksista ja liittovaltiosopimuksesta.

Sukkula ei valitettavasti käynnisty ja apuun ryntää jakoavaimineen venäläinen kosmonautti, joka raivopäisesti hakkaa sen moottoria kertoen kuinka menetelmä on venäläinen ja toimii myös uuden teknologian Armageddonin uhatessa kapitalismin kriisissä. Slaavilaisen taiteilijan osuus on Hollywood -tuotannossa aina tämä sama. Sitä voisi pitää jo surrealistisena, tai nostaa syyte katsojan älykkyyden loukkaamisesta ja vielä jatkettuna pilantekona, väärälle vuosikymmenelle tuotuna draaman kaaren naivistisena kohtauksena.

Onnellinen Armageddon

Elokuva päättyy häihin ja juhlapuheisiin, Armageddonin musiikki alkoi soida saman nimisenä albumina ja sen soundtrack “I Don’t Wanna Miss A Thing” nousi heti hittilistojen kärkeen elokuvan ilmestyttyä ja meille selvittyä, mistä tässä kaikessa voisi olla kysymys ennen kreikkalaisen draaman käynnistämistä Euro -alueellamme.

Yhdysvalloilla on tapana antaa tästä vinkki aina etukäteen, kuten vaikkapa terrori-iskusta torneja vastaan tai tsunamista tekemässä tuhojaan kriisiytyvässä uuden teknologian haavoittuvassa ihmeessä ja turhamaisessa kulttuurissa, ylimielisessä.

Kulttuuri ja sen “ihmeet” kulkevat tekoineen aina ennen talouden ja terrorin tekoja. Luonnonkansojen etniset ryhmät tekevät symbolitekonsa hekin etukäteen ja tanssien sekä rummuttaen korkeakulttuurien tapaan. Itse sota alkaa vasta tämä jälkeen. Näiden tapojen taustalla olevat sosiaaliset järjestelmät ovat usein piilossa niin primitiivisissä yhteisöissä kuin läntisessä kulttuurissamme, mutta niillä on toki yhteinen kieli, jota ymmärrämme piilotajuisesti, geneettisen koodistomme kautta.

Harmageddonin ajankohdaksi Sir Isaac Newton laski vuoden 2060, joka poikkeaa vain 48 vuotta Mayakansan laskemasta vastaavasta hetkestä. Virheen ymmärtää, kun tuntee Harmageddoniksi nimetyn Afulan kaupungin, lempinimeltään “pääkaupunki laaksossa“, historian sekä Newtonin oman henkilöhistorian.

Afulan onneton kohtalo

Jisreelin laaksossa sijaitsevalla Afulan kaupungilla on vuosisatainen historia, mutta sen moderni syntymä tapahtui 1920-luvun alussa amerikkalaisen Siionin yhteisön pienenä kyläpahana ja tunnettiin myöhemmin legendaarisesta kapearaiteisesta “Valley Railway” -hankkeesta. Sen ympärillä liikkui valtavia visioita ja talouskriisejä, maine maailman hitaimpana rautatieyhteytenä, mutta myös ennätyksellisiä nopeuksia saavuttaen, toisten legendojen mukaan.

Moni tuntee tällaisen “helvetin tulirotkoksi” kutsutun kaupungin ja sen värikkään historian suurine visioineen ja nopeine teineen, kapearaiteisine yhteyksineen myös Hämeestä. Afulan kohtalo on heille tuttu sosiaalisesta pääomasta, mutta myös verisestä historiasta, sisällissodasta ja uusista suurista visoista, teistä ja lentokentistä.

Kymmenet, ellei sadat narratiiviset kertomukset ja vitsit alkoivat elää ja niitä lisäsi brittimandaatin sulut ja monet sodat, Haifan satamaan liitetyt tapahtumat Karmelin vuoren juurella sekä luonnollisesti Nasaretin kaupungin läheisyys ja nykyisin länsirannan levottomuus sekä arabiterrorismi.

Vuonna 1994 autopommi surmasi kaupungissa viis ihmistä, vuonna 2002 itsemurhaisku tapahtui linja-autossa ja vuotta myöhemmin linja-autoasemalla, jolloin lähes sata ihmistä loukkaantui ja kolme sai surmansa, vuonna 2006 Hizbollahin raketit tekivät tuhojaan useaan otteeseen samassa pienessä alle 40 000 asukkaan kaupungissa.

Talouden Harmageddon

Helsingin Sanomat (20.10) kirjoittaa pääkirjoituksessaan, kuinka kuluva viikko on euron kannalta keskeinen, ja että EU:n huippukokous viikonvaihteessa ei saa epäonnistua. Jos toisin käy, euroaluetta uhkaa tuho ja Eurooppaa viime vuosikymmenten pahin talousmyrsky, jolta Suomikaan ei ole suojassa. Lehti lainaa Suomessa vieraillutta New Yorkin yliopiston synkkien aikojen ennusteiden isäksi kutsuttua professori Nouriel Roubinia, jonka mukaan “uhkana on talouden Harmageddon”.

Kirjoitin runsas vuosi sitten keväällä Kreikasta ja välimereisen alueen taloudesta sekä kerroin samalla, miten alue eroaa jo kielensä rakenteen puolesta skandinaavisesta ja etenkin suomalaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta käsitejärjestelmästämme. Monet symboliteot muuttuvat siellä jo todellisuudeksi savolaiseen tapaan, eikä tulosta ole odotettavissa samalla tavalla kuin yhdysvaltalainen Armageddon antaisi ymmärtää Hollywood -ohjattuna elokuvana. Kreikka kouristelee samoin kuin ennen Rooman valtion syntyä. Työ on siellä nyt aloitusta vaille valmis. Onko meillä sitä edes ymmärretty on oma asiamme?

Runsaan vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään sellaista, joka antaisi odottaa dramaattista muutosta hoitaa kestävämpää tapaa kreikkalaiseen arkielämään, eurooppalaisten pankkien pääomittamiseen tai rahoitusvälineittemme vahvistamiseen. Suomessa käytiin jytkyvaalit mutta voittaja on edelleen oppositiossa.

Oma Armageddon uhkana

Sen sijaan toivottavaa olisi, että suomalainen päättäjä kykenisi arvioimaan omalla kohdallaan, onko takausvastuumme ERVV -sopimukseen ja sen varainhankintaan 14 miljardia euroa vaiko ehkä lähes 30 miljardia euroa korkoineen.

Edellinen kun on jo yksistään enemmän kuin kuuden pienimmän miniteriömme budjetin loppusumma ja jälkimmäinen ylittää puolet koko velkaisesta ja pahasti alijäämäisestä budjetistamme. Välimereinen maailma pelaa eri säännöin ja erilaisin numeroin kuin Itämeren valtiot, saati kun omat vahvuudet ovat nyt oikeasti Jäämerellä.

Miten ilmansuunta voi olla näin väärä, kun kyseessä alkaa olla liki 30 miljardin investoinnit ERVV varainhankintaan pieneltä kansakunnalta?

Summat ovat nyt niin suuria, että niiden käsittely alkaa olla päättäjiemme ymmärryksen ulkopuolella, ja istumme nyt pöydässä, jossa kasinotalouden panokset ovat kokonaan toista luokkaa kuin 1990-luvun alussa, jolloin omat pankkimme pimenivät ja jouduimme vararikkoon.

G0 -kokous

Kun mukana on 50 miljoonan asukkaan megatalouksia ja valtioita, peli muuttuu pöydässä niin suurilla panoksilla hoidettavaksi, ettei pienen maan varallisuus enää riitä, ja olemme todella vaarassa ajautua ulos omasta itsenäisestä päätöksenteostamme, jossa aika on käynyt oikeasti vähiin ja draaman kulku muistuttaa jo liian läheltä Armageddonin juuri meihin kohdistuvaa uhkaa.

Professori Roubinin mukaan Pariisissa viime viikolla kokoontunut G20 -maiden valtiovarainministereiden kokous oli pikemminkin G0 -kokous. Siltä puuttui johtajuus ja Kreikan ohjaaminen hallittuun velkasaneeraukseen olisi tullut hoitaa jo aikapäiviä. Omaa vaatimatonta blogiani lukien keväällä 2010. Ymmärtäen samalla, mistä nyt on oikeasti kysymys, sekä panostaen oikeisiin kohteisiin ja varoen kasinotalouden kriisissä nyt käytettävien panosten suuruutta suomalaisen mittapuun mukaan ja omaa itsenäisyyttämme pohtien tulevassa liittovaltiossa.

Lokakuun 17. päivän mysteeri

2011-10-17T15:09:00.002+03:00

Lokakuun 17. päivä on YK:n kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi. Eilinen päivä oli maailman ruokapäivä ja sitä edellinen kansainvälinen maaseudun naisten päivä. Itse järjestön omaa YK:n päivää vietämme 24. lokakuuta ja se päivä on pyhitetty samalla kansainvälisen kehitystiedotuksen päiväksi. Seuraavana tuleekin sitten jo UNESCOn maailman audiovisuaalisen perinnön päivä.

Inflaatio uhkana

Kun jokainen vuodenpäivä on pyhitetty jollekin merkittävälle kansainväliselle päivälle ne alkavat kokea inflaation. Etenkin, kun jokaisella kansakunnalla ja pienemmälläkin maakunnalla ja pitäjällä ovat vielä omat erityispäivänsä ja Holjat -markkinansa. Ja mukaan tulevat vielä yksittäisten ihmisten merkkipäivät, nimi- ja syntymäpäivät ja tähtimerkkien kertomat omat kuvionsa osoittamaan kohtaloamme ja niiden lupaamia merkittäviä paalupaikkoja startata ja lujaa.

Gregoriaaninen kalenteri ei ole sekään ainut maailmassa. Sen mukaan kuitenkin elämme ja vuoden 290. päivä on Saanan ja Sainin päivä, suomenruotsalaisessa kalenterissa Sagan päivä ja ortodoksisessa kalenterissa Antin ja Anteron päivä.

Saamenkielisessä kalenterissa juhlii tänään Duoja sekä vanhemmissa kalentereissa Aleksandra, Antoinetta, Diana, Florentia, Hellin, Lucina, Luukas, Martha, Sveno, Awen ja Vesta. Onnea kaikille, etenkin näille vanhempien aikojen kalentereiden upeille nimille ja niiden kantajille. Olette Suomessa vähemmistönä mielestäni aivan turhaan.

Kyyros marssi Babyloniaan

Ahvenanmaalaisten vaaleissa suurin puolue liberaaleina kärsi murskatappion ja perussuomalaisiahan tuossa ruotsinkielisessä maakunnassa ei taida ollakaan ottamassa jytkyvoittoa, jostakin syystä.

Sen sijaan aiemmin lokakuun 17. päivänä Persian nimekäs kuningas Kyyros marssi Babyloniin ja vapautti juutalaiset 70 vuoden maanpaosta sekä antoi ensimmäisen ihmisoikeuksien julistuksen. Olen tästä kirjoittanut Arctic Babylonissa, jossa tämä päivä niin ikään mainitaan tähtikarttojen tärkeänä Mayakansan ennusteiden solmukohtana ennen joulukuuta joko vuonna 2011 tai 2012. Vuosi voi olla joku muukin, mutta päivä on tärkeämpi reaaliaikaisessa taloudessa.

Johannes Keplerin havainto

Saksalainen tähtitieteilijä Johannes Kepler havaitsi poikkeuksellisen kirkkaan tähden Käärmeenkantajan tähdistössä 17. lokakuuta vuonna 1604. Kyseessä on viimeisin omassa galaksissamme havaittu supernova ja samalla Ranskan kuningas Ludvig XIII kruunattiin 17. lokakuuta Reimsissa kuusi vuotta myöhemmin. Loppu onkin sitten jokaisen muistissa. Käärmeenkantaja puuttuu tähtikartaltamme.

Yhdysvaltain vapaussodassa yhdysvaltain joukot löivät britit lopullisesti Saratogan taistelussa 17. lokakuuta vuonna 1777. Tästä riemastuneena britit järjestivät ensimmäisen Britis Open -golfturnauksen (The Open Championship) lokakuun 17. päivänä vuonna 1860. Selvä merkki sekin kun näkijänä on Gemini.

Lokakuun 17. päivänä vuonna 1912 Bulgaria, Kreikka ja Serbia julistivat sodan Ottomaanien valtakunnalle ja britit pommittivat ensimmäisen kerran saksalaisia samana päivänä viisi vuotta myöhemmin. Omituinen tapaus sattumaksi.

Capitanojen päivä

Al Capone, arpinaama ja kaikkien mafiapomojen Il Capitano ja “Capo” tuomittiin vankeuteen veronkierrosta niin ikään maaliskuun 17. päivänä vuonna 1931 ja samana päivänä Lapuan liikkeen oma capitano Vihtori Kosola vapautettiin Turun lääninvankilasta vain vuotta myöhemmin. Seinäjoen rautatieasemalla Vihtori Kosola sai sankarin vastaanoton. Siitä ei Gemini ihmisenä parane.

Albert Einstein pakeni natseja 17.10. vuonna 1933 Yhdysvaltoihin ja Aku Ankan veljenpojat Tupu, Hupu ja Lupu esiintyivät medioissamme ensimmäisen kerran neljä vuotta myöhemmin, mutta samana päivänä 17.10. Tuon päivän mystisyyttä korostaa myös veljenpoikien tausta ja isättömyys, äidistä puhumattakaan.

Se on edelleen avoin ja ankkojen sukupuolielämään Suomen koululaitos puuttuikin myöhemmin 2000-luvun taitteessa, ja syystäkin. Suotta sille naurettiin maailmalla kuten takauksillemme Kreikalta.

Tänään, 17.10. 2011, ammattikorkeakoulujen opettajia uhataan irtisanomisilla ja lukumäärä on liki sama kuin vähennettävä oppilaspaikkamäärä, eli noin 2000 opettajaa on pian hakemassa uutta ammattia lähihoitajina. Siitä eivät hoitajat parane ja oppia ikä kaikki myös vanhusten elinikäisessä oppimisprosessissa. Moni ehtikin jo unohtaa aapisensa, mutta muistaa toki lukkarin koulun ja näkee jo painajaisia hoitokodissaan. Gemini laskeutuu vielä kerran enkelinä ja jumalten sanansaattajana.

Kaikkien päivien äiti

Josif Stalin vaati 17.10. vuonna 1941 Isoa-Britanniaa julistamaan sodan Suomelle ja samana päivänä saksalainen sukellusvene hyökkäsi ensimmäisen kerran yhdysvaltalaisen laivan kimppuun ja sota laajeni merelle. Siellä se myös ratkaistiin. Saman päivänä neljä vuotta myöhemmin muuan Juan Peron kaappasi vallan Argentiinassa ja tästä jälleen neljä vuotta myöhemmin 17. lokakuuta Kiinan kommunistit valtasivat Kantonin. Matka kohti suurvaltaa käynnistyi.

Postipankkiin hankittiin ensimmäinen komea ja suurikokoinen IBM 650 tietokone 17.10. vuonna 1958 ja enteellisesti Maalasiliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi päivälleen neljä vuotta tästä tapahtumasta 17.10. vuonna 1962. Vain muutama hetki tämän jälkeen Suomen Pientalonpoikien Puolue ja vennamolainen kansanliike muutti nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi ja seuraavissa vaaleissa tuli ensimmäinen “jytky” ja 18 kansanedustajaa. Siitä jytkystä ei hidas Häme ollut vielä toipunut kun jo iski uuden jytykyn ja kolmannesta Timo Soini pelottelee .

Öljykriisistä olympialaisiin ja Haveliin

Anwar Sadat astui virkaansa lokakuun 17. päivänä vuonna 1970 ja kaksi vuotta myöhemmin samana päivänä 17.10. vuonna 1972 SMP:n eduskuntaryhmä hajosi lopullisesti. Seuraavana vuonna OPEC käynnisti öljysaarron 17. lokakuuta ja käynnistyi öljykriisi. Jälleen päivälleen seuraavana vuonna nähtiin Black Hawkin ensilento 17. lokakuuta ja kaksi vuotta tästä 17.10. Suomessa järjestettiin kunnallisvaalit, jossa Kokoomus lisäsi paikkalukuaan liki kolmanneksella. Kyllä tämä Kokoomuksessa muistetaan ja merkit nähdään tähtikartoilla.

Lokakuun 17. päivä vuonna 1977 Prahassa alkoi suljettu oikeudenkäynti, jossa syytettynä oli mm. Vaclav Havel ja samana päivänä, kaksi vuota myöhemmin, Äiti Teresalle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto, Ranskan presidentti vieraili Kiinassa ja lupasi toimittaa sinne kaksi ydinvoimalaa, Suomessa tohtori Teuvo Kallio nimitettiin valtakunnansovittelijaksi 17.10.1980. Ei tällaisia tapahdu aivan sattumalta vaikka Teuvo Kallion unohtaisikin.

Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1992 talvikisat Ranskan Albertvillelle ja kesäkisat Espanjan Barcelonalle 17.10. 1986. Molemmat kisat suomalaiset muistavat menestyksekkäinä, ei niinkään omiemme suorituksesta kuin järjestäjien ja kilpailijoittemme. Moni tietää sanomattakin mitä yhteistä on Barcelonalla ja Albertvillella vaikka ei suomalaista urheilua seuraisikaan. Päivämäärä 17.10 saattoi vain jäädä huomaamatta.

Tsunamivaroituksesta tsaarin Venäjälle

San Franciscossa ja Oaklandissa maa järisi 7,1 richterin asteikon voimasta ja saimme ensimmäiset varoitukset mahdollisesta tsunamista ja Kalifornian vanhojen ydinvoimaloiden kunnosta 17.10. vuonna 1989.

Kuningatar Elisabet II ja Prinssi Philip käynnistivät ensimmäisen valtiovierailunsa Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijoina sitten tsaarin kaatumisen jälkeen Venäjälle 17.10. vuonna 1994 ja vain hetkeä ennen Suomen liittymistä EU:n jäsenvaltioksi. Tästä kymmenen vuotta myöhemmin Valko-Venäjän Aleksander Lukasenko järjesti omat näytösvaalinsa 17.10. vuonna 2004 jatkaakseen virkakauttaan vääryydellä ja viekkaudella. Gemini lennot oli lopetettu jo aiemmin.

Nimekkäin suomalainen ja Arthur Miller

Vuonna 1979, lokakuu 17. päivänä, syntyi suomalainen formulakuljettaja Kimi Räikkönen, tänään Googlen hakukoneen mukaan ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen ennen Jean Sibeliusta. Samana päivänä ovat syntymäpäiviään viettäneet myös vaikkapa italialainen säveltäjä Domenico Zipoli, saksalainen kirjailija ja “Hessenin sanasaattaja” Georg Buhner, kirjailijat Maila Talvio ja Nathanael West sekä Arthur Miller.

Edelleen tuona päivämäärään “sattuivat” syntymään näyttelijät Rita Hayworth ja Montgomery Clift, harmonikkataiteilija Esko Könönen, toimittaja Max Rand, huilisti Petri Alanko, HIM yhtyeen kosketinsoittaja Janne Puurtinen sekä urheilijoista vaikkapa saksalainen suurikokoinen jääkiekkoilija Erick Kuhnhackl ja ruotsalainen Miika Wiikman sekä bahrainilainen juoksijaihme John Kipkorir Yego. Jälkimmäisen syntymäaikaa voi epäillä. Afrikassa ja Keniassa syntyneet ovat merkinneet ainakin kaksi erillistä syntymäpäivää omalle kohdalleen suomalaisen keihäänheittälegenda Pauli Nevalan tapaan.

Bonifatius, Chopin ja Aron

Lokakuun 17. päivä kuolivat puolestaan vaikkapa paavi Bonifatius II, ranskalainen matemaatikko ja fyysikko Rene Antoine Reamur, itävaltalainen säveltäjä Johann Hummel, puolalainen säveltäjänero Frederic Chopin, saksalainen fyysikko Gustav Kirchhoff, venäläinen aikansa radikaali kirjailija ja toimittaja Nikolai Tsernysevski, nobelisti Santiago Cajal, saksalainen sosialismin teoreetikko ja kirjailija Karl Kautsky.

Lokakuun 17. päivä merkittiin kuolinpäiväksi myös suomalaiselle ministerille ja kouluneuvokselle Aino Malkamäelle, Hadamardin matriisin isälle, matemaatikko Jacques Hadamardille, viimeisen Qing-dynastian Kiinan keisari Pu Yi:lle.

Ehkä nimekkäin aikamme kidnapattu ja surmattu kanadalainen poliitikko Pierre Laporte murhattiin 17.10, Italian presidentti Giovanni Gronchi, ranskalainen nero, filosofi ja sosiologi, journalisti Raymond Aron kuolivat 17.10 sekä suomalaiset näyttelijä Emmi Jurkka, kirjailija Tuuli Reijonen ja elokuvatuottaja Mauno Mäkelä.

Vaikka listalta poistettaisiinkin suomalaisten kiekkoleijonien painajaiset sekä vielä Petri Alanko ja Janne Puurtinen, nimilista on omituisen monella tapaa vaikuttava ja lisäksi nämä kytkeytyvät toisiinsa historian kulussa monin mytologisin verkoin, jossa sattumalla ei voi olla näin paljon osuutta päivämäärillä leikitellen. Einsteinea lainaten: “Jumalat eivät heitä noppaa“.

Kuluttajien barometrit vai tähtien kertoma?

Kuluttajien luottamus talouteen on edelleen korkealla, kertoo kuluttajabarometri lokakuun lopulta vuodelta 2010. Pääosa suomalaisista uskoo, kuinka Suomen taloustilanne seuraavan vuoden aikana nousee kohisten ja pitää myös lainanottoa kannattavana. Barometrin indeksi on liki 22 pisteen kohdalla.

Talouden huononemiseen uskoo vain vajaa joka kymmenes suomalainen. Kyllä kansa tietää. Työttömyyden odotetaan vähenevän ja aika on otollista myös säästämiselle ja liki 80 % uskoi siihen myös kykenevänsä seuraavan vuoden aikana ennen lokakuun 17. päivää vuonna 2011.

Kestotavaroiden ostoa pidettiin vuosi sitten niin ikään järkevänä investointina tulevan vuoden aikana. Tällaisia hankintoja olivat autot, asunnot ja peruskorjaukset. Näin korkealla luottamus suomalaiseen talouteen, omaan talouteen, ei ole ollut vielä koskaan tällä vuosituhannella. Näkymät olivat hyvin valoisia lokakuun lopussa vuonna 2010. Mitä minä sanoi blogissani lokakuussa 2010 ja ennen kevään vaaleja? Myykää osakkeenne nyt kun muut ostavat. Näkymät kun olivat synkkääkin synkemmät.

Virheellinen tähtikartta

Mitä kuluttajabarometri lupaa lokakuussa 2011? Se on syöksynyt kohti pakkaslukemia oli kyse mistä tahansa sen osaindekseistä. Näin hurjaa syöksyä siellä ei ole nähty sitten vuoden 2008 alusta tai vastaavasti vuosituhannen alussa vuonna 2001. Mitä minä neuvon nyt blogissani? Ostakaa osakkeita nyt kun muut myyvät. Tosin kiirettä ei ole. Tämä meno kun jatkuu kauan ja pohjaan ei ole toki vielä katsottu. Kukaan kun ei tiedä mitä kello on lyönyt, ei edes sitä, missä kello voisi olla. Syy löytyy nyt tähtikartastamme. Se on 2000 vuotta väärässä ajassa.

Nimekäs fyysikko ja astronomian professori Parke Kunkle Minneapolisin yliopistosta kertoo Aamulehdessä (20.1) kuinka horoskooppi on mennyt uusiksi. Oikeammin tieto on luonnollisesti tiedelehdistä ja lainaus tuli Suomeen muutaman viikon myöhässä Star Tribune of Minneapolis -lehden lainauksena. Ehkä löydös oli tehty jo lokakuussa sen 17. päivänä. Tiedelehdet julkaisevat juttunsa kuukausien, joskus vuosien viiveellä.

Syy mm. horoskoopin muuttumiseen, tähtimerkkien kiertoon, on maapallon horjuva akseli, joka ei asetu tähtiä kohden samalla tavalla kuin muinaisten astrologien laatiessa karttojaan.

Professori Kunklen mukaan marras-joulukuun kohdalle olisi lisättävä lisäksi ns. käärmeenkantajan tähtimerkki eläinkuvioomme. Käärmeenkantajan merkistä muistamme Johannes Keplerin ja hänen löydöksensä loukkuun 17. päivä vuonna 1604 ja paljon muuta myöhemmin Parke Kunklen kertomana tähtitieteilijänä, ei tähdistä ennustajana. Johannes Kepler löysi ns. “Keplerin tähden” käärmeenkantajan tähdistöstä. Kunklen julkaisu ei tätä havaitse. Vielä vähemmän päivämääriä.

Keplerin lait

Kepler tunnetaan Keplerin laeista, joista joku on varmaan jäänyt mieleen kouluaikojemme oppitunneilta. Kiintoisa on, että hän oivalsi ne ilman sellaista välineistöä, kuin geometria sekä integraali- ja differentiaalilaskenta. Vasta Sir Isaac Newton kykeni todistamaan Keplerin lait oikeiksi sata vuotta myöhemmin. Siihen hän tarvitsi differentiaalilaskentaa ja uutta geometriaa sekä integraaleja. Nämä Newton oli itse löytänyt eikä Kepler voinut niistä tietää yhtään mitään omana aikanaan.

Johannes Keplerin äiti, Katherine, oli aikanaan syytettynä noituudesta ja hänet olisi myös tuomittu ilman Johannes Keplerin mainetta ja tuttavapiiriä, joista ehkä merkittävin oli Tyko Brahe. Mitä tekemistä hänellä ja hänen suvullaan oli Keplerin löydösten kanssa, on yhtä kiinnostavaa, kuin aikanaan Einsteinen kyky tehdä löydöksiä tai deduktion isän, Rene Descartesin, löytäessä "enkelten avustamana" itse deduktion unessa sotatantereella palellen.

Kepleristä Einsteinen kautta Kunkleen

Horoskooppimme olisi tullut korjata jo aikapäiviä, tietää professori Kunkle, ja on siinä varmaan oikeassa. Astronomia ja tähtitiede kun ovat eri asioita kuin astrologia, tähdistä ennustaminen. Jälkimmäinen kuitenkin on alun perin perustunut edelliseen. Se miten havainnot liittyvät toisiinsa on kerrottu Arctic Babylonissa (wwww.clusterart.org/sisus.pdf).

Kepler oli ensimmäinen oikea tähtitieteilijä ja samalla fyysikko ja matemaatikko, nero ja deduktiivisen päättelyn kummajainen Albert Einsteinen tapaan. Einstein pakeni Yhdysvaltioihin natsivainoja 17.10. vuonna 1933. Einstein oli samalla ainut uskottava henkilö, joka tunsi ydinvoiman merkityksen ja varoitti sen käytöstä Yhdysvaltain presidenttiä. Kovin vakuuttava Einstein ei kuitenkaan ollut. Hänen kykynsä hahmottaa löydöstään oli rajallinen, miltei kehno ollakseen hänen tekemänsä löydös.

Kunklen mukaan vanha horoskooppijärjestelmä perustuu yli 2000 vuotta vanhaan tietoon. Siinä horoskooppimerkki tarkoittaa paikkaa, jossa aurinko sijaitsi syntymähetkellä. Kun se muuttuu, muuttuvat toki myös tähtikarttamme.

Tähtikartta meni uusiksi jo 2000 vuotta sitten

Uuden tähtikartan mukaan vaikkapa oma ravun tähtimerkkini onkin nyt kaksosten kohdalla ja näin aiemmin synkkiin mietteisiin vaipuvat ravut ovatkin kaikkea muuta kuin kiven kolossa viihtyviä koti-ihmisiä. Oikeammin heidän on kuulunut olla jo liki kahden vuosituhannen ajan eläinradan hullutteleva Peter-Pan, villi ja vapaa, jumalten sanansaattaja täynnä ikuista ilkikurisuutta ja uteliaisuutta.

Hyvästi vesipedon hidas ja varautunut elämä, tervetuloa Merkuriuksen hallitsema kaksonen, Gemini, armoitettu puhuja ja karismaattinen persoonallisuus. Kaikki mitä kaksonen suustaan päästää muuttuu kullaksi ja mirhamiksi. Siis ravun puhumana ja tulkitsemana täysi potaska, poliitikon narratiivinen satuilu tai johtajaksi itsensä kohottaneen oppimattoman hulluttelut ja hupsut temput, kiusanteko ja osaamattomuus, silkka hysteerinen tai narsistinen käyttäytyminen.

Miksi Geminin sellaista tulisi sietää? Ellei eletä keskiaikaa ja viedä roviolle tai taannuta feodaaliajan hallintoon, uskota vääriä persoonallisuuksia ja lahjattomia typeryksiä, omia poliittisia nimityksiämme liian vaativiin tehtäviin niitä hoitamaan muuttuvassa ja vaativassa globaalissa ympäristössä.

Geminin aikaa medioissamme

Hyvästi ravun kärsivällisyys ja pitkämielisyys. Tervetuloa ideoiva ja älykäs huijari ja hurmuri. Toiselle enkeli, toiselle paholainen. Ihastuttava egoisti ja vihastuttava paholainen samassa kaksosen anarkistisessa lapsen persoonassa, joka ei välitä muiden tunteista kunhan saa vain oman tahtonsa läpi.

Kaksonen rakastaa pohdintoja ja filosofiaa, kaikki tapahtuu hänen oman päänsä sisällä, toisin kuin ravulla, onnettomalla takaperin kulkijalla ja uskollisella moralistilla. Kaksosen kanssa ei kannata edes ryhtyä väittelyyn. Terävä äly ja kieli tekee murhaavaa jälkeä vaikka olisitkin vesi- tai maamerkkinä mielestäsi oikeassa. Todista se argumentein, ei vain autoritaarisen ja väärän tähtikarttasi avulla.

Hurmaavampaa ilmestystä kuin Gemini ei ole olemassakaan. Yhdysvaltain avaruusohjelmakin sai tästä nimensä. Missään ei lueta tähtimerkkejä niin tarkkaan kuin Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Kiina on niiden osaaja ja alkuunpanija, Yhdysvallat niiden kautta maailmaa hallitsevan jättiläinen. Kaikki persoonallisuuden merkit ja luokitukset ovat alun perin tähtikartoilta löytyviä ja jokainen Yhdysvaltain presidentti on niitä seurannut. Ei islamilaista tai hindujen hallitsemaa kulttuuria ohjailla protestantin opein tai pragmaatikon maailmankuvalla.

Sitoutuminen vain on tälle aikamme hurmuri egoistille, tähtien kanssa tanssivalle, tuntematon asia toisin kuin tylsälle ravulle, kodin hengettärelle. Tervetuloa Oinaat ja Leijonat, Geminin jyräämät ja rakastamat tähtimerkit, nyt ravuksi ja kalaksi alennetut. Jo oli aikakin kierrättää tähtimerkit uusiksi, saada päällepäsmärit leijonat ja oinaat, kaksoset kuriin ja aisoihin sekä kokeilemaan, mitä on olla maa- tai vesimerkkinä seuraavat 2000 vuotta. Kun jytky tulee se kierrättää tähtimerkit kaikilla tasoilla.

Hauki on opportunisti kala

2011-10-15T01:32:00.002+03:00

Ihminen kuuluu biologisen ravintoketjun siihen viimeiseen lenkkiin, josta löytyy vaikka sisä- ja rannikkovesissämme kalastava petokala hauki (Exos lucius). Hauen väritys vastaa vesikasvillisuuden suojissa piileksivän pedon väritystä ja sopii saaliin vaanimiseen. Lisäksi ahvenen tapaan hauki kykenee muuttamaan tummuusastettaan veden väriin paremmin sopivaksi. Elämäntavoiltaan hauki muistuttaa opportunisti ihmistä.

Sopeutunut saalistaja

Ihmisen tapaan hauki on luonteeltaan kotiseutu-uskollinen ja pysyy mieluusti syntymäseuduillaan vain enintään kilometrin tai parin vaellusmatkoja tehden. Sen ravinnoksi käy liki kaikki sellainen saaliskala, jota on lähistöllä saatavilla. Käytännössä se on usein merialueilla parvikalaa, myös ihmisen ravinnoksi sopivaa, mutta toki muun puutteessa myös petokalat ja oman lajin edustajat kelpaavat. Hauki on ihmisen tapaan hyvinkin kaikkiruokainen ja ympäristöönsä sopeutunut saalistaja.

Risto E.J. Penttilä kirjoittaa Howard Gardnerin kirjasta “Truth, Beauty and Goodness Reframed, Educating for the Virtues in the Twenty-First Century” Helsingin Sanomissa (HS 14.10). Harvardin yliopistossa opettava professori vieraili vuosi sitten Suomessa ja kirjoittaa kirjassaan kuinka digitaalinen media ja postmoderni kulttuuri yhdessä ovat kadottamassa meiltä totuuden ja terveen järjen äänen, normiston ja moraalin. Vihapuheet ja ilkeily lisääntyvät ja kaikki on suhteellista, relatiivista. Hän olettaa meidän kykenevän tekemään kyllä analyysiä siitä, miksi ihmiset ovat vaikkapa pahoja, hirmuhallitsijat petoja, mutta emme kykene enää itse tekemään moraalisia valintoja. Siinäkin me alamme muistuttaa saalistavaa haukea.

Normit ja moraali kadoksissa

Hauki on peto, joka toimii vaistojensa varassa, ilman normeja ja moraalia. Sitä ohjaavat vuosimiljoonien aikana kehittyneet vaistot ja se on petona kone, jolla ei ole muuta mahdollisuutta. Sillä ei ole naapurimoraalia, lähiyhteisöjen ohjeita ja sen asettamia rajoja, roolietiikkaa, joka tulee haukena olemisesta. Se ei pohdi, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei yhteisössä tai joutuessaan vastaamaan teoistaan tuttujen haukien joukossa. Pienempi hauki joutuu kavahtamaan suurempaansa. Se voi joutua sen saaliiksi.

Roolietiikka on osa ihmisen opittua käyttäytymistä ja syntyy koulutuksen, kotikasvatuksen sekä ennen kaikkea ammattietiikan mukana. Lääkäriltä, opettajalta, talonpojalta, juristilta odotetaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä. Kaikilla ammattikunnilla ei ole samankaltaista tappajan vaistoa täyttää vatsansa kuin hauella ja myös tapa lisääntyä poikkeaa noudattaen kulttuurisia eroja.

Vanhemman rooli eroaa koululaisen roolista eikä pieni hauki ole kuin pieni ihmisen lapsi. Lapsen varttuminen aikuiseksi vie paljon aikaa. Lajikehityksensä aikana ihminen on ollut myös kömpelö saaliseläin ja helppoa ruokaa. Sen huomaa ihmisen käyttäytymisessä. Syntyy virheellistä reagointia vaikkapa liikennevaloissa ja työympäristössä. Lapsen aivot kehittyvät eri osiltaan eri aikaisesti ja aikuisen on hyvä olla siinä mukana aktiivisesti. Nettiyhteisö ei siihen kykene eikä sitä ole siihen tehtävään tarkoitettu.

Roolipelit

Julkiseen depattiin joutuvan intellektuellin tapa kertoa mielipiteensä eroaa vaikkapa lätkäfanien huutosakkien käyttäytymisestä tai slummikulttuurin tuotteesta. Lehtikirjoitukset ovat maltillisia, harkittuja, eikä niissä kiroilla tai muuten pilkata muita ihmisiä saati ihmisryhmiä. Nyt ne kuitenkin näyttävät menevän päällekkäin, eikä kukaan ota selvää onko kirjoittaja netissä tai lehtikirjoitteluissaan slummista vaiko yliopiston kampusalueelta, väittää Howard Gardner, ja on siinä omien tutkimusteni mukaan ehdottoman oikeassa. Muuttuvan media- ja illuusioyhteiskunnan pelisääntöjä olisi hyvä tuntea edes hieman, ellei nyt pintaa syvemmälle haluakkaan.

Nettiyhteisöön, media-ajan postmoderniin ihmiseen, ei päde sama vanha rooliajattelu ja suhde naapureihin, lähiyhteisöön tai rooliyhteisöön kuin mihin olemme oppineet. Ihminen muuttaa digiajan sähköisessä kulttuurissa värinsä hauen tapaan ja alkaa saalistaa sameissa vesissä ja opportunistin luonteella, armotta ja vihapuheita pelkäämättä, säästelemättä ilkeyksiään. Siinä kaikki on sopivaa ja käy laatuun, jolloin ainoa vastapooli onkin enää relativismin rinnalla absolutismi: Fanaattinen usko oman näkökannan oikeutukseen millä hinnalla tahansa.

Tämän fanaattisen käyttäytymisen avulla samankaltaiset ihmiset ja samankokoiset hauet parveutuvat ja löytävät toisensa. Syntyy parvelle tyypillistä käyttäytymistä jossa joku on muita suurempi ja kovanahkaisempi, moraalittomampi ja vailla mitään estoja ja normeja. Jälki on surullista.

Pimeitten vesien saalistaja

Hauen koon kasvaessa nämä alkavat saalistaa myös syvemmissä vesissä ja ilman rantakasvuston antamaa suojaa. Tällöin nämä valitsevat syvänteissä yleensä keksiveden virtaukset ja syöksyvät saaliinsa kimppuun pystysuunnassa pimeästä syvyydestä kohti pintaa syöksähdellen. Postmoderni ihminen saalistajana toimii samalla metodiikalla ja kasvaa kokoa herrahississään.

Kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Kuinka suureksi hauki tai ihminen voi kasvaa ennen kuin jää saalistajan verkkoon tai vieheeseen, ura umpeutuu? Epäonnistumisen päivän aattona 12.10 onnistuimme saaman verkosta liki 120 senttisen pedon, jonka paino olisi voinut olla täyteen ruokakalaa lastattuna hyvinkin parikymmentä kiloa.

Koiraan kohdalla tuo koko alkaa olla ehdoton maksimi, naaras voi toki kasvaa suuremmaksikin meressä. Tämän vuosituhannen puolella suurin sisävesistämme saatu hauki painoi runsaan 18 kiloa. Merestä voi toki saada hieman suurempiakin ja ratkaisevaa painon kohdalla on sisään ahdetun saaliskalan määrä, ahneus.

Yhteinen käsitys moraalista puuttuu

Gardnerin mukaan ainut ratkaisu postmodernin yhteiskunnan ja sähköisen median tuomaan yhteiseen ongelmaan on kansalaisuus ja tapamme kasvattaa itseämme ja lapsiamme. Yhteiskunnallamme on oltava yhteinen käsitys hyvästä. Hän uskoo kauneuden ja totuuden säilyvän myös nykyisessä myllerryksessä, mutta epäilee eettisiä ja moraalisia, normistoon rakentuvia elementtejämme ja niiden menestymistä. Omat tutkimukseni tukevat hänen havaintojaan ja koskevat myös organisaatioita ja koko talousjärjestelmää, korporatiivista yhteiskuntakoneistoamme.

Me voimme ahnehtia naamakirjassa ennätysmäärän yhteisiä ystäviä ja kavereita, joista kukaan ei meitä tunnista ja olemme kuin itsenä turvoksiin syönyt hauki ymmärtämättä miksi niin menettelemme. Sillä on ikivanha geneettinen tausta ja koodistonsa. Sen hyötysuhde on kuitenkin myöhemmin kehno, eikä sillä ole postmodernissa yhteiskunnassa meille enää samaa käyttöä kuin luolissa asuessamme tai haukea seuraten.

Mikä tahansa käy ja kaikki on suhteellista

Hauki kasvaa kilon parhaimmillaan syötyään liki 5-10 kiloa saaliskaloja ja iän sekä koon myötä kasvu voi lakata kokonaan tai hyötysuhde on 30 kiloa saaliskalaa jokaista uutta pituutta kasvavaa kiloa kohden. Sellainen peto alkaa olla rasite muulle vesistön kyvylle tarjota pedolle syötävää ja saalistettavaa. Se alkaa saalistaa omiaan, muuttuu kannibaaliksi. Mikä tahansa liikkuva käy, sanoja ei valita, suodatin puuttuu. Saalistamisesta tulee tarpeetonta, mutta muun puuhan puutteessa peto jatkaa sitä ja työyhteisö muuttuu ahdistavaksi, pedon hallitsemaksi helvetiksi.

Moraalinen ja eettinen ulottuvuus kuuluvat normeineen jokaiseen inhimilliseen yhteisöön ja sen toimintaan, tai olivat aiemmin kuuluneet. Tämä koskee myös postmodernin yhteiskunnan rajatonta kaiken suhteellistamista ja vihapuheita, ilkeilyä, sylkemistä sähköisen median eri välineillämme, työyhteisön kiusaamista, silmitöntä sadismia. Kansakunnalla on oltava yhteinen normisto, jonka perustana on myös yhteinen hyvä ja käsitys kauneudesta, yhteinen moraali, joka tekee lainsäädännöstä mielekkään ja kaikkien hyväksymän.

Yksi normi ja yksi moraali sekä laki ja sanktiot

Otan esimerkin. En tällä kertaa aroista ihmisen sukupuolisuuteen liittyvistä aiheista vaan mahdollisimman pragmaattisen ja kansakunnan omaan filosofiseen ja käytännön läheiseen ajatteluun sopivan.

Meillä on normina liikenteessä pyrkiä täysin rikkeettömään ja vaille kuolematapauksia johtavaan yhteiseen liikkumiseemme, liikennekulttuuriin teillämme, jolla perustelemme myös reittiemme kuntoa, moottoriteitten leveyttä, nopeusrajoituksia, raittiutta juuri liikenteessä, sanktioita niiden rikkomuksista. Yhteinen normi säätelee siinä moraalisia oikeuksiamme sekä laki ja sen sanktiot, peltipoliisit ja liikkuva poliisi käyttäytymistämme. Käräjäoikeus huolehtii lopusta.

Entäpä jos se rinnalle tulisi toinen normi? Entäpä jos suuria kontteja ja tavaralasteja kuljettavat rekat ja näiden logistiikka edellyttäisi näiltä vaikkapa markkinatalouteen ja kansalliseen hyvinvointiimme, tuoreen ruuan saantiin tai osakkeiden hintoihin vedoten, kuinka näillä tulee olla oma norminsa, oikeus ajaa sata kilometriä puolen tunnin aikana muusta liikenteestä piittaamatta.

Kun kasi erilaista, rinnakkain esiintyvää normia, rakentaa samalle tielle omaa moraalia, eettisiä ohjeita ja tapaa selviytyä liikenteessä, toinen vie niistä lopulta voiton ja niin tulemme sellaiseen liikennekulttuuriin, jossa peltipoliisit ovat turhia, rajoitukset teitten vierustoilla vain koristeita ja taksi kuljettaa asiakastaan 80 kilometrin rajoitusalueella 160 kilometrin tuntinopeutta Turkin, Italia, Kreikan, Espanjan jne. malliin.

Sitäkö me haluamme postmoderin kulttuurin vapauksilla ja suhteellisuudella, internetin moraalittomalla menolla uudessa mediayhteiskunnassamme? Hauki on kala mutta ihmisen kuului olla Jumalan kuva. Jos Jumala alkaa olla ihmisen kuva, tai sitä ei ole lainkaan, tärkeimmät moraaliset perustamme alkavat rapistua ja normien rakentama institutionaalinen yhteisöllinen perusta alkaa kadota, rapautua. Kenen etu se on ja ketkä sitä ajavat? Suurimmat ja ahneimmat pedotko? Onko saalis yhteisessä vedessä vähenemässä? Mitä tehdä pedoille, jotka terrorisoivat yhteistä normia, yhteistä moraalia, yhteistä yhteiskuntamme selkärankaa?

Myyttinen hauki

Hauen ravinto ja saalistuskäyttäytyminen on tehnyt siitä myyttisen eläimen ikivanhassa kulttuurissamme, jossa “silakkahauki” on vaikkapa oma alalajinsa. Mytologiassamme hauki liittyi Tuonelaan, kuolleiden maailmaan. Hauki kykeni kulkemaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä etsien järven syvänteissä olevia onkaloita manalaan. Joillekin kuolleille joutuminen “hauen suoleen” merkitsi helvetin kohtaloita eikä sellaista vainajaa voinut enää tavoittaa. Edelleen haukea käytettiin erilaisissa uskonnollisissa menoissa ja pääsääntöisesti vahingoittamaan, viemään ihminen mukanaan tuonelaan tai tuottamaan hänelle vakavia sairauksia.

Kaivohauki pyydysti taas juomaveteen joutuneet pienet nisäkkäät ja sammakot. Se piti veden puhtaana. Lapissa haukea ei oikein ruokakalana arvostettu, se oli pelätty ja vähätelty jänkäkoira. Vastaavasti vaikkapa ranskalaisille hauki oli ja on arvokkain ruokakala, lohen ohittava saalis.

Taantuma ja sen kirot

Digimediassa kulttuurien ja myös ihmisten roolit menevät auttamatta sekaisin ja sen tapa koetella meitä muistuttaa meitä vanhoista myyttisistä geneettisistä perimämme ajoista, jolloin yhteisöllisyys, lähiympäristö, roolit ja etiikka, normit ja moraali eivät riittäneet, vaan mukana oli taantumaa noituuteen ja keskiaikaista kirousta, taikauskoa ja myyttisiä menoja. Yhteiskutamme on taantumassa kohti näitä salaperäisiä salaliittoja, mytologiaa ja taikauskoista menoa selittäessään normiston katoamista, moraalin ja eettisten instituutioiden puuttumista.

Uusi postmoderni kulttuuri ja sen “kaikki on suhteellista ja sallittua” on yhdessä rajattoman meremme kanssa saanut hauen taas kerran irti, olemme uineet sen suoleen, ja nyt vaadittaisiin Väinämöisen kannel, hauen leukaluista tehty soitin ja yhteinen ratkaisu, jolla postmoderni kulttuuri ja sen nettikeskustelu, mediayhteiskunnan ja illuusiotalouden ahneus ei karkaisi lopullisesti käsistämme, pimeät voimat pääse irti ihmisessä.

Luovan innovaation päivä

2011-10-10T16:35:00.000+03:00

Aleksi Kivi oli luonteeltaan ailahteleva, intohimoinen, taiteellinen, pahansisuinen, pakkomielteinen, mutta myös työnarkomaani, rakastettu, älykäs ja tietysti alkoholisti. Hänen sanottiin sairastaneen migreeniä, sukupuolitauteja, mielisairauksia, juoppohulluutta ja borreolioosia. Borreolioosinsa hän olisi saanut metsissä samoten pienten eläinten kautta leviävistä punkeista, muut taudit pääosin lähiyhteisön ihmisiltä.

Tyly nero

Aleksis Kivi muistuttaa tyypillistä innovaattoria, tylyä neroa. Samat taudit ja kuvaukset kun sopivat vaikkapa viime keskiviikkona 56-vuotiaana kuolleen tietotekniikkajätti Applen perustajan Steve Jobsin luonnekuvaukseen Walter Isaacsonin kirjoittamana elämänkertana. Myös Jobs oli läheisten kuvaamana joko ihailtava sankari tai täydellinen paskapää, Helsingin Sanomien (HS 9.10) kuvaamana Isaacsonin kirjaa suoraan lainaten.

Paskapää on kielemme yleisimpiä tapoja kuvata ihmistä ja tämän luonnetta. Googlen hakemana paskapäitä löytyy netissä enemmän kuin nimekkäimpiä kirjailijoitamme tai muita kulttuurihenkilöitä, keskisuuria sukuja. Vain kusipää ohittaa paskapään ja sen se tekeekin googlaten moninkertaisena, ja olisi kymmenen tunnetuimman suomalaisen joukossa sukunimenä. Suomalaiset rakastavat käsitettä paskapää ja kusipää, joka kuvaa samalla näiden persoonallisuuksien yleisyyttä ja etenkin julkisuuteen kohonneina mediapersoonina. Kun nämä käsitteet yhdistää nimekkäisiin sukunimiin, syntyy suuria lukuja hakukoneessamme.

Lähiyhteisön ankara kapina

On mahdollista, että me havaitsemme merkittävissä, uutta hakevissa persoonallisuuksissa, poikkeavia piirteitä joita on vaikea sietää. On mahdollista, että nämä havaitsevat tämän tapamme eristää poikkeavaa, tai eristäytyvät helpottaakseen lähiyhteisönsä muuttumatonta elämää.

Epäilemättä uutta luova ja sitä markkinoiva joutuu toimimaan joskus myös tylysti, ja varmaa on, että uutta innovaatiota tai tuotetta vastustetaan ankarasti. Pelko uudesta johtaa myös sen opiskeluun ja se on poissa muusta ajankäytöstä, tutusta ja turvallisesta, usein veltosta elämästä. Kuolemansyntien kohdalla juuri tätä pidettiin keskiajalla tuon ajan eliitin pahimpana tautina. Tänään sitä pyritään torjumaan toisella synnillä, optioilla ja ahneudella.

Steve Jobs joutui välillä erotetuksi omasta keksinnöstään, omasta yrityksestään ja samaan aikaan Kivi taisteli kirjansa kanssa mielipuolisuuden rajamailla. Kivi oli ainut tavallisen rahvaan ylioppilas säätyläislasten joukossa ylioppilasvuotenaan vuonna 1857 ja hän joutui opiskelemaan yksityisesti sekä keskeyttämään säännöllisen opiskelun kolmannella luokalla. Kivi tiesi mitä halusi ja oli poikkeava yksilö sinnikkyydessään ja ahkera lukija, mielikuvitusrikas persoonallisuus ja asioita integroiva ihmistyyppi. Sellainen ihminen muuttaa yhteiskuntaa ja historiaa, ei lähiyhteisöään. Lähiyhteisöä muuttavat, tai pitävät paikallaan, innovaatioiden vastaanottajat ja vitkastelijat, siis tavalliset “paskapäät”, “tavikset” silloin kun kuvattavana on innovaatioaste ja sen syvyys yksilön tai yhteisön näkökulmasta.

Innovaatioympäristöt

Poikkeavia innovaattoreita yrittäjien joukossa on hieman enemmän kuin heidän tuotteitaan hankkivien kuluttajien kohdalla. Olen heitä tutkinut ammatikseni, enkä tarkoita tällöin innovaattorilla henkilöä, joka on altis hankkimaan uuden tuotteen tai kopioimaan uuden menetelmän tai laitteen sitä ehkä hieman korjaillen.

Innovaatioiden omaksujat, ensimmäisen vaiheen innovaattorit tai myöhempien vaiheiden vitkastelijat sekä toisaalla näiden väliin mahtuva suuri massa, eivät ole samaa persoonallisuustyyppiä kuin Kiven ja Jobsin kaltaiset ihmiset. Heitä on vain muutama tuhannen ihmisen populaatiossa, joskus vain yksi tai kaksi tapausta.

Lähiyhteisössä meillä on harvoin tällaisia ihmisiä. Vasta lukuisten valintaprosessien kautta saatamme törmätä näihin tapauksiin vaikkapa yliopiston kampusalueella Harvardissa, miksei myös Turussa ja Helsingissä, Kuopiossa ja Oulussa. Jälkimmäisissä vain harvemmin ja yksinkin kyllä näkyy ja kuuluu.

Innovaatioympäristö on sellainen, jossa eri persoonallisuustyyppejä on tarkoituksella verkostoitu yhteen ja mukana on ainakin yksi innovaattori, jota nämä myös kykenevät sietämään tiimissään. Jos tällainen puuttuu, tiimi on kuten mikä tahansa lähiyhteisö, mahdollisesti luova ja aikaansaava mutta ei muuta.

Luovan nerouden tunnistamisen ongelma

Kaikki paskapääksi kuvaamamme narsismin häiriöt ja mielisairaudet, persoonallisuuden häiriöt, alkoholismi, eivät ole toki luovaa neroutta, päinvastoin, mutta kaikki luovat nerot ovat mielestämme tavalla tai toisella poikkeavia. Tapa jolla kuvaamme tätä poikkeavuutta vaihtelee kulttuureittain ja kaikki kulttuurit eivät tuota poikkeavuutta edes havaitse. Luovan nerouden luokitus ja löytäminen on kulttuuriin sidottu ilmiö siinä missä näiden ihmisten poikkeava kohtelukin.

Aleksis Kivi syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristina Hambergin perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa ja Aleksin jälkeen syntynyt sisar, joka kuoli 13-vuotiaana. Aleksis kertoi jo varhain “rupeavansa ruuneperiksi” ja oli suomenkielinen olkoonkin että vanhemmat taisivat myös ruotsin kielen. Poika itse hankki ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan itse 12-vuotiaana Helsinkiin kouluun, mikä oli tuolloin edellytys ylioppilaaksi ja edelleen papiksi lukemiselle.

Luopuminen pappishaaveista ja ryhtyminen suomenkieliseksi kirjailijaksi oli vielä suurempi teko vuoden 1857 Suomessa kuin Machitosh -ohjelmistojen poikkeavuus ja niiden kehittäminen päinvastaisena strategina Windowsin- käyttöjärjestelmän kanssa.

Romantiikan ajan jälkilöylyt

Kiven aikaa leimasi romantiikka, mutta Kivi valitsi luonteelleen tyypillisesti esitystavakseen realismin. Siinä oli jälleen yhteistä Steven Jobsin valintojen kanssa vaikka Applen markkinaosuus vajosikin Microsoftin rinnalla pohjamutiin. Oleellista oli, että Applen liikevaihto pysyi korkeana, ja että Jobs piti pakkomielteensä tietokoneitten kokonaisintegraation periaatteessa. Pöytätietokone oli saatava toimimaan helppokäyttöisenä useiden muitten kannettavien uusien laitteittemme kanssa.

Kiven elämä tunnetaan kauhutarinoistaan. Aleksis Kivellä ei ollut säännöllisiä tuloja, rahapula, velat, kirjojen olematon menekki ja Ahlqvistin kaltaisten ihmisten kritiikki piinasivat miestä siinä missä pakollinen asuminen häntä vieroksuvalla maaseudulla.

Kivi kärsi masennuksesta, unettomuudesta, painajaisista ja pahenevasta alkoholismista. Hänen merkittävin tukijansa Fredrik Cygneus oli hänkin poissa. Vuonna 1871 hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, jossa tuon aikaiset hoitomenetelmät pahensivat pikemminkin kuin paransivat miehen painajasimaista elämää. Kivi kuoli veljensä luona 38-vuotiaana erakkona. Historiaan jäivät hänen viimeisiksi väitetyt sanat: “Minä elän”. Jobs sai sanottua kuinka hänen tehtävänään on kertoa kun haisee eikä peittää sitä sokerilla.

Keskity oleelliseen, karsi roskat ja rönsyt

Jobs oli kyvykäs keskittymään Kiven tapaan oleelliseen ja karsimaan tarvittaessa rönsyjä suodattaen näin pois kaikki häiriötekijät innovaatioympäristöstään. Kiven luovuus keskittyi Siuntiossa sijaitsevaan Fanjunkarsin torppaan, jossa hän kirjoitti pääosan tuotannostaan. Seitsemän veljestä hän joutui kirjoittamaan useampaan kertaan ja se on käännetty yli 20 kielelle. Se on tuon ajan kirjallisuudestamme täysin poikkeava teos olkoonkin, että siinä näkyy Kiven harrastus kirjailijana lukea hänen kirjailijapersoonalleen tyypillistä sekä romantiikan että realismin proosaa, runoutta, ja olla samaan aikaan sekä romantikko että realisti.

Kivi loi kuitenkin kokonaan uuden aikakauden, jossa romantiikka oli enää vain säikeenä ja samalla syntyi myös omintakeinen suomalainen teatteri ja sen tilaan ja paikkaan sidottu kielemme mukainen ajattelutapa ja toteutus, josta Kalle Holmberg on kuvannut ja kertonut eniten ja koskettavimmin.

Steve Jobs uskoi integroituun toimintatapaan ja piti tavoitteena tuotteita, joita kiireiset asiakkaat hankkivat ja tarvitsevat. Kehnot laitteet ja toimimaton softa vain ärsyttivät käyttäjiä lukuun ottamatta ehkä ensimmäisen vaiheen omaksujia, joille tällainen tuote oli riittävä. Jobs halusi tuotteita, joiden idea oli koukuttava käyttäjäkokemus, nautinto siinä missä yksinkertaisuuden ihannointi zen-koulutuksessa.

Hallitsematon syntyprosessi

Kiven tapaan Jobs kertoi tavoitteensa ja käytti kieltä, joka oli kuin Aleksis Kiven kirjoista, impivaaralaista ja nummisuutareiden tuotetta, kaukana zen-munkkien tyynestä rauhallisuudesta.

Tuo ilkeänä kuvattu piirre, kyvyttömyys kontrolloida itseään, on innovaation synnylle tyypillistä ja kuvaa innovaatioiden synnyn sitä vaihetta, jossa prosessi on sosiaalisesti hallitsematon ja yleensä hyvin laaja sosiaalinen ja kulttuurinen prosessi, ei pieni tekninen uudistus.

Uuden sosiaalisen ja kulttuurisen, symbolisen innovaation esittely ei ole mahdollista pitäytyen vanhassa konventiossa tai tehden sen kanssa konsensus, integroiden yhteen vanhaa ja uutta. Tässä prosessissa henkilökohtaisia tietokoneita ei olisi voinut korvata iPhonen kaltaisella tekniikalla tyytymällä steriiliin, kontrolliverkostoon sidottuun kotitalouskoneeseen. Sören Kirkagaard on kuvannut tätä prosessia parhaiten tuntematta sen taustoja, vain sen tuloksia yksilön ja yhteisön välisessä kamppailussa.

Muutosjohtajan painajaiset

Meissä kaikissa on hitunen luovaa innovaattoria ja ymmärrämme kyllä mistä tässä on kysymys. Sen sijaan prosessin vaatima intohimo, kyky toistaa samoja vaiheita pakkoneuroottisen tunnollisesti on jo vieraampaa ja sen tuskan ymmärtäminen ei toiminut 1800-luvun Nurmijärvellä ja Tuusulassa. Sen sijaan Jobsin kymmenet kollegat joutuivat kuuntelemaan luovan innovaattorin heitä loukkaavat ajatukset ja kertoivat myöhemmin kuinka hän sai heidät tekemään ansioita, joita he eivät olisi ikinä uskoneet mahdollisiksi.

Innovaattori visioivana ja karismaattisena muutosjohtajana, sekä samaan aikaan uutta luovana nerona, on Suomessa harvinaista. Kyse ei ole häijyydestä vaan tavasta kertoa tuotteista, jotka kolmen vuosikymmenen aikana tulevat muuttamaan perin pohjin kokonaisen teollisuudenalan tai oikeammin useita aloja. Apple Jobsin johtamana yhtiönä oli tällainen globaali veturi, maailman arvokkain yritys, Steven Jobsin oman persoonan luomus.

Painajaismainen elämä ja ympäristö

Aleksis Kivi ei ollut poikkeuksellisen fiksu eikä poikkeuksellisen tuottelias. Sama koskee Steve Jobsia. Molemmat olivat lopulta kohtuullisen tavallisia ja ero syntyikin kyvyssä loikata oikeassa paikassa vaistomaisesti, odottamatta ja ajoittain liki maagisesti. Kiven näkemykset ja aikansa kirjallisuus, proosa ja runot, tulivat ikään kuin tyhjästä, maagisena luomuksena. Ne todellakin olivat kuten “mynttäämättömiä” kultahippuja Ahlqvistinkin huomaamana. Niitä ei voinut luokitella vanhan kirjallisuuden ja sen tuotteiden kanssa samaan pinoon ja jatkaa sen jälkeen konventionsa ylläpitämistä. Ne muuttivat kaiken ja elävät edelleen, pitävät meitä ja kulttuuriamme elossa.

Näiden tuotteiden jälkeen maailma oli toinen, se muuttui sosiaalisen, kulttuurisen, symbolisen innovaattorin jäljiltä uudeksi siinä missä Steve Jobs muutti koko globaalin maailmamme. Niissä yhdistyi runouden ja prosessorien voima ja kuitenkin ne ovat sellaisen ihmisen luomuksia, joiden on myös elettävä raivokohtauksineen ja paskapäänä, lähiyhteisönsä siedettävänä, ja pahimmassa tapauksessa 1800-luvun Suomessa Nurmijärvellä suutarin poikana ja Kullervoa, Leaa, Nummisuutareita, Kihlausta ja Kanervalaa, Seitsemää veljestään kirjoittaen.

Mihin tarkoitukseen Nobelin -rauhanpalkinto jaettiin?

2011-10-08T14:18:00.002+03:00

Norjan Nobel -komitea oli hereillä, tai sitten ei. Tämänvuotinen rauhanpalkinto myönnettiin jaettavaksi Liberian presidentin Ellen Johonson Sirleafin, jemeniläisen demokratia-aktivistin Tawakkui Karmanin ja liberialaisen ihmisoikeustaistelijan Leymah Gboween kesken. Aivan hyvin siihen joukkoon olisi voinut liittää vielä Suomen presidentti Tarja Halosen kiitoksena pitkästä urasta tasa-arvotaistelijana ja etenkin vielä samoilla alueilla ja samojen naisten rinnalla.

Nobel -komitean kömmähdys

Nobel -komitean mukaan rauhannobelistit ovat “taistelleet naisten turvallisuuden puolesta rauhanomaisesti ja tuoneet naiset osaksi rauhanrakennusta”. Hieman vieroksun tuota lausetta. Se on väärältä vuosisadalta. Mielestäni naisia ei ole suinkaan tuotu nyt rauhattoman maailman ja testosteronin tuoksuisen aggression hillitsijöiksi vaan pikemminkin he ovat olleet sen kärjessä aina, mutta palkinnot ovat vain osuneet usein haukkoina toimineille miehille.

Niinpä jokainen nyt palkituista olisi ansainnut palkintonsa korostamatta naisasiaa erityisesti. He ovat maansa kärkinimiä sisällissotien runtelemissa valtioissa ja tuoneet rauhan sellaiseen paikkaan, josta muuten olisi tullut sisällissodan helvetti.

Yhteiskunnallinen prosessi

Gbowee tunnetaan traumatyöntekijänä ja hän on Liberian rauhanliikkeen keskeisin henkilö ja sen voimien yhdistäjä niin kristillisten kirkkokuntien kuin musliminaisjärjestöjen sisällä sukkuloiden. Naisten valkoiset T-paidat viestittivät näkyvästi ja uhmakkaasti kohti Charles Taylorin aseita. Naisia ja lapsia ei voinut enää käyttää vain tappokoneina ja toistuvien sotien raiskattuina uhreina. Naisia kehotettiin äänestämään vaaleissa ja sen seurauksena Ellen Johnson Sirleaf valittiin Afrikan ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Rauhantyön arki on Afrikassa vaikeaa. Sen tiellä ovat kehittymättömät poliittiset olot, ikivanhat heimovihat, koulutuksen ja institutionaalisen järjestelmän heikkoudet. Niihin iski ensimmäisenä uusi presidentti, jota on luonnehdittu hyvin vahvaksi ja harkitsevaksi johtajaksi. Aika Afrikan uusiutumiselle valkoisen miehen taudista on nyt otollinen, siihen löytyvät nyt sekä välineet että demokratian keinot.

Kansannousun kärkihahmo

Vastaavasti kun palkinnon sai jemeniläinen Tawakkui Karman, sillä osoitettiin tukea koko islamilaisen arabimaailman kansannousulle sekä Jemenin kaltaisten valtioiden tyrannimaisten diktaattorien (Salehin) aiemmin hallitsemalle maanosan avaamiselle kohti parempaa tulevaisuutta.

Kun palkinnot jaettiin, maailman mediat ovat korostaneet epäkohtaa, jossa syntyy vaikutelma, kuinka miehet saavat palkintonsa rauhan edistämisestä ja naiset naisten asioiden edistämisestä. Tällainen ajattelu on yleistä jopa läntisissä sivistysvaltiossamme ja myös meillä Suomessa.

Tähän on saatava korjaus ja se koskee myös omaa ajatteluamme. Liberian esimerkki kun osoittaa kuinka rauhaa ei olisi saatu toistuvien sisällissotien maahan ilman Gwobeen ja Sirleafin kaltaisia taistelijoita. Tässä tasa-arvotaistelu kulkee välttämättömänä osana rinnan pysyvän rauha rakentamisen tiellä, eikä sen merkitystä tule liittää vääriin yhteyksiinsä ja korostaen naisliikettä.

Etenkin lännessä on ollut käytäntönä pohtia kuinka tasa-arvoasiat tulevat vasta sen jälkeen kun jatkuvasti toistuvat sodat on saatu soviteltua. Tämä ajatusmalli on virheellinen eikä sitä tule enää tukea. Ongelmat Afrikassa ovat toisiinsa kytkeytyviä ja ne on kyettävä hoitamaan osana samaa prosessia, jossa naiset ja lapset eivät toki elä erillistä todellisuutta miesten hallitsemassa sotien runtelemassa yhteiskunnassa.

Päälle liimattu Nobel

Tunisia, Libya ja Egypti eivät olisi vapautuneet ilman miesten ja naisten yhteistä kansannousua. Naisten rauhantyö ei ole vain naisasiaa vaan samalla koko yhteiskuntakoneiston siirtämistä uuteen vaiheeseen. Tässä presidentti Tarja Halosen panos on ollut erityisen merkittävä suomalaisena taustavaikuttajana Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja myös Väli-Amerikan vaikeissa oloissa. Ei kuitenkaan naisena vaan instituutiona, suomalaisena erittäin kokeneena presidenttinä, juristina ja vahvana idän ja lännen sovittelijana, taustoittajana ja sukkuloijana, neuvonantajana ja rohkaisijana.

Kun kolme naista saavat samaan aikaan palkinnon, syntyy vaikutelma, jossa juuri naisliike olisi palkittu ja toimittaja Suvi Turtiainen (HS 8.10) kiinnittää tähän “päälle liimattuun” palkinnon jakoon erityishuomionsa. Tämä havainto on erittäin tärkeä ja ehdottoman oikea. Turtiainen ottaa havainnollisen esimerkin kuinka Desmond Tutua ja dalai-lama Tenzin Gyatsoa ei toki palkittu yhteis-Nobelilla, vaikka molemmat ovat samaan aikaan myös rauhatyöstään tunnettuja uskonmiehiä.

Palkinto ihmisoikeuksille

Tawakkul Karman erottuu selvimmin muusta kolmen naisen palkitusta joukosta juuri koko demokraattisen liikkeen esitaistelijana. Kyse oli koko islamilaiseen ja arabiyhteisöön kohdistuvasta palkinnosta, jossa mukana on sekä miehiä ja naisia, tappokoneitten osana olevia naisia ja lapsia uhreina toki eniten. Taistelu koskee koko jemeniläistä yhteiskuntaa ja sen rauhanomaista demokratiaa, ei vain sen yhtä osaa Nobel -palkinnolla korostaen.

Ongelma ei olekaan niinkään jemeniläisten tai liberialaisten, jotka toki ymmärtävät mistä palkinto heille on myönnetty. Sen sijaan läntinen maailma, Suomi mukaan lukien, kokee norjalaisen tavan yhdistää palkinnot yhteen naisen asemaa korostavaksi osana naisliikettä, ja se olisi tullut ymmärtää ilman, että sitä on myöhemmin medioissamme oikaistava. Oli prosessi Norjan Akatemiassa tahallinen tai tahaton, se viestii ajattelusta, joka ei ole enää 2000-luvun Afrikkaan tai Aasiaan, Etelä-Amerikkaan sopivaa silloin, kun palkinnon jakaja on läntisen Euroopan yhteisö ja Norja, jolla on myös lähimenneisyydestä omia kokemuksia sokeasta terrorista.

Odotettu Nobel Tranströmerille

2011-10-06T20:16:00.001+03:00

Se että ruotsalainen Tomas Tranströmer on kirjallisuuden nobelisti vuonna 2011 ei ole yllätys. Hän on ollut ehdokkaiden joukossa jo vuosia ja voittanut aiemmin mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990 (kokoelmasta: Eläville ja kuolleille), Neustadt -palkinnon samana vuonna sekä Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon seuraavana vuonna sekä kaunokirjallisuuden August -palkinnon vuonna 1996 teoksestaan Sorgegondolen (suom. Surugondoli 1997).

Tiiviisti pakattua ja läpikuultavaa

Tranströmer kärsi aivoverenkiertohäiriöstä vuodesta 1990 ja se vaikeutti hänen puhumistaan, mutta kirjoittaminen on jatkunut aina viime päiviin saakka tällä vuonna 1931 syntyneellä ja nyt 80 -vuotta huhtikuussa täyttäneellä kirjailijalla, runoilijalla ja psykologilla. Jo keväällä arveltiin tämän vuoden olevan juuri runouden ja Tomas Tranströmerin suuren vuoden kruunaten samalla hänen juhlavuotensa ja ruotsalaisille muutenkin niin menestyksekkään ja komeilla juhlilla siunatun vuoden 2011. Kun siihen voi itse myös vaikuttaa, miksei sitä myös tekisi, ja etenkin silloin, kun kyseessä on Euroopan käännetyin nykyrunoilija.

Tomas Tranströmerin runous on ehkä tutuinta lukijoille aikamme modernistina ja ekspressionistina mutta myös surrealistisesta kielestään. Häntä tunnetaan ehkä vähemmän varhaisemmasta poliittisesta kirjallisuudesta ja romaaneista, kerronnan barokkilyriikasta sekä antiikin mystiikasta. Nyt tätäkin puolta on jo korostettu heti palkitsemisen jälkeen. Pitkään uraan mahtuu paljon ja ystävyys Robert Blyn kanssa saattoi vaikuttaa myös psykologisoivaan terapiatekstiin ja niiden myös myyttiseen taustaan. Molemmat “Rautahannut” ovat kirjoittajina tiiviin läpikuultavia kuvauksia heitteleviä ja luovat sellaisen illuusion todellisuudesta, jota ei voi olla rakastamatta. Rober Blyn on siinä Tranströmeriä rohkeampi ja helpommin tulkittava myös väärin.

Kolmen kauden kokoelmat

Tranströmerin runokokoelmista 17 Dikter (17 runoa) (1954), Hemligheter på vägen (1958) (Salaisuuksia matkan varrella), Den halvfärdiga himlen (1962) (Keskeneräinen taivas), Klanger och spår (1966) (Soinnut ja jäljet), sekä näistä tehty kooste Kvartett (1967) muodostaa oman varhaiskauden kokonaisuutensa. Tranströmer valmistui Tukholman ylipistosta vuonna 1956 psykologiksi, ja on luonnollista, että tämän kauden töissä näkyy vahvasti tuon ajan ja opiskelun vaikutus. Suomeen se rantautui paljon myöhemmin, eikä runoja tuolloin juurikaan käännetty, vaikka Tranströmer nousi nopeasti ruotsalaisen runouden kärkinimiksi.

Mörkerseende (1970) (Hämäränäkeminen), Stigar (1973) (Polkuja), Östersjöar (1974) Itämeret ja Sanningsbarriären (1978) (suom. Totuudenkynnys 1997) ovat jo 1970-luvun poliittisen ajattelun tunkemia ja Dikter 1954-78 (1979) onkin kokoelma tuolloin jo keski-ikään ehtineen kirjailijan runoista (Runoja vuosilta 1954-78). Myös Suomessa 1970-luku oli vahvasti politiikan läpitunkema ja siteet Ruotsiin eivät toki ohittaneet Tranströmeriä. Kääntäjinä toimivat mm. Eeva-Liisa Manner, Brita Polttila ja Caj Westerberg.

Det vilda torget (1983) (Villi tori), För levande och döda (1989) (Eläville ja kuolleille) sekä Sorgegondolen (1996) (2001) (Surugondoli) ovat jo matkaa kohti tulevan nobelistin runoutta ja niistä on mahdollista saada suomenkielinen kooste Caj Westenbergin käännöksenä (Kootut runot 1954-2000).

Kaksi viimeisintä kokoelmaa Den stura gåtan (2004) (Suuri arvoitus) sekä Fängelse (2004) (Vankila, yhdeksän haikurunoa) ovat jo uuden vuosituhannen tuotteita, joissa on luettavissa hieman jo samaa kuin Daniel Shechtmanin löytämissä kvasikiteissä vuonna 1982.

Niiden todellisuuteen ei aluksi edes uskottu ja mies naurettiin ulos tiedeyhteisöstään, kollegat pitivät hänen löydöksiään pilkattavina. Hän joutui eroamaan tutkimusryhmästään ja kemian Nobelin -palkinnon hän sai nyt samana vuonna kuin Tomas Tranströmer omansa. Se edellytti kuitenkin kiteiden siirtymistä ensin uusina löydöksinä käytäntöön.

Kvasikiteen neulaset löytyvät partakoneen teristä ja neuloista, joita käytetään silmäkirurgiassa. Hieman samaa voisi sanoa Tomas Tranströmerin runoudesta ja niiden osuvuudesta. Kun raivokkaat aplodit tulevat suurelta yleisöltä, ne ovat aina vähän myöhässä, lääketieteen nobelistin kohdalla postuumina tulleita terveisiä Ruotsin Akatemialta. Ehkä ne kuuluvatkin tulla näin ja kohdistaa tiedeyhteisölle ja sen pitkälle polulle aina antiikin Kreikkaan ja helleeniseen runouteen saakka.

Nerokas, ailahteleva, intohimoinen visionääri

Jos henkilöstä kerrotan kuinka hän on nerokas, ailahteleva ja intohimoinen, karismaattinen, tinkimätön ja työnarkomaani, silloin kuvataan juuri kuolleen Applen perustajan ja toimitusjohtajan Steve Jobsin poismenoa. Tiedotteet kuolemasta levisivät Twitterissä aiheuttaen salamointia, jonka taajuus oli yli 10 000 twiittiä sekunnissa, minkä johdosta kuolemaa kutsuttiin kaikkien aikojen verkkouutiseksi. Jobsin kuolemaa ja sen merkitystä verrattiin rock-tähti John Lennonin ja John F. Kennedyn kuolemantapauksiin.

Jos ihminen kykenee vaikuttamaan oman nekrologinsa leviämiseen ja sen merkityksen ymmärtämiseen innovatiivisena prosessina ja uuden ajan airueena, niin juuri Steve Jobs kykeni tähän konkrettisesti ja keräten myös valtioden päämisten huomion. Jos joku olisi ansainnut skandinaavien ja etenkin surevien norjalaisten Nobelin -palkinnon postuumina, niin eikö juuri Steve Jobs ja hänen elämäntyönsä. Sellainen Nobel -palkinto olisi nostanut kiistellyn rauhanpalkinnon arvoa.

Kun ylisanoja käytetään, niissä ei pidä pihdata vaikka runoilija olisikin ollut jo vaiti liki kolme vuosikymmentä, kvasikiteet löytyivät nekin jo 1980-luvun alussa. Median narratiivinen kerronta ja analyysi osuu nyt tuotantoon, joka nousee vasta tätä kautta suuren yleisön luettavaksi olkoonkin, että kirjailijaa on käännetty jo yli 60 kielelle. Steve Jobs teki sen mahdolliseksi kaikille kielille ja kulttuureille, myös heille, joille runous on vierasta ja vaikeasti hallittavaa.

Narratiivinen kerronta ja sankaruus

Narratiivisessa kerronnassa nyt mainitut nobelistit, ja jo aiemmin kuolleet suuret persoonallisuudet, muistuttavat toisiaan. Toimittajan työn taustalla on juuri tuo runoilijan kyky heijastaa näkemänsä ja kokemansa tiiviisti pakatuksi, läpikuultavaksi kuvaksi nyt kokemastamme todellisuudesta.

Jos se menee ohi tämän todellisuuden, kuten Daniel Stechtman laboratoriossaan havaintonsa kanssa vuonna 1982, se ei johda vielä näkyvään todellisuuteen. Näkyvä todellisuus edellyttää Tranströmerin tapaa kykyä käynnistää polkunsa antiikista ja jatkaen barokkilyriikan kautta vaadittaessa surrealismiin. Se mikä tänään näkyy, kuvataan vasta vuosikymmenten kuluttua. Ja jos se on jo tänään kuvattu, se havaitaan ja luetaan vasta silloin, kun kyseessä on Nobel -palkinto tai sen kaltaiset suurta mediayleisöä, innovation vastaanotossa populaaria vaihetta koskeva tapahtuma, suurten ihmismassojen tapa hyväksyä uusi elämys, sanat, symbolit, tekniset ihmeet ja koskettavat tapahtumat.

Steve Jobs teki sen mahdolliseksi, ilman viiveitä, eriarvoistettua yhteiskuntaa ja kulttuurin kynnyksiä, sosiaalisia kerroksia, kulttuurisia rajojamme.

Aiemmin kirjallisuuden Nobel-palkinto on jaettu ruotsalaiselle seitsemän kertaa. Parhaiten muistamme Selma Lagerlöfin ehkä myös Pär Lagerkvistin ja Harry Martinsonin. Suomalaiset saivat kirjallisuuden palkinnon talvisodan vuonna 1939, jolloin Frans Emil Sillanpää voitti palkinnon. Oliko palkinto silloin poliittinen jää pohdittavaksi.

Pandoran lipas ja Hefaistoksen kirous

2011-10-04T19:41:00.001+03:00

Pandoran lipas kertoo ihmiskunnan itselleen hankkimasta pahuudesta ja sen synnystä. Pandora kuuluu kreikkalaisiin transformaatiomyytteihin ja muistuttaa kristittyjen Vanhan Testamentin perisynnistä. Syntiin liittyy ihmisen luontainen taipumus uteliaisuuteen sekä kokeilunhalu, innovaatiot; tekniset, sosiaaliset, symboliset ja taloudelliset sekä luonnollisesti nainen.

Pandora tuli muotoilla savesta ja kostoksi pääjumalalta. Pääjumala oli Zeus ja rangaistus tuli uudesta innovaatiosta ja se oli luonnollisesti tuli sekä tulen kantajana Prometheus. Pandora oli taas kristittyjen Eeva ja omenana sekä käärmeenä kulki mukana lipas. Naisen muovaajana oli Hefaistos ja veistos, jossa sitä kuvaan, kulkee nimellä “Hefaistoksen kirous”. Sain mahdutettua yhteen veistokseen seitsemän syntiä tai kiroista kun Salvador Dali maalasi niitä surrealistisiin töihinsä yleensä paljon vähemmän ja toisti usein samaa teemaa. Kirjan maalaaminen ei ole mielestäni taidetta siinä merkityksessä kuin vaikkapa Vincent van Goghin upeat työt.

Pirun piironki

Prometheus oli toki varoittanut veljeään Epimetheusta ottamasta vastaan jumalten lahjoja ja erityisesti varomasta naisen mukanaan kuljettamaa lipasta, hyvän ja pahan tiedon puusta, omenasta kristittyjen Vanhaa Testamenttia lainaten. Jos lainaus otetaan suomalaisesta kirjallisuudesta, paras löytyy Simo Puupposen, Aapelin, kirjoista. “Nainen on sellainen pirun piironki, että jos yhdenkin lippaan avaat, jo on synti silmiesi edessä”, kirjoitti Puupponen Kuopiossa ja tunnettiin loistavana pakinoitsijana, tämän päivän kolumnistina, ehkä blogistinakin.

Ei Epimetheus kielloista piitannut vaan rakastui naiseen, Pandoraan, ja avasi tämän mukana kulkeneen lippaan päästäen paratiisiin kaikki maailmaa nyt riivaavat vitsaukset. Myöhemmin Pandora avasi itse lippaan uudelleen ja päästi vitsausten joukkoon myös hitusen toivoa paremmasta. Tässä kristittyjen Jumala oli armollisempi ja tämän kertomuksenhan me kaikki tunnemmekin. Vain tunnemmeko sittenkään?

Oppositiota raksuttava media

Kun lukee Helsingin Sanomia, oli päivä mikä tahansa, se muistuttaa kreikallisia myyttejä ja vanhatestamentillista elämää. Pohjoisen laestadiolaisen kasvatuksen saanut Mikael Pentikäinen ei luovuta, vaan jatkaa siitä mihin sixpackin kokoamisen jälkeen olisi tullut lopettaa parlamentarismissamme. Keskittyä hallituksen tekoihin ja niiden arvioimiseen ja jättää oppositiolle sille kuuluvat tehtävät.

Kun liki neljäsosa kansasta kohta äänestää perussuomalasia, ilmiö ei ole enää marginaalinen ja vaikeasti oivallettava, vaan yhteiskunnallisia päävirtojamme. Sen sivuuttaminen oikaisemalla koko ajan medioissa oppositiota sen tekemistä virheistä, hallituksen sijasta, on uuden mediayhteiskunnan oudoin ilmiö Suomessa. Siinä kun haasteena koetaan kansa ja kansanvalta sen jälkeen kun kansa on puhut ja pulinat pois.

Toimittaja Reetta Meriläinen koki tämän haasteen syntyvän, kirjoituksessaan ennen eläkkeelle jäämistään, uuden mediayhteiskunnan kansalaismedian heittämänä kilpailuhaasteena tai -viettinä vanhalle mediallemme, kuinka vaan. Sen kokeminen vihamielisenä ja Epimetheuksen kaltaisena pelottavana hirviönä on vanhatestamentillista hapatusta ja ikivanhaa pakanauskontojen lappilaista mytologiaa, jossa uusi olikin aina pelottava ja torjuttava, nainen sen kantaja ja vennamolaiset kommunisteja pahempi mörkö 1970-luvulla.

Toki näin oli tuolloin kaikkialla maata ravistelleessa umpipoliittisessa ilmapiirissä, yhdyskuntarakenteiden murroksessa, jota nykyinen aikamme muistuttaa suurten ikäluokkien aistimana ja printtimedioistaan sen lukien. Nuoremmille, sähköisen internet -sukupolven ihmisille, ilmiöt alkava olla liki pelottavia. Pandoran lipas avautuu medioistamme yhtenään ja sen toivoa lupaavat näköalat ovat kovin vaatimattomia. Ei koko globaali maailma ja sen murheet kuulu meidän kannettaviksemme, vaikka vastuullisia olisimmekin, emme nurkkapatriootteja ensinkään. Sähköinen uutisointi ja sen mediat vain toi sen koko ajan osaksi elämäämme syrjäisessä Suomessa.

Naisten liiton Pandora

Toimittaja Antti Blåfield näkee mörköjä Antti Rinteen johtamassa ammattiliitossa ja toimihenkilöissä, jossa nykyisin on mukana runsaasti naisia. Ammattiyhdistysjohtaja Antti Rinteen aggressiivinen neuvottelutaktiikka on Blåfieldin mukaan johtamassa, paitsi syytettyjen penkille käräjillä, myös Pandoran lippaan avautumiseen, kuinkas muuten, jossa muhii katkeruus, jonka voimaa ei ole vielä aiemmin nähty.

Työmarkkinoiden radikaali löytyvät nyt juuri tästä joukosta, siinä missä toinen pahuus pesii niissä perussuomalaisissa, jotka satuttavat ja loukkaavat lehden pääkirjoituksen mukaan (HS 4.10) kertomalla toimittajien olevan joskus myös väärässä, ylimielisiä ja käyttävän valtaansa uudessa mediakratiassa liioitellun hysteerisesti, kärjistäen näin otsikoillaan muuten rauhallista ja normaalia ilmapiiriä, ihmisten arkielämän harmautta.

Kirjankustantaja toimittajaa lähellä

Punainen lanka ja Pandoran kirot löytyvät myös Otavan ja WSOY:n välillä sekä Anne Valstan valinnassa Anna Bajarsin työn jatkajaksi kirjankustantajien kamppailussa vallasta.

Toimittaja Esa Mäkinen (HS 4.10) havaitsee kuinka taustalla onkin myös Otavalta sukuriitojen kautta eronnut Leena Majander-Reenpää ja tietysti jo klassikoksi muodostuva kertomus Sofi Oksasesta Pandoran lippaan todellisena kantajana. Jo hänen tapansa esiintyä, käyttää värejä, provosoi Pandoran lippaan medioitten välittämänä ja markkinoiden ehdoilla. Oksanen osaa työnsä hyvin myös markkinoijana.

Ruotsin Bonnier ei ehkä tunne niitä Pohjolan peikkoja, joita Sanomayhtiö aikanaan toi mukanaan ja istutti WSOY:n kirjalliseen osaamiseen. Talosta aikanaan lähteneet kirjoittajat ovat hieman sama tapaus, kuin jos tiedeyliopisto tai tutkimuslaitos menettäisi kärkiosaajansa, koripallojoukkue pisimmät pelaajansa.

Siihen ei liity mitään mystistä, ja kirjoittajien tapa tehdä luovaa työtään jatkuu uudessa ympäristössä yhtä vaikeana tai helppona kuin mitä tieteen ja taiteen tekeminen nyt ylipäätään ammatteina ovat. Häirikkö vanhoine luutuneine rakenteineen vain jää taakse kirjankustantajana ja johtajat eivät siinä työssä kirjoita tai julkaise riviäkään. Jos nämä eivät osaa työtään, Sofi Oksanen reagoi siihen terveellä tavalla.

Feromonien valheet

Monella tavoite on korkealla ja kirous avata Pandoran lipas kasvaa hakien uutta oivallusta vaikkapa keinotekoisista tuoksuista feromonien tapaan ja matkien romaanihenkilön ylivertaisella parfyymillä hankittua valtaa. Patric Syskinden tuoksuttomana syntynyt sankari löysi oman tuoksunsa ja täydellinen tuoksu haettiin luonnollisesti naisista, neitsyistä heitä suurin joukoin surmaten ja uuttaen tuoksu pieniin feromonipulloihin. Kirjasta tehdyssä elokuvassa Dustyn Hoffman esiintyy kehnona parfymöörinä ja koko bestsellerin idea katoaa massamurhalla mässäilyyn. Näin murhat, ihmisen julmuus, yhdistetään menestykseen, ei tuoksua ja sen tuomaa valtaa pelon maailmaamme.

Jani Kaaro (HS 4.10) on toimittajana ottanut selvää kuinka feromonit eivät autakaan ihmistä eroottisissa leikeissä tai uran etenemisessä, jumalaisen vallan metsästyksessä. Saamme niistä ympärillemme enintään vihaisen hyönteislauman oli kyseessä vanha kunnon kopuliini tai androstenedioni.

Eroottinen tuoksu voi olla vaikkapa vanhan homeisen kellarin hajua, kunhan se vain liitetään nuoruuden onnistuneisiin seksikokemuksiin piilossa vanhemmilta perunakellarissa. Monille tällaista kokeneille miehille ja naisille pelkkä ummehtunut homeen haju ja pilaantuvat perunat saavat aikaan eroottisen kokemuksen osana opittuja refleksejämme. Kun yhteinen kemia löytyy, oleellista on käyttää sitä samaa tuoksua, kynttilän valoa tai takkatulta, musiikkia silloin, kun siltä tuntuu ja Hefaistoksen kirous Pandorana alkaa lippaineen lähestyä.

Kuka ihmeen Breivik?

Sen sijaan kovin toivottavaa ei ole kirjoittaa massamurhaajista kauniisti ja romantisoiden, omia koulusurmaajiamme muistuttavista, tehdä toimittajana vuosikymmenen kertomusta ja harmittoman pojan tarinaa ikään kuin takavuosien lapsenkasvoisesta pyssysankarista Jesse Jamesista. Myös tämä murhaaja liitettiin perättömiin legendoihin ja lopulta Robin Hoodin kaltaisiin hahmoihin, Villin lännen suureksi hyväntekijäksi, joka otti rikkailta ja antoi köyhille.

On hyvinkin mahdollista, että Anders Behring Breivik pyrki juuri tähän, ja että hän tunsi mediayhteiskunnan toimintatavat ja kulttimaineen rakentelun siinä yhteisössä, jossa ihminen yhdistää lapsen ja nuoren idols -käyttäytymisen sekä median tavan tehdä sankareita hintaan mihin hyvänsä käyttäen sokeasti, tai laskelmoiden, ihmisten ehdollistettuja yksinkertaisia refleksejä. Ei toki keinotekoisia feromoneja. Hyvä kirjoittaja, kirjailija, tekee tätä työkseen, yhdistää lukijan ehdollistettuja refleksejä kerrontaansa. Toimittajan vastuu on toisaalla.

Smeds ja hipsuttajat

Mikä ero on lehden (HS 1.10) lokakuun ensimmäisen päivän teatteriohjaaja Kristian Smedsin luonnekuvauksessa ja Anders Behrin Breivikin 15 -sivuisessa kuvauksessa kuukausiliitteessä (no 474)? Entä mikä niitä yhdistää kuukausiliitteen Pirkka Pekka Peteliuksen kuvaukseen ja hänen hipsutukseensa?

Smeds on, lehden kertomana, ennen ensi-iltaa hakannut valomiehen, lyönyt tältä silmän mustaksi, pistänyt puhelimen päreiksi ja kertoo olevansa valmis menemään myös tiukan paikan tullen “hirtettyjen kettujen metsään“. Kertomus muistuttaa psykopaatin luonnekuvausta, kun taas Peteliuksen tapaus on nuoremman tai ainoan lapsen hiljaista voihkintaa, täydellistä sanojen hallintaa, jossa “vitutukseen ei kuolla” Paavo Väyrysen tapaan, mutta joskus alkaa hipsuttaa.

Hipsutus käsitteenä on varmaan paljon viljeltyä kansallista “vitutustamme” monin verroin vahvempi tunne. Sellaisia ihmisiä on syytä varoa, joita alkaa hipsuttaa, ja jotka eivät ole suuren lapsiperheen keskimmäisiä ja kykeneviä diplomaattisesti, kypsän aikuisen tapaan, jättämään vääryydet ja muiden rötökset myös silleen, antamatta iskua iskusta, kostamatta, olematta pitkävihaisia, antamaan anteeksi. Näissä tapauksissa Pandoran lipas ja kirous, sen monet kuoleman synnit, siirtyvät Uuden Testamentin kautta Herran huomaan. Tässä kristitty poikkeaa pakanasta ja vanhatestamentilliset ihmiset Uuden Testamenttinsa lukeneista.

Mediayhteiskunnan kusitolpat

Toimittaja Jaakko Lyytisen (HS 4.10) mukaan taiteilijoitten ja kännisten väkivallanpurkaukset eivät ole yhtään sen ymmärrettävämpiä kuin jos hakkaajana on Nobelin voittanut mestari. Mutta entä toimittajan ylilyönnit kuvattaessa massamurhaajia suhteessa poliitikkojen lipsahduksiin tai näiden mainintaan nimenä massamurhaajien tuhatsivuisissa pamfleteissa?

Salliiko mediayhteiskunta toimittajalle jotain sellaista, joka on muilta kiellettyä ja jopa suurten otsikkojen aihe? Koska toimittajan työssä eettiset ja moraaliset rajat ylittyvät ja kuka ne tuomitsee, kun tuomittavana on mediayhteiskunnan tuote. Miten siitä voisi päästä vapaaksi, kun vastassa on kuitenkin “ei kukaan” tai enintään toverituomioistuin, julkisen sanan neuvosto. Kuka sellaisesta piittaa?

Eilen Ylen uutisotsikoissa kerrottiin kuinka keskustan Hannes Manninen ei ole syytteessä rikoksesta. Muuta viesti ei kertonut. Onko se uutinen, että poliitikko ei ole syytteessä? Ei se, että hän on syytteessä? Se ei ole uutinen, että koira puree postinkantajaa vaan se, että postinkantaja puree koiraa. Hannes Manninen jätti pitkän poliitikon uransa kertoen, kuinka oli ollut 41 vuotta “julkisena kusitolppana”.

Herooinen sankaruus

Epäilemättä kohtelias oslolaispoika, toimittaja Anu Nousiaisen kuvaama, oli liki kuin kuka tahansa hipsuttelija, jolle paha olo tekee muuta kuin halun heittää puhelimet päreiksi tai potkia edes polulle osuneita männyn käpyjä.

Oleellista on, että media teki suuret otsikot tämän kohteliaaksi kuvaamansa pojan ja liiankin fiksusti käyttäytyvän yli tuhatsivuisesta pamfletista, jossa oli suomalaisen poliitikon nimi. Ennen veritekoja ja ikään kuin vahingossa, toisen nimen kautta sinne joutuneena.

Miksi median aggressio kohdistui tähän poliitikkoon? Mikä sai saman lehden liikkeelle tekemään 15 -sivuisen herooisen tarinan lukijoilleen, nuorille pojille ja tytöille, kilteille ja kohteliaille, joita joskus ehkä alkaa hipsuttaa, kohteliaasta Anders Behring Breivikistä, jota norjalaiset pitävät juuri tästä syystä visusti eristettynä, poissa julkisuudelta, jota hän haki ja hakee julmalla teollaan terroristina. Oliko siinä kyse Breivikin feromonista vai tuoksuiko jossain sellainen sankaruus, jota kutsutaan Pandoran lippaaksi?

Lääketieteen Nobelin sai kolme vallankumouksellista immuunijärjestelmätutkimusta tekevää tutkijaa. Heistä kanadalainen Ralph Steinman kuoli haimasyöpään vain muutamaa tuntia ennen voiton julistamista. Hän sai ensimmäisenä Nobel -palkinnon postuumisti. Hänen unelmansa, Pandoran lipas, avautui vapauttavana toivona hitusen liian myöhään. Luultavasti se oli hänelle kuitenkin pelkkä siunaus.

Anders Breivik ja hipsutus

2011-10-02T13:07:00.001+03:00

Helsingin Sanomien kuukausiliite on esittelemässä Pirkka-Pekka Peteliuksen vaatekaapin, kuvitteellisen Facebookin sotiemme ajoilta, kirjailijoille maksetut korvaukset, vaikkei juttuja ole tullut enää vuosikymmeniin, sekä ykkösjuttuinaan norjalaisen massamurhaajan Anders Behring Breivikin. Toki mukana ovat myös pakollinen suomalainen poliitikko, nyt kärjessä keskustan Mari Kiviniemi ja hänen broilereita kasvattava isänsä, tyttöään liberaalimmaksi esitelty talonpoika.

Intian kuukausiliite esittelee tuhannen ja yhden yön sadun kautta ja toimittaja vierailee myös yön Urho Kekkosen viimeiseksi jääneessä kodissa. Molemmat narratiiviset fiktiot muistuttavat toisiaan, ja ovat synkkää luettavaa siinä missä koko kuukausiliite ja sen kansilehti, Musta saari ja sen Brevikin veritöiden tutuksi tekemä siluetti.

Toimittajat ovat tuttuja kasvoja lehden sivuilta jo vuosikymmenten ajalta, Hämäläinen, Kemppainen, Luoma-aho, Malmberg, Nousiainen ja Saartti. Kuvatoimittajana Juha-Pekka Laitinen ja toimituspäällikköinä Mukka, Pietinen, Pulkkinen ja Salovaara. Vastaava päätoimittaja luonnollisesti Mikael Pentikäinen.

Hyvät, pahat ja Breivik

Facebook nostaa peukkua Paasikivelle, neuvottelut Moskovassa ovat alkaneet, yhdellä runokirjalla 10 vuoden aikana pääsee 98 000 euron kirjastokorvauksiin ja Andreas Breivik osoittautuu kohteliaaksi, hyvin kasvatetuksi pojaksi. Kaikki on kerrottavissa parilla rivillä. Raha tulee rahan luokse myös korkeakulttuurissa ja yksilön aiheuttamaa pahuuden määrää ei voi ennustaa vielä lapsuudessa. Norman Mailerin kirja Adolf Hitleristä on tästä ihan hyvä taustakertomus.

Toimittaja Anu Nousiainen kirjaa Breivikin luonteen ja lapsuuden hänet tunteneiden lausuntojen kautta. Syntyy kuva liiankin kohteliaasta ja pidättyvästä nuorukaisesta, Dustyn Hoffman ruumiiden keskellä elokuvassa “Olkikoirat“, täsmällisestä ja hyvätapaisesta pojasta, jonka tärkeimmät henkilöt olivat äiti ja vanhempi sisar lapsuudessa, myöhemmin norjalainen liki ylemmän keksiluokan perheen elämä ja heidän sosiaaliset rientonsa, äidin vaihtuvat miesystävät.

Syntyy kuva hyvästä kirjoittajasta, tulevasta uraohjuksesta ja kaikkien rakastamasta hyväkäytöksisestä herrasmiehestä. Pohtivasta pamfletin kirjoittajasta, joka aivan viime vuosina sulkeutui ja alkoi toteuttaa suunnitelmaa, jossa ei ollut enää jälkeäkään oletetun kotikasvatuksen tuloksista. Raja ratkaisuille on ollut lopulta hyvin hiipuva ja hiuksenhieno. Toimittaja tekee fiktion, jossa pelistä puuttui vain yksi korjaava pala. Se fiktio on väärä, keittiöpsykologien tuottamaa viihdettä medioittemme sivuilla harmittomana viihteenä.

Sopulisilppureista maakuntien satraappeihin

Sama lehti kirjoittaa aiemmin, kuinka presidenttiehdokas ja pääministeri Paavo Lipponen on häiriköinyt kouluaikoinaan Savossa, Aamulehden havaintoina ja pimeyden ytimestä se tieto kaivaen. Varotin Lipposta näistä pimeyden voimista vaiheessa, jolloin yli 70 -vuotias valtiomies lähti mukaan huonosti harkittuun peliin ja kentällä, joka on muuttunut radikaalisti muutaman vuoden aikana. Sen vieminen käräjille on vaikeampaa kuin Kiinan keisarin tapaaminen ja saattaminen oikeuden eteen. Jos kahdesta totalitaarisesta vallankäyttäjästä on valittava helpompi, valitsisin keisarin.

Lipponen muistuttaa toista savolaista vallankäyttäjää Urho Kekkosta. Toimittaja ei saa luettavakseen koulun arkistoissa piileksivää viimeistä Tiitisen listaa hänen lapsuuden aikaisista mahdollisista rikkomuksista ja niiden tuottamista koulun rangaistustoimista. Niitä kuulemma kuitenkin on, ja tutuksi on tullut kisailu joko kiusaajana tai kiusattuna samaan aikaan, sekä yhteenotot opettajien kanssa.

Kiusaamiskulttuuri synty Suomessa

Tuon ajan kouluissa isokokoiset pojat kiusasivat opettajia, käyttivät valtaansa tunneilla ja välitunneilla, ja joku sai heidät pidettyä myös kurissa ja Herran nuhteessa. Kotikasvatus ei sodan aikana ollut kovin hääppöistä Savossa suurten ikäluokkien kohdalla.

Isät kun olivat rintamalla ja ajat pysyivät poikkeavina myös kauan sotien jälkeen.
Kouluaikana oli hankittava hartiat ja nopeat jalat, joilla pysyi hengissä ja selvisi tuon ajan avoimesta sadismista. Miksi medioitten olisi tuota pyydeltävä anteeksi?

Näin Lipposen kannatus tuli viisi pykälää alas prosentteina jo nyt kun starttilistaa vasta silmäillään tammikuun koitokseen. Jamaikalainen pikajuoksija Usain Bolt sai yhdestä vilppilähdöstä punaisen kortin ja kisat oli sillä juostu.

Hieman samaa “vallattomuutta” on luettavissa vaikkapa toisen savolaisen vallankäyttäjän, Urho kekkosen, lapsuudesta niin ikää Savossa, ja tutuksi meille on tullut Marsalkka Mennerheimin tapa häiriköidä aikanaan niin koulussa kuin tulla erotetuksi lopulta nuorena kadettina.

Onko Kallaveden vedessä jotain sopimatonta vai johtuuko kaikki kalakukon tuo ajan lisäaineista? Mannerheim tunnettiin ainakin kalaruuan ystävänä, kalakukosta ei ole tietoa.

Kun maailman tapahtumiin ja melskeisiin aletaan hake syitä psykologisoimalla yhtä ihmistä, silloin ruoka on aivan yhtä hyvä syy ja seuraus kuin toisen maailmansodan melskeet ja niiden yhtymäkohdat Hitlerin kotikasvatukseen. Monet armeijakunnat nääntyivät nälkään ja sairauksiin, ei toki vihollisen aseisiin. Yhden Hitlerin raivaamine tieltä tuo kyllä toisen tilalle, jos ajassa on sellaiselle tilausta.

Arkkipiispan peiliteoriat

Arkkipiispa Kari Mäkinen kertoo sunnuntain Helsingin Sanomissa (2.10) kuinka paha on meissä itsessämme. Mäkistä kiusaavat ihmisiä erottelevat ja halventavat puheet joista kiusaaminen syntyy. Suomalaiset kouluampumiset ja Norjan tragedia muistuttavat Mäkisen kuvaamana toisiaan. Arkkipiispa epäilee yhteiskunnassamme olevan nyt tekijöitä, jotka vahvistavat turvattomuutta ja osa ihmisistä halutaan jättää, tai suorastaan työntää, sen ulkopuolelle.

Länsimaissa keskitytään ulkoa tuleviin uhkiin, eikä huomata, kuinka on peiliin katsomisen paikka. Työttömyys, mielenterveyden ongelmat, päihteet, syrjäytyminen ovat sosiaalisia ongelmia, eivät toki psykologisia muuten kuin yksilön itsensä näkökulmasta ja hänen ratkaisuinaan. Syrjäytyneen ihmisen teot voivat olla vihaksi muuttuneena arvaamattomia, eikä niitä selitä psykologinen tausta, Breivikin lapsuuden penkominen. Se ei olisi ennakoinut lapsena mitenkään hänen käyttäytymistään.

Paha on meissä kaikissa, eikä sitä voi ulkoistaa, kertoo arkkipiispa Kari Mäkinen. Suosittelin juuri hänen valintaansa arkkipiispaksi vaalien ollessa kiivaimmillaan. Tutkijalla kun ovat käytettävissä myös vaikkapa lasten ja vanhempien tiedot, puolisoiden kirjoittelut sosiaalisiin medioihin jne. Johtaviin virkoihin on valittava siihen aikaan ja paikkaan parhaat ehdokkaat, johtamistaidoiltaan tuohon hetkeen sopivimmat. Kari Mäkisen valintaa ei ole tarvinnut kenenkään luterilaisen kirkon jäsenen katua. Kirkkoon kuulumattomien ääntä ei ole syytä koko ajan seurata.

Kashmirin väkivalta ja sadut Intiasta

Intian Kashmirin väkivaltaisuudet ovat kokonaan eri asia kuin kertomus tuhannen ja yhden yön saduista. Kun media kertoo kuinka hiljaa hiipuu paperi, se on riittävä havainto paperin kuluttajalta ja myöhempi uutisointi siirtyy sen jälkeen liittokohtaisiin neuvotteluihin. Seuraavassa vaiheessa vastuu siirretään globaalissa ajattelussa markkinataloudelle, halpatyövoimalla, sekä kotimaassa nettinuorisolle.

Kun latuja oikaistaan, syntyy omituisia selityksiä, jossa tuloksena on voimattomuutta. Kun yhteiskuntaa ja sen suuria lainalaisuuksia pyritään ymmärtämään, niitä ei tulisi samaan aikaan kaupallistaa ja muuttaa Pirkka-Pekka Peteliuksen vaatekaapiksi, tarunhohtoisiksi aarresaaren gonzo -journalismin saduiksi Intiasta, ei etenkään nostaa peukkua Paasikivelle, niin kivaa kun sosiaalisen median välineillä onkin leikkiä myös historiassa.

Kun tehdään gonzoa journalismina, sitä on tehtävä oikein ja kunnolla surrealistisena osaamisena ja taidonnäytteenä kuukausiliitteessä. Hymy -lehden Veikko Ennala otti mukaan myös vaimonsa ja perheensä, kuvasi heidät ja lukijansa vähäiset heikkoudet, ei säästellyt ketään, vähiten itseään.

Surrealismista surkealismiin

Viikonlehtinumerot ovat liki ainoita printtimedian tuotteita, joita nuoret lukevat, ja ne voisivat olla muutakin kuin huvia ja humpuukia. Pääosalle heistä Paasikivi, Lipponen ja keskustalaiset poliitikot Kekkosesta Väyryseen ovat menneen maailman tuotteita eikä internet ole sellainen postmodernin yhteiskunnan tuote, kuin mihin ikääntyvä toimittaja saattaa politiikan toimittajana hairahtua eksymään.

Nuorille lukijoille netti ja sen sosiaalisen median ilmiöt ovat olleet aina olemassa siinä missä sähkövalo. Gonzon ei tulisi vääristellä heidän juuri muotoutuvaa maailmakuvaa joko psykologisoimalla sosiaalisia ilmiöitä tai viemällä ajan ja paikan ilmiöt päällekkäin perustellen sitä median viihteellistymisellä. Huono surrealismi on surkealismia. Ei jokainen juopuneen idea ole hyvä toteutettavaksi medioissamme.

Helsingin Sanomat esittelee pienen yhdysvaltalaisen kylän, jonka elämän sosiaalinen media ja sen omat nettikirjoittelut ovat muuttaneet. Kun vielä aiemmin näissä eristäytyneissä yhteisöissä oltiin varovaisia loukkaamasta naapuria, juorut hoidettiin suljetussa piirissä ja omana tietona, nyt ne leviävät ympäri pientä ikivanhaa yhteisöllistä idylliä ja osa joutuu muuttaman häpeissään kaupungistaan. Se on vanha tarina, monen kirjan aihe jo ennen nettiä. Sillä on nimikin sosiologiassa ja sekin syntyi jo viime vuosisadalla. Kyläyhteisöjen purkautumien ja katoaminen on ikivaha ilmiö. Ei sitä tule demonisoida netin aiheuttamaksi.

Yhteinen pahuus yhdistää

Yleisradio, siis televisiomme, esitteli viikolla vanhaa koetta, jossa auktoriteetin vaikutusta seurattiin ihmisen sadistiseen käyttäytymiseen. Koe on ikivanha, jossa auktoriteetti, yleensä kouluttaja, siirtää määräyksiä ohjattavalleen. Jos “uhri” ei ala oppia, koulutettava antaa uhrille sähköiskuja oppimistapahtuman välineenä ja auktoriteetin rohkaisemana. Pääsääntö on, että iskuja jatketaan niin kauan, kunnes uhri on menettänyt tajuntansa, menehtynyt.

Nyt tuossa kokeessa käytettiin mediaa, sen valtaa ja auktoriteettia, koehenkilöt olivat televisiokameroiden edessä ja yleisön ympäröimänä. Tilanne oli tuttu monista vastaavista kisailusta ja tavastamme hankkia julkisuutta sekä ansaita miljoonia. Iskuja oli annettava, jotta miljoonavoitot tulisivat kotiin ja mediayhteiskuntamme olisi tulokseen tyytyväinen. Mukana oli myös näyttelijä, professorin karikatyyrillä puettu Albert Einsteinin oloinen hassu harmaa mies pitkine valkoisine partoineen ja hiuskuontaloineen.

Tulos oli odotettu. Useimmat veivät kokeen loppuun uhrin rukouksista ja voivotteluista huolimatta. Tuska ei siirtynyt kilpailijaan eikä uhrin halu päästä pois koko pelistä muuttanut koehenkilöiden päätöstä jatkaa kiduttamista. Kun kiusaamaan pääsee ja mukana on vielä taloudellista etuutta, se on kameroiden edessä monin verroin mukavampaa kuin kotioloissa, työpaikalla tai koulussa. Musta saari ilmiönä on meidän jokaisen ymmärtämä, ei vain Anders Behring Breivikin heikkous tai norjalainen ilmiö. Kun me sen ymmärrämme, kaikki muu selittely on turhaa. Värisokeuden ymmärtää vain itsekin värisokeana syntynyt.

Mediakratian tuotetta

Mediakratia on edennyt vaiheeseen, jossa professori kertoi sen olevan totalitaarista ja ihmiset alistuneen tähän totalitarismiin seuraten jo lapsesta alkaen televisiota ja sen juovuttavaa aivopesua, faktan ja fiktion yhteistä myllätystä, liki kolmannen osan valveillaoloajastaan, kun siihen liitetään vielä muut mediat ja tänään internet.

Kun vastassa on media, uusi mediayhteiskunta, silloin vastustaja ja vihollinen on vaikeasti osoitettavissa. Kun vastassa on “ei kukaan” sitä vastaan on myös mahdoton taistella saati etsiä syyllisiä tai syyttömiä. Kaikki menee sen totalitaariseen nieluun ja moolokin kitaan, usein viihteen piikkiin. Näin koehenkilöt sen myös kokivat. Olisi ollut noloa lopettaa kun oli jo päässyt kisassa näin pitkälle, tuottaa pettymys yleisölle. Vastuu kiusaamisesta, sadismista, ruumiista, siirtyi muille. Meillä on myös geenit ja hormonit, jotka tuottavat siitä meille kiksejä, myönteistä palautetta, hyvän olon tunteen.

Urhon sängyssä unelmoiden

Peiliin katsominen on sekin turhaa, kun median tehtävä oli ja on edelleen toimia juuri tuossa tehtävässä. Jos se on vino, jos se toimii moraalittomalla ja epäeettisellä tavalla tai ei ymmärrä vastuutaan, peilin rikkominen ei auta sekään. Murroskulttuurissa elävä läntinen ihminen kokoaa oman arktisen Babyloninsa ja Suomessa sen havaitseminen on vain hieman viiveellä syntyvää ja kohteliaan pojan ahdistus muuttuu vihaksi nukkumalla yönsä Urhon sängyssä, näkemällä unta hiljaa hiipuvasta paperista, Nokiasta ja kohdaten tulevaisuuden, joka on lohduton ja vailla toivoa. Juuri nyt Suomea vaivaa tällainen alakuloinen näköalattomuus Yhdysvaltain tapaan. On vain hävittävää, ei mitään voitettavaa. Angry Birds puolustaa muniaan vihreiltä sijoilta.

Peteliusta hipsuttaa

Siinä maailmassamme mestarinäyttelijä Peteliustakin alkaa hipsuttaa ankarasti ja päästäkseen kuukausiliitteeseen, hänen on seistävä kalsarisillaan toimittajien edessä vaatekaappiaan esitellen. Sama koskee keskustalaisia päättäjiä, Mari Kiviniemeä ja hänen isäänsä.

Kun keskustaa lyödään, lyötäköön samalla kunnolla. Siinä ei auta vaikka isä olisi ulkoministeriön ekonomisti, äiti menestyjä hänkin ja talo Oslon keskustassa kaiken öljyn tuoman vaurauden keskellä.

Äidillä miehiä tuli ja meni, Anders kulki käsi kädessä sisarensa Elisabethin kanssa. Jos hänellä olisi ollut käytettävissä lapsena suomalainen “Angry Birds”, se olisi ehkä hieman auttanut hipsuttamiseen, vihreitä sikoja olisi voinut ampua ritsoilla.

Matka kouluun oli kivenheiton mittainen, kavereitten kanssa pelattiin do bollia, suomalaista nelimaalia, kasetilta soi Michael Jackson ja Madonna. Vuonon rannalta seuraavalle matka oli mittaamattoman pitkä pienelle pojalle kiertäen.

Tosin raja kylästä seuraavaan ei ollut niin railona aukeava kuin Suomen korvessa itärajalla Värtsilän Niiralassa kaiken sen pelon keskellä, jonka raja sulki taakseen. Paasikivien kuva tuon ajan Fecabookissa, jolloin tuo raja piirrettiin, olisi ollut Musta saarta paljon synkempi, satojen nuorten miesten ruumiita siirrettäessä päivittäin kotikylänsä sankarihautausmaille.

Median totalitarismia

Michael Jackson ja Madonna eivät auttaneet enää suljetussa yhteisössä maalla, vuonon perukoilla, joka muistuttaa amerikkalaista kylätaajamaa tai vuorten soliin ahdettuja kyliä Alppien juurella.

Kun näitä maaseutukyliä on vuosikymmenet seurannut, muutos on ollut valtava ja suurin juuri Itävallan tai Norjan kaltaisissa yhdyskuntarakenteissa, Irlannissa, Skotlannissa, kaikkialla jossa fyysiset lähiyhteisön rajat ja “miltä maailma näyttää” -lähiyhteisö muuttui hetkessä globaaliksi painajaiseksi näiden ihmisten pienissä, rajatuissa ja turvallisissa maailmankuvissa.

Kun fakta ja fiktio hämärtyvät, gonzo- ja mediayhteiskunnan valta jyräävät, normit ja moraali katoavat, eettinen ymmärrys ja sen kuljettajat hävitetään, ei ole yhteistä perustaa, jolla toimia tai edes ymmärtää, miksi joku toimii kuten suomalainen koulusurmaaja tai Anders Behring Breiviik. Ilmiön psykologisointi on vain median, mediakratian, viimeisintä viihdettä.

Angry Birds

2011-09-29T14:55:00.001+03:00

Angry Birds on suomalaisen Rovio Mobilen kehittämä videopeli. Valmistuttuaan vuonna 2009 se levisi Applen laiteille ja sitä myytiin hetkessä yli 6 miljoona kopiota.
Peli levisi useille alustoille ja nykyisin sitä on myyty jo liki puoli miljardia. Sen voi ladata maksullisesti myös nettiversiona Googlen Chromella. Se on maailman myydyin mobiilipeli liki sadassa maassa. Voimme olla siitä ylpeitä. Se kun on samalla oman kulttuurimme tuote siinä missä mikä tahansa kuvataide tai kirjallisuus, musiikki. Jos joku ei tiedä mikä on “Angry Birds” se kertoo hänen paikkansa suurkulttuurien kuluttajana ja osana globaalia maailmaa ja sen markkinoita. Hän on niistä täysin ulkona ja osaton; yrittäjänä, johtajana, kouluttajana ja tutkijana vahingoksi yhteisölleen. Pieni kansakunta kun synnyttää harvoin tällaista globaalia ilmiötä.

Pelkistettyä peliteoriaa

Angry Birds perustuu ideana sosiologian pelkistettyyn peliteoriaan, jossa mukana on jotain arvokasta, josta taistella, ja jonka saavuttamiseksi panoksia ja tuottoja on pohdittava ritsa kädessä. Vihreät siat ovat pahiksia ja näiden on varastettava lintujen pesissä odottavia munia. Vihreät siat eivät muni.

Pelaaja panostaa erilaisiin lintuihin, kloonautuu ja kasvattaa vauhtiaan, räjäyttelee ja hävittää sikojen jäisiä, puisia ja kivisiä linnoituksia. Kultaiset munat ovat palkinto päästä uuteen vaativampaan kenttään kohoten kuin urahierarkiassa tai optioita hankkien.

Erikoisversioissa lapsia kasvatetaan juhlapyhien ja vuodenaikojen teemoilla. Se on hyvin suomalainen tapa nähdä ympäristö ja sen suuret vuodenaikaiset vaihtelut. Animaatioelokuvissa on lisäksi kansallisia teemoja ja Nokialla luonnollisesti Suomi-teemansa. Suomen elokuvasäätiö on myöntänyt peliyhtiölle kehittämistukea pitkää animaatioelokuvaa varten. Tämä yhtiö ei ole varaton ja sen elokuvia ei tehdä kuten Mannerheimin filmatisointia. Siinä kohtaa kaksi maailmaa toisensa.

Angry Birds kansakunta

Suomalainen ministeri Alexander Stubb puuttui kansalliseen tapaamme esiintyä aggressiivisesti maailman turuilla ja toreilla. Yhtäällä hän ymmärsi sen johtuvan kansanluonteestamme, rehellisestä ja jaloon pyrkivästä, kaikilta vastaavaa tasapuolisuutta EU:ssa odottaen.

Ministeri epäili kuitenkin muilla kansakunnilla olevan vastaavia taipumuksia, mutta pitävät ne visusti sisällään ja hakevat konsensusta, ovat viisaasti diplomaattisia. Ministeri arveli suomalaisten muistuttavan “Angry Birds” lintuja, jotka hävittävät pelissään omaa mahdollisuuttaan menestyä tuhoamalla kohtuuttomasti vihreiden sikojen linnoituksia.

Vielä yksi tai kaksi tasoa voidaan antaa anteeksi, mutta kolmas voi olla jo liikkaa. On edetty liian korkealle tasolle pienenä kansakuntana. Vastus kovenee, jokainen taso on etistä vaativampi ja pudotus on julma. Peliteorioissa vauhti ei tapa vaan äkkipysähdys.

Konfliktit ja kilpailu

Peliteoreetikko on ihminen, joka kokee maailmansa konfliktien ja kilpailun kautta. Noin vajaa viidennes ihmisistä on tällaisia ja poliitikoista kaikki. Peliteoreetikon maailmassa kaikesta on puutetta, rahasta, varallisuudesta, arvonannosta, maineesta ja kunniasta, hyväksynnästä ja rakkaudesta. Kaikesta on käytävä armotonta kilpailua. Ja kun yksi kilpailu on ohi alkaa heti seuraava ja samojen muurien sisällä.

Pelaaja asettaa panoksensa oman peliteoriansa kautta ja sulkee pelinsä ulkopuolelle sellaiset, jotka eivät pelaa hänen säännöillään. Peliä jatketaan projektiluontoisesti ja kun edellinen on päättynyt uusi on jo odottamassa vuoroaan. Se on lohdutonta elämää jossa universumi kulkee ohi ja oikea elämä jää kokematta.

Olen tästä kirjoittanut paljon ja pelaaja esiintyy myös vaikkapa toisen väitöskirjani sivuilla yhtenä kuluttajatyyppinä, mutta myös yrittäjänä. Angry Birds on vain siellä paljon mutkikkaampi kuin pelikonsolilla. Niinpä vaikkapa avioliiton helvetissä, sen peliteoreetikon hallitsemassa maailmassa, pelaaja eroaa perheestään kertoen kuinka kaikki on aikuisten ihmisten sopimaa, eikä siitä tulisi myöhemmin jäädä kaunoja. On kypsytty vain erilleen, aloitettu uudet suhteet ja uusi lohduton peli. Työympäristössä peliteoreetikko on hankala etenkin täysin vailla moraalia olevana tunnevammaisena ihmisenä, kultaisten munien saalistajana. Vihreä sika ei muni omia munia.

Angry Birds ja vihapuheet

Suomalainen vihapuhe ja Angry Birds rantautuivat samaan aikaan ja molemmat ovat osa yhteistä sosiaalisen median keinoa ruokkia tietyntyyppistä maailmankuvaa ja siinä elävää kuluttajajoukkoa. Kaikki eivät sitä ymmärrä eivätkä ole kiinnostuneita lainkaan. On myös muita kuluttajatyyppejä, ja heille on myytävä kokonaan erilaista maailmaa, jossa kuluttaa joutoaikaansa.

Olen siirtänyt kotisivuni kuvasivuille postereita, jotka esittelevät muutamia liki tuhatsivuisia julkaisuja yhdelle vaatimattomalle posterille, yhdelle kuvasivulle siirrettynä. Ne ovat ikään kuin tieteen taidetta kyetä esittelemään mutkikkaita teorioita ja niiden malleja kiireisen ihmisen luettavaksi. Käytänkin niistä nimitystä “Science Poster art” erotuksena perinteisestä posteritaiteesta sekä erikseen vielä niiden klusteriluonteen vuoksi käsitettä “Cluster art economy”. Ne kun liittyvät pääsääntöisesti yhteiskunnan sosiaalisiin ja taloudellisiin toimintarakenteisiin sekä klustereihin. Postereissa on esitelty myös klustereita.

Turistina posteriviidakossa

Useimmat noista postereista ovat olleet esillä konferensseissa, jossa tiedemiesten ja tutkijoiden sekä yrittäjien ja konsernijohtajien, rahoittajien ja pankinjohtajien, hallintoihmisten ja poliitikkojen, opettajien ja kouluttajien maailmat kohtaavat samaan aikaan ja samassa sosiaalisessa tilassa, maailmankonferenssissa.

Kun posterikokoelmia on rinnakkain runsaasti konferenssivieraat tutustuvat postereihin hieman samaan tapaan kuin vaeltava katutason flaneeraaja, turisti, katukuvan näkymiin ja muistuttaa siinä koomikko Jacques Tatin elämää. Tämä keskiluokan modernin kaupungin turisti on sosiaalisista luokista suurin ja komiikan keinon tutuin ja kuvatuin keskiluokan ihminen.

Monsieur Hulot’n hyväntahtoinen, avulias ja kömpelö ilmestyminen postereiden tutkailijaksi tuo mukanaan lähestyvän katastrofin. Liki kaikki suuret humoristit ovat käyttäneet tätä tyyppiä hyväkseen alkaen Charles Chaplinista. Mr Bean, Rown Atkinson, on oman aikamme ehkä onnistunein Monsieur Hulot. Playtime oli taas kunnianhimoisin tapa kuvata flaneeraajan tai turistin modernin kaupungin syntyä jatkona elokuvalle “Enoni on toista maata”. Monsieur Hulot oli siellä koko ajan eksyksissä, modernin ajan kliinisessä elämässä.

Playtime ja uudet visiot

Maailma muuttuu ja internet sekä sosiaalinen media raivaa koko ajan tieltään uuden mediayhteiskunnan onnettomia tunareita. Sen elämän kuvaaminen kliinisenä elämänä, koko ajan uuden mediayhteiskunnan tieltä työnnettävänä, sinne sopimattomana mukavassa kulissiympäristössään, on vielä tekemättä koomisena elokuvana. Sen sijaan Playtime on filmihullujen aarre. Pääosa flaneeraajista ei sitä ymmärrä lainkaan ja kolmetuntinen kokonaan juonettomalta vaikuttavaa elokuvaa on rankka kokemus ja vei Tatin konkurssiin, talon myyntiin ja miehestä tuli katkera vanhus.

Kulkuri on globaalin maailman kasvavin ihmisryhmä ja koditon kaikkialla. Charles Chaplin pyrki hakemaan tätä ihmistyyppiä, mutta eli vielä väärässä ajassa ja koomisuus syntyi toista kautta, harmittomana Tatin kaltaisena anarkiana. Törmäily intrenet -ympäristössä on vaikeasti kuvattava eikä ehkä vielä oikein riittävän koominen. Pahimmat törmäilijät eivät edes tiedä mistä on kysymys ja Mr Hulot jää vaille huomiota uuden sosiaalisen median viidakossa törmäilevänä ja robotteja tervehtivänä huopahattuisena herrana ja rouvana.

Oman aikamme kulkuri elää kotonaan kaikkialla, mutta pelkää sitoutumista ja varoo identiteettinsä puolesta, jossa juurettomuus on tavoite sinänsä. Kulkurista on vaikea tehdä koomista Suomessa, jossa ilmiöön liittyi agraarin ajan ahdistus, irtolaisuus sekä rikollisuus ja siirtolaisuus. Suomessa kulkurin elämä, irtolaisuus, oli aikanaan rikos.

Kulkurin valssi

Kulkuri on suomalaisessa kerronnassa romanttinen hahmo, tukkilaisromantiikan ja renkipojan maailmaa, ja vielä tänäänkin peliteoreetikon vihapuheet kohdistuvat juuri muukalaisuuteen, vieraaseen ja pelkoon, irtolaisuuteen. Globaalin maailman kasvava sosiaalinen suurtyyppi ei oikein istu suomalaiseen maisemaan ja maailmankuvaan, jossa suuret metropolit puuttuvat ja monikulttuurisuus koetaan vieraana, jopa uhkana sekin. Pelko, uhka ja ahdistus ovat suomalaisia muotisanoja kuvata liki mitä tahansa aikamme uutta ilmiötä tai perinteistä metsää ja korpea, soista maatamme. Kaikkeen on ratkaisuna yhteisö. Sellainen ratkaisu 7000 miljoonalle ihmiselle on mallina mahdoton. Ja Suomi on Nokian ja Angry Birds -kulttuurin kotimaa.

Maaseudun yhteisöllisyys kuvataan usein vastakohtana metropolikulttuurin kuvaukselle ja sen kulkurin mittoihin rakennettavalle tulevaisuudelle. Juurettomuus ja pelko sitoutumisesta on hyvin suomalainen tapa kokea uusi kulkurin tuoma sosiaalinen rakenne ja juuri monikulttuurisena ilmiönä. Jos ymmärrämme monitieteisyyden, me ymmärrämme kyllä myös moni- ja poikkikulttuurisenkin. Ne kun ovat samoja asioita yhdessä poikkitaiteellisen elämän kanssa.

Virtuaalihahmot ja telecity nuoret

Neljäs suurtyyppi on tietokoneajan muokkaama ja muistuttaa koomisena hahmona nörttiä, jonka paikka oli vielä 1990-luvulla pilkattavien joukossa. Vasta internetin ja sosiaalisen median myötä tästä tyypistä tuli hallitseva ja nykyisin se on epäilemättä paitsi kasvava, myös eniten valtaa käyttävä teknistyneen yhteiskunnan perushahmoja.

Virtuaalista maailmaa hallitsee kuvaruudun pinta, joka on ikkuna kaikkeen, ja samalla täysin neutraali, fiktiivinen mielikuvitusmaailma, sekä asettaa vaatimukset tätä kautta korkealle. Ajattoman ja paikattoman maailman kulkuri on tässä prosessissa lähin ymmärtäjä, mutta komiikassa kumpaakaan tyyppiä ei voi enää lähestyä tekemättä itsestään naurettavaa Monsieur Hulot’n tapaan ja turvautumalla huopahattuun, piippuun, puhumattomuuteen ja ranskalaisen keskiluokan ivaamiseen.

Karikatyyrien ongelmat

Karikatyyrien piirtämien oli takavuosina helppoa etenkin poliittisista suurpuolueistamme maalaisliitosta, kokoomuksesta, demareista ja kommunisteista. Kari Suomalaisen vakiinnuttamat hahmot eivät kuitenkaan istu oikein enää tähän aikaan ja niiden muisto tuo mukanaan jo koomista nostalgiaa.

Perussuomalaisten äänestäjäjoukko on tutkimusten mukaan taas kaikkein heterogeenisin, jolloin karikatyyrin on synnyttävä muuta kautta kuin hakien äänestäjistä jotain yhteistä muuten kuin vihaisina miehinä ja vastapoolina vihreitten punertaville naisille. Molempia kuitenkin äänestävät runsaasti opiskelijat ja vähemmän eläkeläiset, perussuomalaisia oman aikamme duunarit, mutta myös kokoomuksen tapaan varakkain osa keskiluokkaamme.

Perussuomalainen mies ja perusvihreä nainen eivät oikein sovi samaan hallitukseen. Sama toki oli havaittavissa myös vaikkapa maaseudun perussuomalaisen miesyrittäjän ekologisissa tuotteissa ja niiden helsinkiläisissä vihreissä keski-ikäisissä akateemisissa naiskuluttajissa. Ne eivät oikein löytäneet toisiaan ekologisen klusterin tutkimuksissani ja luontoyrittäjiä auttaessani.

Kun vähäpuheinen Monsieur Hulot pyrkii huopahattuineen ja piippuineen asioimaan Playtimen modernissa kliinisessä metropolissa paikallisten naisten kanssa, syntyy koomisia tilanteita, joista hyväntahtoinen Hulot ei ole vastuussa. Ranskalainen Monsieur Hulot on suomalainen Herra Hakkarainen.

Helppoja ratkaisuja

Yleisin tapa perinteisissä medioissa on käyttää Timo Soinin kuvaa. Sama pätee usein myös muihin puolueisiin, joka taas kuvaa ongelmaa tyypittää yhteiskuntaamme, sitä edustavia puolueinstituutioita, ja hakea näkökulmaa vaativamman analyysin kautta arvojen maailmasta. Mikään ei ole niin pinnallista kuin henkilöidä puolue ja sen miljoonat äänestäjät stereotyyppinä medioissamme.

Medioitten kehnous ei ole toki yhteiskunnan ja sen kehityksen, murroksen ja sen synnyn syytä. Sen sijaan nyt on jo oikeus ja kohtuus syyttää peiliä, jossa medioitten kyky kertoa yhteiskunnasta on vääristynyt ja virheellinen kuvattaessa sosiaalisen median taloutta, strategiaa ja jopa sellaista ilmiötä kuin Angry Birds.